sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Julmaa syrjintää

Toisinaan ihminen on sitten suorastaan säälittävän hyväuskoinen luullessaan keksineensä vedenpitävän keinon ruokkia kissojaan niin, ettei virtsakivettömän kissan tarvitsisi kärsiä kaverinsa kiviongelmasta, vaan se voisi mässäillä mitä lystää. Touhuhan on teoreettisella tasolla järjettömän helppoa! Tarvitsee vain odottaa hetkeen, jona ruokarajoitteinen katti näyttää tältä...


...jonka jälkeen onkin aivan turvallista raotella taivaallisen tuoksuisia Whiskas-pussukoita Sinnin iloksi. Sillä kun Pätkis kerta autuaana torkkuu, ei sillä voi olla aavistustakaan millaista julkeutta keittiössä samaan aikaan harrastellaan.



"Märkäruokaaaa, omnomnom!" ihastelee niihin ainaisiin samperin raksuihin tympääntynyt Sinni ja syventyy täysillä herkuttelemaan lainkaan välittämättä siitä, ettei ruokaa tarjoilla siellä perinteisimmässä ruokapaikassa, siis kiipeilypuun orrella.



Mutta niin, ruokavastaava on täysin unohtanut sen kaikkein ratkaisevimman tekijän, jonka vuoksi mukamas niin ovela suunnitelma ei olekaan aivan aukoton. Hän on nimittäin unohtanut ahneen kissan lähes tajunnan räjäyttävän hajuaistin, jota ei vaan voi huijata. Ei edes kissan nukkuessa, näköjään. Eipä siis aikaakaan, kun Sinni jää kuin jääkin suoraan rysän päältä kiinni...





"Siis mitäs hittoa täällä oikein touhutaan? Tuohan on ehtaa Whiskasia! Missäs mun kuppi?" tuhisee Pätkis suupieliään nuoleskellen ja täysin pöyristyneenä tajutessaan joutuneensa törkeän harhautuksen kohteeksi. Viis siitä, että se on ennen aamupäivätorkkujaan vetäissyt huiviinsa ison kukkurallisen kuivamuonaa ja vielä hetkeä aiemmin tuntenut olevansa varsin kylläinen.



Sinni tuskin Pätkiksen tuomitsevaa tuijotusta huomaakaan ja lopulta loukattu osapuoli ihme kyllä luovuttaa poistuen paikalta ilman sen suurempaa draamaa. Ruokavastaava odotti vähintäänkin tuuppimista ja vaimeaa murinaa, mutta ei mitään! Yllättävää. Katseen sävystä joku voisi kuitenkin päätellä, että tämä kohtaus oli vain tyyntä myrskyn edellä eikä tapaus aivan hetkessä Pätkiksen mielestä unohdu. Tilanne jääköön seurantaan eli kostoiskua odotellessa, hei hei!

maanantai 25. lokakuuta 2010

Tauolla tapahtui: Pätkis ja puukkohippa

Näin uuden viikon kunniaksi voitaisiin viimein paneutua menneiden kuukausien muisteloihin eli aikaan, jona Karvahelvetti vietti virtuaalisesti katsottuna hyvinkin hiljaista eloa. Kulisseissa kuitenkin kuhisi, muttei pelkästään hyvässä mielessä. Suurimmat vastoinkäymiset osuivat Pätkis-paran kohdalle ja niistä ajattelin kertoa tässä ensimmäisenä, jotta päästäisiin ikävistä aiheista mahdollisimman vikkelästi takaisin iloisempiin, joista me kaikki kuitenkin eniten pidämme, eikös vaan?

