Hei hei, talviturkki!

Päivällä tehtiin lenkki sinne tässä blogissa jo hyvin tutuksi tulleeseen metsään ja sillä reissulla sitä vasta hiki virtasikin, lämpömittari kun näytti jo kolmatta päivää pariakymmentä astetta ja aurinko senkun vaan paistoi jo aamusta alkaen. Lumikin oli jo metsälaaksosta lähes täysin sulanut ja vain muutamien kuusien varjoissa pilkotti minimaalisen pieni läntti lunta, joka koiralle matkavedeksi kelpasi. Ja siitähän se ajatus sitten lähti...

Kun päivä ehti alkuiltaan, suuntasimme kirsumme kohti järveä ja vaikkei täydellistä varmuutta jäiden lähtemisestä etukäteen ollutkaan, odotti meitä perillä ihanan houkuttelevasti kimaltanut vedenpinta!

Vain pienelle hiirenkorvalle ehtineet puut kuiskivat, ettei vielä ollutkaan kesä, vaikka aurinko helli ja vesi uimaan houkutteli noin niin kuin ulkoisten avujensa puolesta. Ei nyt hiiskuta sanaakaan siitä veden lämpötilasta, koska se saattaisi jonkin verran tunnelmaa latistaa...

Myönnetään, että taisi siinä hieman omistajahenkilökin koiraansa uimaan houkutella. Jostain kumman syystä elikko ei meinannut millään muistaa kuinka sinne uimaan mentiinkään, vaikka niin kovasti vuosi sitten hommaa treenaili.

Ja niinpäs sitten kohtalo puuttui peliin kyllästyttyään seuraamaan kuinka koira vain tassujaan rantavedessä uitteli ja juomista hörppi. Loiske siinä vain kuului, kun Caro-parka lipsahti jorpakkoon levästä liukasta kallionpintaa pitkin pystymättä millään menoaan jarruttamaan. Hyvin tovin sai Caro tassuillaan sätkiä, että takaisin rantaan pääsi. Seurahenkilö ei tietenkään nauranut rannalla. Ei.

Ilmeestä voitte ihan iteksenne päätellä kävikö moinen moka yhtään koiran itsetunnolle. ;)

Tästä episodista kun selvittiin, jatkui tyhjänpäiväinen rantamudan kuopiminen ilman yritystäkään uimaan. Ei ollut viime kesän vesipeto vielä näköjään talviuniltaan herännyt. Ei siinä sitten muu auttanut kuin vaihtaa maisemaa viereiselle koirien uimarannalle (niinpä, olisipa siellä kaukana Oulussakin ihan noita virallisia koiruusrantoja, vaan kun ei niin ei), astua ihmisräpylöillä nilkkoja myöten hyytävän kylmään jorpakkoon ja ottaa avuksi joltain rannalle "unohtunut" rikkinäinen uimalelu.

Sen jälkeen uimalelu lensi ja se olikin vesipedon menoa. Kerta toisensa jälkeen sai lelu kyytiä ja vanut sen kun rikkinäisen luun uumenista lentelivät, kun talviturkille annettiin perusteelliset hatkat.

Jotta lällällää ja pitkää kieltä, täälläpäs on uimakausi 2011 korkattu! Mites siellä muualla maailmassa nämä kesähommat etenevät eli joko on turkit naulaan ripusteltu vai vieläkö maltatte odotella?

Punapäinen poika

On siellä Hollolassa kaiken sen koiramaisen häslingin seassa yksi kissakin: vanha kunnon Leevi, nimittäin.

Tänä vuonna 12 vuotta täytävä kollipoika viettää ulkotarhassa suurimman osan kesäpäivistään ja usein hengailee päheän kokoisessa aitauksessaan talvellakin, jos pakkaset pysyvät kohtalaisina ja pojan mieli ulos halajaa. Useimmiten halajaa.

Mitäs sitä sisällä tylsistymään, kun on paksu turkki ja selviytyjän luonne. Sisäkissailut on tylsimyksille!

Siellä on tarhassa hyvä kyttäillä tirppoja ja oravia, joita lähipuissa hösäilee. Ja pysyvätpähän koiratkin omalla puolellaan, vaikkei Leevillä niiden kanssa yleensä mitään ongelmia olekaan, eipä sillä. Äkkiä kun tässä lasken, on Leevin aikana talossa asunut yhteensä seitsemän eri koiraa (joku joukosta vielä unohtuikin, olen aika varma siitä), joten omaa reviiriään on täytynyt moneen otteeseen uusille tulokkaille kartoittaa.

