Sateensuojassa ei tapahdu mitään

Kissat palailivat eilen omaan kotiinsa Karvahelvettiin ja siinä sitä on hämmennystä kerrakseen, kissattomaan arkeen kun ehti jo vähän niin kuin tottua. Sitä nimittäin tunsi olonsa aamulla hieman höperöksi, kun alkoi väsätä evästä vain koiralle ja tajusi sitten, että jaloissa miukuu jokin mustaruskeavalkoinen, sekin ilmeisesti ruokaansa vailla. ;) On se hyvä, että erinäiset tahot osaavat pitää huolta perusoikeuksistaan asuessaan kaltaistemme dementikkojen keskellä, eivätkä vain tyydy osaansa kaikessa hiljaisuudessa.

Tänä harmaan sateisena keskiviikkona olemme siis palailleet kokonaisen lauman arkeen tehden sen lähinnä antaumuksella laiskotellen. Koira on vastentahtoisesti tylsistynyt, isäntäväki velttouttavassa kesäflunssassa ja kissat tyytyväisiä siitä, että kaikkialla on lähes kuolemanhiljaista. Pätkis on viettänyt päivänsä kissatelineen päälle unohtuneella viltillä, joka oli kyllä tarkoitus kissankarvoilta suojaan pelastaa, vaan kuka sitä nyt enää tohtii toisen ollessa viltistään niin onnellinen? Sinnin tuore rakkaus on sisustukseen totaalisen epäsopiva kuntoilulaite, jonka aioin siirtää pois keskeltä olohuonetta, vaan mitenkäs senkin perhana minnekään siirrät, siinä päällä kun on taas yksi onnellisena kököttävä kissa. 

Enpä muistanutkaan, kuinka haastavaa elo kissataloudessa voi olla!

Muistatteko toukokuun?

Se oli sitä aikaa, kun Suomi heräsi talviuniltaan ja luonto ympärillämme oli pitkän harmaan möhkökauden jälkeen niin hämmentävän vihreä ja elossa. Elossa, todellakin! Se oli myös sitä aikaa, kun blogi jäi kaikelle muulle toiseksi ja sen vuoksi nämäkin kuvat julkaisematta. Korjataan se virhe nyt ja muistellaan hetki kevättä, tuota jännittävää heräämisen aikaa. :)

Onnea on oma Kickbike

Kiskaistaas toinen postaus heti tähän perään, kun näitä rästiaiheita kummiskin piisaa ja loppuviikko sujuu suunnitelmien mukaan netin sijaan lähinnä helteestä nautiskellessa. :)

Meille kävi tuossa viime kuussa sellainen munkki, että Kallen ja Leon emäntä totesi Kickbikensa omaan käyttöönsä tarpeettomaksi ja hoksasi kysäistä olisiko meillä kapineelle käyttöä. No tottahan toki olisi! Oli nimittäin tullut haaveiltua omasta Kickbikesta (nimenomaan aidosta sellaisesta) jo muutaman vuoden ajan, mutta koska aina on ollut muita kiireellisempiä menoja eikä tuollaisia vempaimia ihan ilmaiseksi käytettynäkään myydä, oli hankinta jäänyt sen pelkän haaveilun asteelle. Nyt meille siirtynyt potkulaite (Kickbike Cross G4) on lukuisia kilometrejä nähnyt ja viettänyt muutoinkin paljon aikaa ulkosalla, joten mikään varsinaisen kaunotar se ei enää ole, mutta toimii edelleen moitteettomasti, mikä tietysti on se pääasia. Uudet renkaat siihen täytyy jossain vaiheessa hommata, mutta vanhoillakin päästelee huoletta vielä ainakin tämän kesän.

Canicrossiin soveltuvilla vermeillä pärjää tässäkin hommassa. :)

Hengähdystauolla.

Päästelystä puheen ollen, kyllä sitä ollaankin päästelty! :) Jos näissä tämän vuoden kesäkeleissä jotain hyvää on ollut, niin ainakin kohtalaisen viileät illat - siis täydellisesti vetohommiin soveltuvat - ja juuri monena tuollaisena viileänä iltana meillä ollaan suunnattu juoksupuuhiin. Caro on ollut jopa yllättävän innokas juoksemaan verrattuna niihin pariin kertaan, joina vain lainasimme Kickbikea sen toimivuutta testaillaksemme. Erityisesti isännän lähtiessä mukaamme rullaluistellen, on meno äitynyt lähes hurjaksi kaltaiseni kömpelyksen näkökulmasta. Juoksu tuntuu maistuvan koirapojalle ihan tosissaan. Onneksi laitteessa on jarrut, päässä kypärä ja menopelin hallintakykykin ilmeisen kehittyväinen, vaikka allekirjoittanut onkin kuulunut lapsesta saakka notkeusluokkaan "Puupökkelöt". :D Juuri tästä kuskin ihailtavasta sporttisuudesta johtuen ollaan liikuttu toistaiseksi vain asfaltilla, siellä kun kaikenlaiset montut ja muut vastaavat maastolliset muuttujat ovat minimissään, mutta tässä vaiheessa kesää alamme olla valmiita siirtymään myös niille koiran nivelten kannalta miellyttävämmille alustoille eli metsäteille ja muille vastaaville. Sinne ei tietysti ole noilla rullaluistelevilla ihmisjäniksillä mitään asiaa, joten juoksemisen ja vauhdin potkimisen riemun olisi itessään riitettävä eteenpäin kuljettamaan. Ja eiköhän tuo myös riitä, lyhyemmille matkoille nyt vähintään.