Lähes koko kesän ajan Pätkis vain loikoili ja vietti laiskoja kissanpäiviä ainoana näennäisenä harminaan Caro, joka pentumaisella innollaan teki arjesta vähän turhankin jännää kissalle, joka ei koiria kummemmin arvosta. Sitä ei käy kiistäminen, että kissat elivät jatkuvan stressin alla ja osittain tästä tulee syyttää myös talon ihmisväkeä, joka olisi ehkä voinut tehdä vielä hieman enemmän taatakseen kissoille turvallisen tuntuisen elinympäristön. On kuitenkin helppoa olla huomaamatta hiljaisten kissojen stressiä huomion kiinnittyessä aina ensimmäisenä koiranpentuun, joka suhaa pitkin kämppää kirsusta hännänpäähän saakka täynnä purkautumisvalmista energiaa ja jonka huomionhakuisuus on niin päällekäyvää, että sitä joko antaa huomiota tai katuu myöhemmin koiran jälkiä siivoillessaan. ;)



Varsinainen pommi putosi niskaamme kuitenkin vasta elokuun puolessa välissä, jolloin olimme matkanneet Lahteen, jossa kissat majoittuivat mumminsa luokse siksi aikaa, kun me muut peuhasimme puolimaaseudulla, mökkimaisemissa ja vähän missä sun sattuu. Vietimme siis normaalia tapahtumien täyteistä kesälomaa. Kissoilla oli tarkoitus olla hermoloma koirasta, mutta tuosta ajasta tulikin lopulta entistä pahempaa hermoilua kuin mitä arki kotona oli ollut. Pätkis aloitti nimittäin jälleen parin vuoden takaisen sohville ja seinille pissailunsa ja mikä ironisinta, tämä tapahtui jälleen siisteysintoilijanakin tunnetun mummin nurkissa. Siitäkös se sirkus sitten pyörähtikin käyntiin... ;)

Tottakai heti päättelimme, että nyt on kissalla jälleen virtsatulehdus ja -kideongelma (ilmenivät edelliselläkin kerralla jatkuvana vääriin paikkoihin pissailuna), jotka kuitenkin hoituvat antibiootilla ja kiteiden liuotusruoalla, kuten olivat hoituneet kerran aiemminkin. Ikävä kyllä näin ei sitten ollutkaan. Lahtelainen eläinlääkäriasema olikin saanut potilaakseen matkalaisen, jonka sisuksissa lymyili aivan oikea virtsakivi eikä edes mikään aivan pieni sellainen. Reissu etelään oli laukaissut stressin ja sen myötä tulehduksen, jonka ansiosta myös kivi viimein löydettiin. Edessä oli leikkaus. Toki vaihtoehdoksi annettiin myös mahdollisuus kuukausien mittaiseen kivenliuotusoperaatioon sillä varauksella, ettei liuotus välttämättä lopulta poistaisi kiveä kokonaan. On kuulemma olemassa ainakin yksi kivityyppi, johon liuotus ei tehoa ja leikkauksen siirtäminen olisi vain väistämättömän välttelyä. Tokihan me Pätkiksen terveeksi halusimme - niin pian kuin mahdollista - ja niinpä sitten eräänä aamuna Pätkis joutui puukotettavaksi.



Leikkaus sujui prikulleen kuten toivottiinkin ja lekurista kaappasimme mukaan erehdyttävästi joulukinkkua muistuttaneen käärön. Kinkku näytti kurjalta, väsyneeltä ja pahantuuliselta eikä kävelytyylistäkään tohtinut antaa muuta kuin zombiepisteitä, mutta kyllä se silti edelleen jollain tapaa Pätkikseltä näytti.



Ja koska ruokakin maistui heti lekurin pöydältä mummilaan päästyämme, tiesimme rakkaan ahmattimme toipuvan vallan mainiosti. ;)



Komealla Uuno Turhapuro -asulla ei harmiksemme kovin pitkää ikää ollut Pätkiksen tajuttua jo leikkauspäivän iltana, kuinka kivasti karhea kieli tarttuu verkkoon kaljua vatsaa ympäröiviä karvoja nuollessa. Eihän verkkoasu moista kielipeliä kestänyt, ei tietenkään. Mummi askarteli pian uuden hieman kestävämmän verkkoasun, joka pysyi kasassa niin monta päivää, että haava ehti parantua tarpeeksi ja asu voitiin huoletta riisua. Kuvissa näkyvä asu on se lekurin versio, joka ei käyttöä kestänyt.