Harva koira on ollut Leevin sanaan uskomatta. Ja jos ei se painava sana ole perille mennyt, tarhan tukipalkkiin teroitetut veitsenterävät kynnet ovat viimeistään ne reviirisäännöt turhan raisuille koirapoloille selventäneet...

Vinttareita ja saksalaisia

Jos oletitte, että palailimme siitä sunnuntaisesta mätsäristä suoraan kotiin laiskottelemaan ja torkkumaan, erehdyitte pahemman kerran. Suunnistimme nimittäin Hollolaan laiskottelemaan ja torkk...moikkaamaan mätsärissä edustaneen Leon laumakavereita, Onnia ja Sisua. Tässä satunnaisia kuvia sunnuntailta.

Onni ja Leo sekä joku epäluuloinen pikkukoira.

Onni.

Onni meditoi, koska se nyt vaan on niin viisas.

Sisu.

Sisu suorastaan sekosi ilosta, kun
ottopikkuveli saapui pitkästä aikaa kylään!

Ja se ottopikkuveli, no sehän oli muuten
vain oma hönö ittensä...

Sisu osasi taas kerran valita sen edustavimman
poseerauspaikan, oh shit...

Mätsäritähti Leokin oli muuten siellä.

Käytiin me Hollolassa tänäänkin (eipäs kun siis eilen eli lauantaina) ja vietettiin siellä käytännössä aivan koko päivä. Kuvia saatiin talteen, tuttuun tapaan, iso kasa ja niitä ilmestyy toivon mukaan tänne blogiin parin päivän kuluessa, ellei nyt vallan hirmuiseksi kiirukseksi eli kotoisammin aamusta iltaan asti kestäväksi auringonpalvonnaksi mene. ;)

Lauantain luontoretki osa 2

Luontoretkeilytarinointi jatkuu paluulla viime lauantain maisemiin, josta kaikkien niiden kevään merkkien keskeltä löysimme myös jäänteitä menneestä talvesta, siis tietysti laajan laaksollisen verran lunta. Ja se luminen maisemahan me tietysti hyödynnettiin talven viimeisen hankihyppelyn merkeissä! Tässä siis viimeiset mokomat tämän talven osalta:

Täältä tulee haaauuuuuuuukku!

Sätkii sätkii!

Tiukka ponnistus...

...ja tyylipuhdas pomppu.

Tule hauvan sylkkyyn, iso hiutale, tule tule!

Kas näin nousee jalka ja jalka nousee näin!

Onko tämä nyt se telemark-alastulo vai?

Juu, myönnettävähän se on, että on talvessakin ne omat hyvät puolensa. Eipä sitä kesällä kehtaa niin valtaisan isoja loikkia ottaa, kun ei ole tuota valkoista pehmeää laskeutumisalustaa anturoiden suojana. Joten hei hei nyt vaan talviharrastuksille ja tervetuloa kesähuvit, kaivatuimpana tietysti se vedessä uiskentelu!

Osittain pimeä koira.

Kaksi pölkkyä.

Aikamme happea kerättyämme päätimme jatkaa tutkimusmatkaamme verkkaisemmin kohti kummallista, jostain kauempaa kuulunutta vaimeaa huminaa.

Kas kummaa, nietosten keskeltä löytyi yllättäen lampikin, joskaan ei aivan uimakelpoinen sellainen. Oli nääs hiukkasen turhan matalaa tekoa. Caro katsoikin hyödyllisemmäksi sukeltaa pää edellä hankeen...

Eipä löytynyt alati taustalla vainonneen äänen lähdettä hangen alta kaivelemalla, vaikka kiihkeästi koira kyllä yritti, ei siinä ahkeruudessa valittamista...

Viime kesäisen hirmutuulen kaatamien puiden juuriltakaan ei sammalta kummempaa bongattu. Höh!

Sinnikäs tutkimuksemme tuotti kuitenkin lopulta tulosta ja Caro riensikin innoissaan perässä löntystelleelle kuvaajalle kertomaan, että nyt muuten ollaan jännän äärellä, metsä kun loppuisi parin nyppylän taakse.

Ja tottahan tuo oli, sillä eipä montaakaan askelta tuosta, kun eteemme avautui aivan uudenlainen näkymä: moottoritie ramppeineen kaikkineen!

