Oksentelua ja raatelua joulukuusen juurella

Moni on varmasti sitä mieltä, etteivät lemmikit ymmärrä syntymäpäivistään saatika sitten joulusta yhtään mitään. Saanen vaan epäillä! Mulla on melko pitäviä todisteita, jotka väittävät toista.

Pukin karu kohtalo. Sori, jos
lahjanne jäivät tämän vuoksi saamatta.

Ei oo mittään kivvaa kissoille...

Annettuamme kissoille tänä vuonna lahjaksi vain ruokaa perinteisten lelujen sijaan, kosti Pätkis meille oksentamalla juuri syömänsä lahjaruoat (mukaan lukien puolet Sinnin osuudesta, ahmatti kun on) suoraan omaan ruokakuppiinsa. Että näin. Ensi vuonna kissat saavatkin sitten taas tuttuun tapaan huumehiiriä (kansanomaisemmin kissanminttuhiiriä) sekä jotain kivaa hiiren oloista, jossa on aitoa karvaa tai hassuja narunpätkiä.

Muutoin kissojen joulu mummin hoteissa näytti ja näyttää edelleen tältä:

Kah, laumastaan eksynyt
haavoittuvainen karkkipaperi!

Taisteluasento, jota kahjot ninjatkin kadehtivat.

Maastoutumista ennen ratkaisevaa taistelua...

Karkkipaperi saalistettu voitokkaasti!

Sivustaseuraajat osoittavat soturille suosiotaan.

Ja tämähän toki nauttii saamastaan huomiosta.

Loppuilta sujuukin sitten vähemmän
sotaisissa merkeissä leppoisasti jouluisen
rapinamaton päällä loikoillen.

Karvahelvetti toivottelee kaikille lukijoilleen oikein

Mjaukasta Joulua
ja
Vauhdikasta Uutta Vuotta!

Kissa matkustaa

Vaikka näin ihmisen kannalta katsottuna Oulusta Lahteen lumipöllyssä ajaminen päästäkseen niihin perinteisimpiin mahdollisiin joulunviettopuuhiin onkin hieman rankempaa kuin kuusi tuntia kantokopassa reporankana kaverin kanssa loikoilu, niin noin vain loppui väsyneiltä koppimatkaajiltakin puhti hyvin pian perille päästyämme. Allekirjoittanut eli päivän kuski - yllätys yllätys - sinnittelee vielä, joskaan ei ole ehkä ihan elämänsä tehokkaimmassa olomuodossa.

Sorsan pylly on maailman paras unikaveri.
Huomatkaa myös kepin sijainti.

Isommat kissayksilöt leviävät mieluiten
laajemmille pehmusteille.

Jäivät kaikki leikitkin kesken, kun mummin sohva huhuili kutsuvasti yhtä sun toista matkaajaa. Vaan mikäs se on joululomalla lorvaillessa, kun on lämmin tupa ja tarjoilu pelaa mummin rajattomasta huomiosta nyt puhumattakaan. Leluhiiret jaksavat kyllä odottaa muutaman päivän omine nokkineenkin.

Mjaukasta itsenäisyyspäivää!

Toivottaapi Karvahelvetin väki!

Kissadokumentti

Mitä tekevät öisin ne kissat, jotka jo monta sukupolvea sitten unohtivat kuinka selvitä luonnossa omavaraisesti saalistaen itse oman ruokansa, löytää turvallinen yösija ja taistella reviiristään ties millaisten petojen kanssa? Entä ne, jotka luulevat, että on olemassa vain kolme kissarotua: kaikkein ylivertaisin eli kyseinen kissa itse, se ärsyttävä turhake, joka vie aina parhaat nukkumapaikat ja puolet isäntäväen huomiosta, sekä ne karvaturjakkeet, joita on niin monen eri näköistä kuin on niitä kyläpaikkojakin, joihin toisinaan joutuu lähteä vierailulle, vaikkei oikein tahtoisikaan.

Mä kerron mitä ne sellaiset kissat tekevät. Ne katsovat yön pimeinä tunteina kissadokumentteja eivätkä vakuutteluista huolimatta suostu uskomaan, että on olemassa myös pyramidien sisuksiin uhrilahjoiksi muumioituja kissoja, metsissä viekkaan näköisesti luikkivia villikissoja ja niitä, joilla ei ole karvoja ollenkaan, mutta joita kuitenkin niin kovasti näytetään televisiossa palvottavan. Ja ne erilaiset maukaisut, joita kissadokumenttien kummalliset kissat päästelevät! Ne ovat jotain niin outoa, ettei ole tosikaan ja niille on aina heristettävä korvaa, ihan varmuuden vuoksi.

Joskus lyhyempikin kissavideo riittää herättämään hämmennystä. Tämä video saa Pätkiksen ja Sinnin suorastaan suunniltaan joka kerta, kun sitä katselen - tänäänkin, kun videon blogia varten etsin ja läpi vilkaisin. Voitte vain kuvitella kuinka pikaisesti päiväunet saatiin päätökseen ja alkoi armoton näytön taakse vilkuilu ja nuuskiminen äänilähteen paikantamiseksi. Ei ne koskaan opi. Mites muiden kissat, herättikö puhuva kattikaksikko muuallakin suuria tunteita ja hämmentyneitä ilmeitä?

Kissakuvahaaste 122: Aisti

Kun nyt kerran vauhtiin päästiin, osallistutaan meillä pitkästä aikaa myös Kissakuvahaasteeseen. Tällä kertaa valokeilaan pääsee vuorostaan Pätkis, jota ei ole hetkeen blogissa nähtykään - ei ole nääs tuo poseeraaminen oikein maistunut kaiken torkkumisen, uinumisen ja velttoilun keskellä. Tosin sitähän se Pätkiksen elämä on läpi vuoden vuodenajoista riippumatta.

