Näin uuden viikon kunniaksi voitaisiin viimein paneutua menneiden kuukausien muisteloihin eli aikaan, jona Karvahelvetti vietti virtuaalisesti katsottuna hyvinkin hiljaista eloa. Kulisseissa kuitenkin kuhisi, muttei pelkästään hyvässä mielessä. Suurimmat vastoinkäymiset osuivat Pätkis-paran kohdalle ja niistä ajattelin kertoa tässä ensimmäisenä, jotta päästäisiin ikävistä aiheista mahdollisimman vikkelästi takaisin iloisempiin, joista me kaikki kuitenkin eniten pidämme, eikös vaan?
Lähes koko kesän ajan Pätkis vain loikoili ja vietti laiskoja kissanpäiviä ainoana näennäisenä harminaan Caro, joka pentumaisella innollaan teki arjesta vähän turhankin jännää kissalle, joka ei koiria kummemmin arvosta. Sitä ei käy kiistäminen, että kissat elivät jatkuvan stressin alla ja osittain tästä tulee syyttää myös talon ihmisväkeä, joka olisi ehkä voinut tehdä vielä hieman enemmän taatakseen kissoille turvallisen tuntuisen elinympäristön. On kuitenkin helppoa olla huomaamatta hiljaisten kissojen stressiä huomion kiinnittyessä aina ensimmäisenä koiranpentuun, joka suhaa pitkin kämppää kirsusta hännänpäähän saakka täynnä purkautumisvalmista energiaa ja jonka huomionhakuisuus on niin päällekäyvää, että sitä joko antaa huomiota tai katuu myöhemmin koiran jälkiä siivoillessaan. ;)
Varsinainen pommi putosi niskaamme kuitenkin vasta elokuun puolessa välissä, jolloin olimme matkanneet Lahteen, jossa kissat majoittuivat mumminsa luokse siksi aikaa, kun me muut peuhasimme puolimaaseudulla, mökkimaisemissa ja vähän missä sun sattuu. Vietimme siis normaalia tapahtumien täyteistä kesälomaa. Kissoilla oli tarkoitus olla hermoloma koirasta, mutta tuosta ajasta tulikin lopulta entistä pahempaa hermoilua kuin mitä arki kotona oli ollut. Pätkis aloitti nimittäin jälleen parin vuoden takaisen sohville ja seinille pissailunsa ja mikä ironisinta, tämä tapahtui jälleen siisteysintoilijanakin tunnetun mummin nurkissa. Siitäkös se sirkus sitten pyörähtikin käyntiin... ;)
Tottakai heti päättelimme, että nyt on kissalla jälleen virtsatulehdus ja -kideongelma (ilmenivät edelliselläkin kerralla jatkuvana vääriin paikkoihin pissailuna), jotka kuitenkin hoituvat antibiootilla ja kiteiden liuotusruoalla, kuten olivat hoituneet kerran aiemminkin. Ikävä kyllä näin ei sitten ollutkaan. Lahtelainen eläinlääkäriasema olikin saanut potilaakseen matkalaisen, jonka sisuksissa lymyili aivan oikea virtsakivi eikä edes mikään aivan pieni sellainen. Reissu etelään oli laukaissut stressin ja sen myötä tulehduksen, jonka ansiosta myös kivi viimein löydettiin. Edessä oli leikkaus. Toki vaihtoehdoksi annettiin myös mahdollisuus kuukausien mittaiseen kivenliuotusoperaatioon sillä varauksella, ettei liuotus välttämättä lopulta poistaisi kiveä kokonaan. On kuulemma olemassa ainakin yksi kivityyppi, johon liuotus ei tehoa ja leikkauksen siirtäminen olisi vain väistämättömän välttelyä. Tokihan me Pätkiksen terveeksi halusimme - niin pian kuin mahdollista - ja niinpä sitten eräänä aamuna Pätkis joutui puukotettavaksi.
Leikkaus sujui prikulleen kuten toivottiinkin ja lekurista kaappasimme mukaan erehdyttävästi joulukinkkua muistuttaneen käärön. Kinkku näytti kurjalta, väsyneeltä ja pahantuuliselta eikä kävelytyylistäkään tohtinut antaa muuta kuin zombiepisteitä, mutta kyllä se silti edelleen jollain tapaa Pätkikseltä näytti.
Ja koska ruokakin maistui heti lekurin pöydältä mummilaan päästyämme, tiesimme rakkaan ahmattimme toipuvan vallan mainiosti. ;)
Komealla Uuno Turhapuro -asulla ei harmiksemme kovin pitkää ikää ollut Pätkiksen tajuttua jo leikkauspäivän iltana, kuinka kivasti karhea kieli tarttuu verkkoon kaljua vatsaa ympäröiviä karvoja nuollessa. Eihän verkkoasu moista kielipeliä kestänyt, ei tietenkään. Mummi askarteli pian uuden hieman kestävämmän verkkoasun, joka pysyi kasassa niin monta päivää, että haava ehti parantua tarpeeksi ja asu voitiin huoletta riisua. Kuvissa näkyvä asu on se lekurin versio, joka ei käyttöä kestänyt.
Loppuloma etelässä sujui Pätkiksen osalta mummilan uumenissa leikkauskoettelemuksista toipuessa ja Sinnin pitäessä sille seuraa. Virtsakiviongelma aiheutti kuitenkin sen, että kissojen ruokavalio oli pakko muuttaa kerralla aivan toiseen. Pätkis sai sanoa hyvästit rakastamilleen Whiskasille ja Sheballe sekä pääruoalleen James Wellbelovedin kalkkunaraksuille (joiden piti muuten olla virtsakideongelmaisille kissoille täpäkkää tavaraa, muttei näköjään riittänyt meille), sillä jos lekurin juttuihin on uskominen, loppuelämä sujuu eläinlääkäriasemien virtsakiviruokia tunnollisesti syöden. Ennemmin toki valitsemme tarkasti rajoitetun ruokavalion kuin uuden stressaavan ja kalliin leikkauksen.
Ja koska kahden kissan taloudessa elikoiden ruokailun valvonta on todella haastavaa, joutui myös Sinni pysyvälle virtsakiviruokavaliolle. Saattaa kuitenkin olla, että noita kaapissa lymyäviä herkkumärkäruokapusseja raotellaan aina silloin tällöin juhlapäivien kunniaksi niin Sinnille, kuin Pätkiksellekin. Eikös se niin ole, että säännöt on tehty joustamaan sieltä sun täältä aina silloin tällöin, jottei elämä vallan kurjaksi mene. ;) Tuskin se yksi tai kaksi pientä herkutteluhetkeä kuussa ketään takaisin leikkauspöydälle vie.
Olisin muuten oikein iloinen, jos muut virtsakiviongelmaisten kissojen omistajat jaksaisivat kertoilla millaisia ruokavalioita vastaavanlaisissa tapauksissa siellä ruudun toisella puolella noudatetaan, ja syövätkö muidenkin terveet ja "sairaat" kissat keskenään samoja pöperöitä vai jaksatteko säätää erilaisten ruokavalioiden kanssa. Meillä ruokavalio hakee vielä muotoaan johtuen siitä, että Pätkis syö edelleen Royal Caninin liuotusruokaa eikä pysyvämpää ylläpitoruokaa ole vielä ehditty testailla. Pian sekin aika koittaa, joten olisi mielenkiintoista kuulla muiden kokemuksista, vaikka kissat toki yksilöitä ovatkin eikä totuus ruokien sopivuudesta omalle katille selviäkään muutoin kuin käytännön kokemuksen kautta. :)