Kaksikon ihmisosapuoli katsoi parhaaksi kahlita nelijalkaisen tutkimusmatkailijansa, sillä kumma hinku veti lähelle turva-aitaa moottoritien liikennettä pällistelemään eikä turhia riskejä kehdannut nelijalkaisen suhteen ottaa.

Vaan mitäpä olisi nelijalkainen autoista välittänyt. Katseli vain tylsistyneenä pikkuautojen virtaa haikaillen jo takaisin metsään mäntyjen juurille jalkaansa nostelemaan.

Tovin verran me kuitenkin autobaanaa tuijottelimme ihan vaihtelun vuoksi, ettemme pelkästään metsässä koko päivää kuljeskelisi. Pakkohan se lopulta oli paluumatkalle lähteä, alkoihan kello jo illan tunneille kääntyä.

Innoissaan Caro sitten mennä viipotti pitkin löytämäämme oikopolkua ja eipäs aikaakaan, kun bongasin koiruuden jo tutun kallion päältä. Sinnehän tuo kiipeili menemään niin kuin mikäkin vanha tekijä, vaikka eipä ole otuksella kovin montaa kokemusta noin jyrkistä nousuista. Eipä sen tarvinnut askeliaan miettiä, kun pää edellä ryntäsi vaan. Toista se oli eräällä, kröhöm, toisella...

Tuu siitä vaan ylös. Määki tulin, ihan iisiä!

Alastuloakin elikko treenaili pariin otteeseen meikäläisen etenemistä odotellessaan...

...ja ehti siinä lepäilläkin ennen lopullista paluutamme ihmisten ilmoille. Semmoinen oli siis se reissu kuvineen päivineen. Tuon päivän jälkeen olemme tehneet jo paljon muutakin jännää, mutta ne tarinat kerrottakoon myöhemmissä postauksissa.

Match show / Heinola

Kyllähän te tiedätte mitä ihmisen kannattaa silloin tehdä, kun hän on reissun päällä ja valokuvien tallennustila on käymässä läppärin osalta todella vähiin: silloin lähdetään järkkärin kanssa match showhun, tietenkin! :D Tämä mätsäripostaus olkoot siis pieni hengähdystauko metsähörhöilyjen keskellä.

Kuvausapulaisella oli astetta vaikeampi asenneongelma.
Kieltä näytti mulle, kersa perhana!

Leo sen sijaan otti kaiken tapansa mukaan rennosti myhäillen.

Tosiaan eilen otimme suunnaksemme Heinolan, tarkemmin sanottuna Citymarketin parkkipaikan, jonne muuan venäjänvinttikoirajärjestö oli päättänyt kyhäillä kasaan mätsärin. Allekirjoittaneen isukki lähti paikanpäälle esittämään perheen alle vuoden ikäistä Leo-borzoita (eli siis venäjänvinttikoiraa noin hämäläisittäin sanottuna) ja tämän vinttikoiraharrastajavaimo vapaaehtoistöihin ohjaamaan osallistuneita ja palkitsemaan leikkimielisessä näyttelyssä menestyneitä kisaajia.

(Kuvaaja: isukki)

Siellä me taustalla seuraillaan palkintojenjakoa.
(Kuvaaja: isukki)

Caro lähti mukaamme cheerleaderiksi ja täytyy sanoa, että suoriutui ensikertalaisena huutosakkilaisen roolistaan vallan pätevästi, haukkuihan poika enemmän tai vähemmän koko sen yli kolmituntisen ajan, jonka tapahtumapaikalla vietimme. Kyllä sai taas olla emäntä ylpeä kakaransa käytöstavoista, juu-u. ;)

Otin varuilta mukaan harvoin käyttämämme kuonopannan ja vaikkei siitä ratkaisusta koiralta kiitosta herunutkaan, kiittävät kyllä omistajan hermot, niin paljon helpompaa oli kaikesta koirapaljoudesta tohkeissaan ollutta koiraa hillitä ja hallita. Kesän tavoitteeksi otammekin täten mahdollisimman monessa mätsärissä käymisen vähintäänkin katselijan roolissa. Jospa sitä sitten joskus kehtaisi osallistuakin, kun ensin päästään eroon turhasta räkytyksestä ja höntyilystä. Carolla vaan tuppaa jäämään se räkytyslevy päälle turhan helposti, vaikkei mitään järkevää syytä olisikaan. Mätsärin ympäristö moiseen hässäkkään sopeuttamiselle olikin oikein mainio, siellä kun haukuskelivat niin monet muutkin ettei tuollainen yksi pieni epävarma rääpäle paljon porukasta erottunut...