Loppuloma etelässä sujui Pätkiksen osalta mummilan uumenissa leikkauskoettelemuksista toipuessa ja Sinnin pitäessä sille seuraa. Virtsakiviongelma aiheutti kuitenkin sen, että kissojen ruokavalio oli pakko muuttaa kerralla aivan toiseen. Pätkis sai sanoa hyvästit rakastamilleen Whiskasille ja Sheballe sekä pääruoalleen James Wellbelovedin kalkkunaraksuille (joiden piti muuten olla virtsakideongelmaisille kissoille täpäkkää tavaraa, muttei näköjään riittänyt meille), sillä jos lekurin juttuihin on uskominen, loppuelämä sujuu eläinlääkäriasemien virtsakiviruokia tunnollisesti syöden. Ennemmin toki valitsemme tarkasti rajoitetun ruokavalion kuin uuden stressaavan ja kalliin leikkauksen.

Ja koska kahden kissan taloudessa elikoiden ruokailun valvonta on todella haastavaa, joutui myös Sinni pysyvälle virtsakiviruokavaliolle. Saattaa kuitenkin olla, että noita kaapissa lymyäviä herkkumärkäruokapusseja raotellaan aina silloin tällöin juhlapäivien kunniaksi niin Sinnille, kuin Pätkiksellekin. Eikös se niin ole, että säännöt on tehty joustamaan sieltä sun täältä aina silloin tällöin, jottei elämä vallan kurjaksi mene. ;) Tuskin se yksi tai kaksi pientä herkutteluhetkeä kuussa ketään takaisin leikkauspöydälle vie.



Olisin muuten oikein iloinen, jos muut virtsakiviongelmaisten kissojen omistajat jaksaisivat kertoilla millaisia ruokavalioita vastaavanlaisissa tapauksissa siellä ruudun toisella puolella noudatetaan, ja syövätkö muidenkin terveet ja "sairaat" kissat keskenään samoja pöperöitä vai jaksatteko säätää erilaisten ruokavalioiden kanssa. Meillä ruokavalio hakee vielä muotoaan johtuen siitä, että Pätkis syö edelleen Royal Caninin liuotusruokaa eikä pysyvämpää ylläpitoruokaa ole vielä ehditty testailla. Pian sekin aika koittaa, joten olisi mielenkiintoista kuulla muiden kokemuksista, vaikka kissat toki yksilöitä ovatkin eikä totuus ruokien sopivuudesta omalle katille selviäkään muutoin kuin käytännön kokemuksen kautta. :)

perjantai 8. lokakuuta 2010

Kissakuvahaaste 140: Tyyny

Annetaanpa kissoillekin nyt mahdollisuus omiin haasteisiinsa, etenkin kun Kissakuvahaasteen teemana on jotakin selvästi lorvimiseen liittyvää, siis tyyny. Näin perjantain kunniaksi käymme kuitenkin julkeasti vieraissa eli haastekissaksi valikoitui meillä tuossa keväällä kyläilemässä ollut iki-ihana jättisilmäinen tytsy nimeltä Varjo, jonka moni teistä varmasti vielä muistaakin. Kuinka Varjoa nyt voisikaan unohtaa, häh?


Tässäpä nyt kuitenkin tuon Varjon osoitus siitä kuinka kivoja tyynyjä meillä täällä Karvahelvetissä on. Anna iso hali, valtavan ihana tyyny! Liekö Varjo tykkäisi tyynyistämme edelleen yhtä paljon, jos tietäisi, että niissä on nykyään myös uskomattoman moderni koirankuolaverhoilu - kuten oikeastaan on aivan kaikella muullakin ulko-ovemme sisäpuolella olevalla esineistöllä, jos nyt aivan rehellisiä ollaan...

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Kissojen ja koiran paluu!

