Joululahjat

Ennen joulua me jännitimme kovasti ehtiikö kissojen lahja ajoissa perille - ja ehtihän se, huimat kaksi päivää ennen aattoa. No mutta sehän riitti! :) Saimme ite asiassa pari erillistä pakettia, sillä suuremmassa toimitettiin varsinainen lahja ja pienemmässä täyttöpullo Feliway-haihduttimeen sekä evästä Sinnille. Koska nuo pienemmän paketin ostokset liittyvät ihan muuhun aiheeseen, keskitytään niihin toiste ja pysytellään tällä kertaa ihan vaan noissa jouluasioissa.

Niin, jättimäisessä paketissahan matkasi sellainen ylläri kuin XXL Jumbo -raapimispuu. Kyseessä on simppeli paksu raapimistolppa, jota pitkin ketterimmät voivat kiivetä tolpan päälle hengailemaan, ja johon vähän kömpelömmät voivat muuten vaan teroitella kynsiään. Varmaan vaikea arvata kumpi kissoistamme kuuluu mihinkin kategoriaan. ;) Tolppa on ollut korkeissa paikoissa viihtyvän Sinnin mielestä mahtihankinta ja se onkin viettänyt torninsa huipulla tunteja aattoillasta alkaen. Onnistunut lahja, woohoo!

Kirpparilta bongaamani uudenveroinen Jumbo-raapimishiiri (kyllä, zooplussaltahan se tuokin Jumbo vaikuttaisi olevan peräisin) näytti hauskalta, mutta oli kissojen mielestä kaikkea muuta aivan kuten taisi olla jättihiiren uutena ostaneenkin tahon kissojen mielestä. Meille tuo hutilahja maksoi kolmisen euroa, ettei onneksi hirmuisesti harmita.

Punaiset raitapallot ovat olleet aina suuuuuresti Pätkiksen mieleen, joten mummilta saimme sellaisia samoin kuin vihreän Spot Hug N Kick -kissanminttulelun (harmi kyllä tämäkään ei herättänyt kissoissa kiinnostusta, joten taitaa päätyä pehmoleluja enemmän arvostavalle Carolle) sekä pinkin narupallon. Narupallo olikin aattona tosi kova juttu: pitkin iltaa kuului lattialta "mussun mussun narsk mussun mussun narsk" -ääniä pallon saadessa purukaluston uumenissa kyytiä. Olinhan mäkin hommannut Carolle Trixien violetin grip-nauhallisen kumipallon, mutta eihän se tietenkään ollut niin kiva kuin se mummin antama pehmeämpi pallo. :D Tyypillistä.

Leluhenkisten lahjojen lisäksi Carolle herui tietysti myös nameja eikä noiden syömishommien kanssa kursailtu aattoiltana muutenkaan: jos oli nälkä, sai evästä, ja sillä sipuli. Evääksihän laskettiin luonnollisesti myös se Pätkiksen ja Caron mielestä kaikkein paras juttu joulussa, siis se kuuluisa joulukinkku. ;)

DIY: Kissaheijastin

Karvahelvetistä on moneksi. Joulun alla jopa Joulupukin pajaksi tai ainakin sen säälittäväksi korvikkeeksi. Kävi nimittäin niin, että käytännöllisen hyödyllisiä lahjaideoita miettiessäni mieleen putkahti heijastin ja nimenomaan omatekoinen sellainen, joten ei kai siinä muu auttanut kuin ryhtyä peukalo keskellä kämmentä yrittämään. Kerrottakoon heti alkuunsa, että kyseessä oli ensimmäinen heijastinyritelmäni ikinä, ja kun tuon faktan yhdistää kohtalaisen lyhyellä sytytyslangalla varustettuihin hermoihin, niin kyllähän siinä pian isännän apua ja ennen kaikkea niitä varahermoja tarvittiin. :p Mutta kiitos isännän korvaamattoman avun, oli kissaheijastin lopulta valmis! 

Prototyypin laaduntarkastajana toimi tällä kertaa Pätkis ja vaikkakin se hieman kyseenalaisti viimeistelyn yksityiskohtia, ansaitsi heijastinkissan sopivan yrmy ilme huomattavaa kiitosta. "Ei tätä lopputulosta katellessa ny mitään syytä hymyilyyn oiskaan...", kuului tarkka toteamus.