Harmi, ettemme päässeet tutustumaan lähemmin tähän vielä pienempään rääpäleeseen, joka sattui aina hengailemaan turhan kaukana eikä kehdattu sitten varta vasten moikkaamaan mennä. Kovasti oli tuollakin pikkukaverilla muille asiaa!

(Kuvaaja: isukki)

Mätsäri alkoi siinä puoliltapäivin junioriosuudella ja tuossa ylempänä näettekin vähän millaista meininki kyseisessä kategoriassa oli. Kovia ammattilaisia ja erityisesti tuosta esittäjien tyylistä paistaa hyvin läpi, että sitä ollaan jo ihmisenpennusta asti henkeen ja vereen tietyn rodun tai vähintäänkin koiratyypin edustajia, vai mitä sanotte? ;)

Sitten "muutamia" (hups...) sekalaisia otoksia paikalle pelmahtaneista koiraeläimistä (kuvaajana minä ellei toisin kuvan alla mainita, kuten myös noissa aiemmissa kuvissakin):

Ihan kuin meidän Roni pienenä!
(Kuvaaja: isukki)

Jos meidän laumamme koiruuksia ei mukaan lasketa, olivat ehdottomat koirasuosikkini sunnuntain mätsärissä nämä valloittavat yksilöt:

Kuka nyt voisi vastustaa jättimäistä kuolaavaa tanskandoggia, häh?!

Tai kaunista valkoistapaimenkoiraa? Tosin rodun suomenkielisen nimen keksijä ansaitsisi perusteellisen selkäsaunan, on meinaan harvinaisen vaikeasti taivutettava rodun nimi, joka lisäksi kirjoitetaan osassa paikkaa yhteen ja osassa erikseen enkä vieläkään tiedä miten se oikeasti pitäisi kirjoittaa sanan ollessa muussa kuin perusmuodossa, voi perrrrr...manto sentään!

Bullterrieri, aaw! Voiko mainiompaa olemusta olla? Jos suostuisin ottamaan pienehkön koirarodun edustajan (enkä hevillä suostu. Anteeksi, se juttu vaan on geeneissä), voisi bullterrieri olla ehdokaslistalla aika vahvoilla, jos se lista ulkonäön ja yleisen symppisolemuksen perusteella koottaisiin.

Ja sitten viimeisenä ehkäpä se kiehtovin noista kaikista eli irlanninsusikoira. Katsokaa noita ilmeitä ja erityisesti silmiä! Olen aivan sanaton ihastuksesta joka kerta, kun moisen otuksen jossain näen. Voitte siis vain arvailla kuinka usein eilenkin tuota koiruutta silmäilin miettien huomaisiko kukaan, jos nappaisin sitä hihnasta ja juoksisin lujaa karkuun... ;)

Sitten vielä muutama kuva Leon lajitovereista, venäjänvinttikoirista, jotka taisivat olla paikalla enemmistörotuna varmasti juurikin tapahtuman järjestäjäpoliittisista syistä johtuen ja joista suurin osa kuului Leon laumakaverin Onnin sukuun.

Onnin velipoika.

Onnin sisko.

Ja mitenkäs Leolla itellään tuo jännittävääkin jännittävämpi kisapäivä sujui?

No sehän sujui rauhallisen tarkkailun ohessa vinttikoirista kiinnostuneisiin lempeisiin tanskandoggeihin tutustuen...

...kehässä pariin eri otteeseen jolkotellen ja seisoskellen...

...sekä lopuksi ylpeänä PU2 -ruusukkeen kanssa virallisen kisakuvaajan tuuraajalle poseeraten. Kuvaaja ite oli kyllä vahvasti sitä mieltä, että Leon olisi kuulunut voittaa koko roska, mutta kyllähän tuo ruusuke sekä myöhemmin vastaanotettu pokaali kera namiherkkupalkintojen mieltä ylensi - etenkin, kun osa namiherkuista päätyi kisan epävirallisen cheerleaderin, Caron, kotiinviemisiksi. ;)

Hieno kokemus oli tuo eilinen reissu kokonaisuudessaan ja tapahtuma noin muutenkin hyvin järjestetty (hei, vinttikoiramaasturin perästä tarjotut ilmaiset pulla/sämpyläkahvit ja kaikki!), eikä aurinkoinen sääkään ongelmia tuottanut. Voi että kun päästäisiin osallistumaan johonkin vastaavaan pian uudelleen...