Syksy pirulainen on ehtinyt jo lokakuulle asti ja sen tähden Karvahelvetin onkin syytä heräillä eloon "kesätauon" jälkeen. Ennen kuin mennään yksityiskohtaisemmin elikoiden kuulumisiin, laitetaan tuo meidän Caro vastailemaan Oh Molly! -blogia kirjoittelevan Riinan ylisöpön Urho-beaglen lähettämään haasteeseen. :) Urho ja Carohan ovat livenä yhdessä lenkkeilleetkin, koska ovat nykyisin melkeinpä naapureita. Eiköhän tuo tulevaisuus tuo tullessaan tähän blogiin myös muutaman "Caro ja Urho kylillä" -teemaisen postauksenkin, jos onnistun otukset yhtäaikaa samaan kuvaan vangitsemaan. On meinaan sen verran vilkasta toimintaa tuo poikain treffaillu, että siinä menossa eivät hitaimmat hämäläiset mukana zoomeineen oikein pysy...

Mutta annetaanpa Caron vastailla siihen luvattuun haasteeseen!






Nimi: Caro (tunnetaan myös nimillä Carolus, Äpärä, Äpäryys, Aasi, Lehmä, Kersa, Mussukka ja Apina näin muutamia lempinimiä mainitakseni).

Ikä: Muutamaa päivää vajaa 8 kuukautta eli iso poika jo!

Asuinpaikka: Oulu.

Silmien väri: Ruskea.

Luonne: Kuulemma äärimmäisen saksanpaimenkoiramainen eli höntyilevä, helposti innostuva, leikkisä, utelias, hassulla tavalla hieman epäluuloinen, seurallinen ja pöljä.


Lempinäyttelijä: Kissat, sillä ne vetävät koiranvihaajaroolinsa läpi uskomattomalla sinnikkyydellä ja ammattitaidolla. En silti hetkeäkään usko, etteivätkö ne mua salaa ihailisi! Yllä oleva kuvakin jo paljastaa, ettei ne mua oikeasti vihaa. ;)

Lempiartisti: Naapurin pystykorva, joka kannustaa toisinaan osallistumaan lauluesitykseensä isäntäväkeni suureksi riemuksi ja huvitukseksi.

Tykkään: Kaikesta mitä voin syödä (tai minkä ylipäätään voi suuhun laittaa, viis ravintoarvoista), uimisesta ja vedestä noin ylipäätään, kävyistä, kaikenlaisista pyllyistä (pyllynhaistelu on niiiiin aliarvostettua hommaa, en vaan tajua miksi!) leikkikavereista (kissa, ihminen, koira - kaikki käy), ihmisten sängyssä nukkumisesta (jostain syystä se on silti kiellettyä), leluista (kaikki käy), ihmisten herättämisestä hyppäämällä niiden niskaan läpsien tassuilla ja tökkien nenällä, kissojen jahtaamisesta (tämä tosin on vielä kielletympää kuin se sängyssä nukkuminen, hmph...).


Pelkään: Kellahtaneita kantoja, venäjänvinttikoiria (tosin vain ennen kuin tutustun niihin kunnolla, jonka jälkeen ollaan hyviä kavereita. Tästäkin aiheesta emäntä varmaan blogaa joku kerta), lapsia ja pienikokoisia ihmisiä, nurkan takaa ilman varoitusta kirsun eteen pölähtäviä koiria ja ihmisiä, isoja täysinäisiä ulos jätettyjä jätesäkkejä.


Idolini: Ottoveljeni Sisu, jonka kanssa sain viettää lähes kolmisen hulvatonta viikkoa viime kesänä. Mäkin haluan olla aikuisena yhtä iso ja komea. ^^

Minusta tulee isona: Iso ja komea. Ja ehkä myös uskottava. Jotenkin kummassa mua ei vielä oteta ihan vakavissaan ainakaan perhepiirissä. Naapurin pystykorva tosin pelkää mua kesän jälkeen, koska olin mukamas kasvanut lomareissun aikana epäilyttävän paljon. Sitä ennen me oltiin vielä kavereita, mutta nykyisin se vaan haukkuu mua. :(


Caro haastaa vastaavaan paljasteluun mukaan

marjulin Ilo-hauvan,
Annin Usva-hauvan,
Micin kissuudet (kaikki tai vain yhden)
ja
Hepa-Neidin koiruudet (kummatkin tai vain toisen)