Hirveetä suttausta! ;)

Pakko se tässä on todeta, että mitä enemmän noita vetohommia pääsee harrastamaan, sitä hauskemmilta ja omimmilta ne tuntuvat. Ja kun koirakin touhusta riemastuu, mikäs sen parempaa! Vetoharrastusinnostus ei tee kyllä yhtään hyvää ikiaikaiselle haaveilulleni omasta huskysta (tai toisesta ihanasta, malamuutista), jollainen olisi niin kiva kirittäjä tuolle meidän pojallemme. :p Onneksi uudelle koiralle ei ole sen enempää tilaa kuin aikaakaan, joten jääköön edelleen ellei jopa ikuisesti sille turvalliselle haaveilun asteelle. Mutta vetohommat ne on, mitkä rokkaa, ei siitä pääse kyllä yhtikäs mihinkään!

Kynsin hampain

Sillä välin, kun koira hyppelee mukanamme rantakivikossa, asustelevat Pätkis ja Sinni tutussa kesälomahoitolassaan mummilassa. Mummi on saanut pitää katteja totuttuun tapaan pidempään kuin mitä reissumme todellisuudessa vaatisivat, kissoilla kun tuntuu olevan hoitolassaan niin mahdottoman mukavat oltavat ja hoitajakin on kissaseurasta niin kovin mielissään. :) Onhan se aika selvää, että katit viihtyvät, kun ei ole koiraa häiritsemässä hepulikohtauksia ja uusi pieni raapimatelinekin tuosta noin vaan täysin yllättäen mummilaan ilmestyi. Kyseinen teline on ehkä juu vähän pikkuruinen, mutta näyttää se yhtä ragdollin vatsaröllykkää kunnialla kannattelevan ja telineeseen täydellisesti ihastunutta kilpparia varsinkin. Ei ole koolla väliä, jos fiilis osuu kohdalleen!

Kilppari syö muuten edelleen käytännössä pelkkää Integra Sensitive -kengurumärkäruokaa, tai ainakin se olisi meillä tavoitteena. Tyypistä on nimittäin kuoriutunut aivan hillitön ruokaa varasteleva törkimys, joka kiskoo kitusiinsa käytännössä kaiken epähuomiossa esille unohtuneen syötäväksi kelpaavan. Turvassa eivät ole sen enempää avonaiset levitepurkit, pussissa olevat omenapiirakat ja sämpylät, kuin liedelle unohtuneet kastikkeet ja lasagnetkaan. :D Kaikkea se hiilariaddiktio näköjään teettää. Arki sujuu oikein hyvin niin kauan kuin mitään ei jää esille, vaan koitapa se nyt aina muistaa, tällaista höperyyttä kun ei ole ennen esiintynyt (tai ite asiassa on, muttei lainkaan meillä asumisen aikana, vaan siellä edellisessä kodissa pentuaikoina. Silloinkin kyse taisi olla lähinnä leivistä, eikä todellakaan kaikesta mahdollisesta syötävästä). Ainoa keino, joka tuntuu varastelun lopettavan, on raksujen syöttäminen, vaan se kun sitten aktivoi kutinaa, niin eipä tule moinen ruokavalio kuuloonkaan muutoin kuin väliaikaisesti pakon edessä. Eli ehkä me vaan sopeudutaan siihen ahmattikleptomaanin kanssa elämiseen ja yritetään opetella piilottelemaan kaappeihin kaikki sellainen, mikä tuon kahelin suuhun voisi edes teoriassa sujahtaa, taikka vaihtoehtoisesti opetellaan nauttimaan murujen, roiskeiden sun muiden sotkujen siivoilusta. ;)

Noin muutoin asiat ovat hyvin pitkälti ennallaan, paitsi että tuossa vähän päälle kuukausi takaperin (joo, ahkerasti on näitä kuulumisia päivitelty...) Pätkis otti ja täytti pyöreät 10 vuotta. Kuten arvata saattaa, unohdimme tuon suuren päivän aivan kokonaan kaiken muun kesähössötyksen keskellä, mutta sillä on hyvä lohduttautua, ettei Pätkistä olisi kiinnostanut kuitenkaan, vaikka sille olisi kantanut eteen puolet kaikista maailman kissaleluista. :p Ehkäpä tuossa syyskuussa voisi silti jotain pientä juhlantynkää ja aiheeseen liittyvää postaustakin keksiä, kun Sinnilläkin se kymppi pyörähtää trippimittariin. Tarkkaa synttäripäiväähän me ei olla koskaan Sinnin osalta tiedetty, mutta eipä tuo ole menoa haitannut. Pikkukisu on aina ja ikuisesti pikkukisu, numeroista viis. :)

Päijänteellä taas, viimeinkin!

Juhannuksemme sujui Päijänteellä veneilykauden avajaisia samalla juhlistaen. Siinä missä uimaan hinkuneita ihmisiä kohtasi vedessä lähinnä jokin hypotermian kaltainen kohtalo, odotti Caroa ja Kallea kesäinen vesiparatiisi. Kiva, että edes jotkut tarkenivat polskia sen pidemmän kaavan kautta. :p