Heijastin lähti siis lopulta lahjaksi mummille, sillä tokihan me halutaan mummin näkyvän hyvin ja olevan muutenkin turvassa tuolla pimeässä talvimaailmassa haahuillessaan. :) Tietyistä visuaalisista puutteistaan huolimatta heijastimesta tuli kyllä sen verran kiva, että täytyy varmaan koittaa väkertää itelle ihan oma kattikillutin tässä piakkoin. Ja ehkä koiraversiokin, jos niitä hermoja vielä sen toisen kissan jälkeen on jäljellä. :D

Hulinaa pakoon

Tänään, kun koko muu Suomi tuntui olevan vaahto suupielestä valuen aleshoppailemassa, hypättiin me Caron kanssa karvamobiiliin ja huristeltiin sen avustuksella pariksi tunniksi niin syvälle metsään, ettei vahingossakaan jouduttu nokikkain yhdenkään hermoheikon shoppailumaanikon kanssa. :p Mukaan me napattiin heppapallo ja siinä sitä piisasi meidän makuumme aivan tarpeeksi äksöniä. On se vaan kätevä lelu tuo tuommoinen, ei voi kiistää, mitä nyt saattaa olla eräiden mielestä niinkin kiva, että erinäiset ulkoilun kannalta kohtalaisen olennaiset jalannosto- ja kyykistelyoperaatiot meinaavat siinä leikkiessä vallan unohtua. Lelun takavarikointi reissun loppusuoralla tuli täten tarpeeseen ja ne ite tarpeet, no nekin tuli takavarikon ansiosta viimein hoidettua. Mutta ei niistä tämän enempää ja se varmasti sopii kaikille. Mietitään nyt ihan niitä joulutorttuja vaan, jos niitä joku vielä tässä vaiheessa loppuvuotta kykenee miettimään. *burb*

Heitä, heitä!

Heeetkinen, huijaksiksää? Ei näy palloa missään.

No ny, nooooooms!

Hop!

Aina ei tiekään riitä.

Kiistapallo.

Voittajan on helppo kirmata karkuun.

Krooninen pallohulluus oireilee näin.

Se esittää normaalia.

Välikuolema.

Kohta kolahtaa. Kai sulla on vakuutusasiat kunnossa?

*myhäil myhäil*

Piilotettuja esteitä.

Yritimme kuulostella alehulinaa. Ei kuulunut mitään, ei.

Mitä tää valo on?

Kas joo, se on se aurinko!

Woot?

...jaahas, tilataanpas aika sinne manikyyriin...

Koirakuvaus on vaarallinen harrastus.

Lipevä kaveri.

Ei, ei oo lipevä, vaan ihan asiallinen. Toisinaan. Vahingossa.

Joulupäivänä palloillen

Yksi perinteisistä joulutraditioista on tietysti sukuloiminen, joten olihan se meidänkin lähdettävä moikkaamaan noita toisia Hollolan hurttia, Kallea ja Leoa. Myös Roosa-mäyris oli kylässä tehden suureen ääneen varsin selväksi, ettei Caro edelleenkään kuulu sen lempityyppeihin. Sohvan suojista oli toiselle saksalaiselle hyvä huudella, kunnes joku mökään kyllästynyt törkimys heitti viltin niskaan ja oli aika hiljetä, suurta vihollista kun ei enää näkynyt. ;) Oi noita mäykkyjä! 

Sen sijaan Kalle oli haljeta riemusta nähdessään velipuolensa Caron (ei siis mitään uutta silläkään saralla, heh!) ja pian olikin aika suunnata yhdessä pihamaalle pakkaseen heppapalloilemaan. Kyseinen pallohan on oikeasti Caron, mutta oman pihan puuttuessa olemme antaneet pallon hengailla Kallen nurkissa kesästä saakka ja arvaahan sen, että kyllä se pienikin on palloon ehtinyt kovasti kiintyä. Vielä kesällä pelkkä cockeriin nähden jättimäisen pallon kantaminen tuntui ylivoimaisen vaikealta, mutta nykyään Kalle viipottaa pitkin pihaa pallon kahva tukevasti hampaiden välissä aivan kuin olisi tehnyt samaa aina. Niin ne vaan pienetkin pojat oppii! Tuntuikin tosi kurjalta ottaa pallo viimein matkaan mukaan lähtiessämme omaa kotia kohti, mutta ymmärtääkseni Kalle saattaa saada pian ihan oman pallon, joten eiköhän se palloiluharrastus pääse lähitulevaisuudessa jatkumaan. :) Me tosiaan ajattelimme ottaa tuon oman pallomme ulkoiluviihdykkeeksi ainakin hakkuuaukealle samoin kuin järven jäälle sitten, kun jää joskus turvallisesti kantaa. Vielä ei kuitenkaan ole sen aika. Tammikuun lopulla sitten, luulisin.

(PS. Kuvien teknisellä hienoudella ei tänään brassailla, koska ulos ehtiessämme oli jo niin hämärää, ettei rakeisuutta voinut käytössä olleella välineistöllä välttää, mutta koittakaa unohtaa suttuisuus ja keskittykää ehkä sieltä täältä pilkottavaan leikkisään fiilikseen. :p)