Jokaisella kissallahan on ne perinteiset viisi aistia: näkö, kuulo, haju, maku ja tunto. Ei niistä sen enempää, sillä Kissakuvahaasteen kuudentena aistivaihtoehtona oli paljon jännittävämpi 7. aisti. Sehän me tietenkin tässä nyt käsitellään.

Kuvassa Pätkiksellä on tuo seitsemännen aistin tyypillisin ilme, jota on hyvin vaikea olla huomaamatta tuon aistin aktivoituessa. Aistiin kun ei liity pelkkä ilme ja korvien vinksahtanut asento, vaan myöskin päätön säntäily huoneesta toiseen, Sinnin niskaan hyppiminen, sähinä, murina, kaareva häntä ja pörröiseksi posahtanut turkki näin muutamia mainitakseni.

Ja mistä tämä aisti sitten kertoo? Mielestäni se aisti on Pätkiksen jalostuksen myötä kadonnut kissamaisuus, joka hetkittäin palaa hiipien Pätkiksen mieleen ja aiheuttaa villiin kissapetoon viittaavaa käytöstä. Joka nurkan takana voi olla kotikissan niskanahkaa himoitseva saalistaja tai mahdollinen maukas uhri, joten ruumis virittäytyy äärimmilleen ja reagoi pienimpäänkin ärsykkeeseen - myös niihin täysin päänsisäisiin, jotka taitavat olla pelkkää hepuloivan kissan mielikuvitusta.

PS. Kissakuvahaasteen ylläpitäjälle muuten sellainen tieto, etten päässyt lisäämään tätä osallistumistani osallistujalistaan (kommentti kyllä lähtee, muttei ilmesty näkyviin minnekään) ja lisäksi sähköpostiosoite heittää erroria eli en pääse tekemään myöskään vikailmoitusta mitään muuta kuin tätä kautta. :(

Petipuuhat

Vietimme lähes koko parin viikon mittaisen syyslomamme Lahessa, missä kissojen mummi eli allekirjoittaneen äitimuori asuu. Tuolta reissulta on tallessa jokunen kuva, jotka saan toivottavasti pian siirrettyä tälle koneelle ei niin kovin blogausystävälliseltä vanhalta läppäriltäni, jolla en toiveistani huolimatta pystynyt tätä blogia loman aikaan päivittämään. Pitkä päivitystauko joutaa siis teknisten ongelmien syyksi eikä missään nimessä johdu kirjoittajan alkukuun laiskuudesta... ;)

Kissojen mummi antoi matkaamme edesmenneen Roni-koiramme pedin, joka allekirjoittaneen oli tarkoitus myydä kirppiksellä eteenpäin. Kuvittelimme nimittäin, että pedille ei käyttöä enää meidän piireissä olisi, mutta hyvin pian kotiinpaluumme jälkeen huomasimme asioiden olevan aivan toisin. Koko eilisen illan ja ilmeisesti viime yönkin Sinni nukkui pehmoisessa jättipedissään ja siellähän se nytkin hirsiä autuaana vetelee. Eipä taida Ronin sänky myytäväksi joutua ja jos totta puhutaan, sitä vähän salaa toivoinkin.

Pelonsekaista ihailua

Mikä on se kumma juttu, joka saa ragdollin, kerta toisensa jälkeen, luikkimaan häntä koipien välissä korvat luimussa talon perimmäiseen nurkkaan ja maatiaisen säntäämään heti katseluetäisyydelle? Mikä ihme voi aiheuttaa saman eläinlajin edustajissa noin vastakkaiset reaktiot?

Mikäpä muukaan kuin jokin mahdollisimman kovaääninen ajoneuvo, joka suvaitsee reviirimme laitamilla liikuskella. Mitä suurempi kooltaan, sen parempi, ja tämänpäiväisessä mörössä sitä ihailtavaa ja kauhisteltavaa riitti monen päivän varalle!

Nelivuotias

Jos syntymäaikaa ei tiedetä tarkemmin kuin kuukauden tarkkuudella, voiko synttäreitään juhlia vaikka koko syyskuun, jos niin haluaa?

Sinnin mielestä voi ja synttärisankarihan saa toki mitä haluaa: loputonta palvontaa, kanan muotoisia nameja, Whiskasia, kissanmintulta tuoksuvia hiiriä, lämpöisiä vilttejä, karvaleluja eikä lainkaan kynsienleikkuuta ja furminointia, tai vilaustakaan pölynimurista ja kammottavasta pitkäjalkaisesta kamerajalustasta.

Siispä oikein mjauuuukasta syntymäSYYSKUUTA nelivuotiaalle Sinnille!

Komea yövieras

Eilen meillä oli yövieras ja erittäin kuvauksellinen sellainen, etten lisäisi. Pahaksi onneksi kameran salamasta loppui patteri ja vieraan kuvailu jäi vähän aiottua vähemmälle, hämärää kun oli. Noh, joku toinen kerta sitten. Raffe-hauva kun saapuu toivottavasti joskus toistekin kissantuoksuiseen hoitolaitokseemme maukuvia kakaroitamme paimentamaan.

Nauravainen ja terhakka Raffe on siis rodultaan Lancashire Heeler, jollaisia ei ihan joka nurkalla vastaan tepsutakaan. Lisäinfoa tässä mahtavasta koirarodusta voitte haeskella täältä.

Kissat eivät yli-innokkaasta fanistaan kuitenkaan innostuneet ja tekivät varsin selväksi, ettei hiileriä meidän taloon toiste haluta. Onneksi kissoilta sitä koirailulupaa ei tulla jatkossakaan kysymään, hahaa!

Mitä silloin todella tapahtui?

Kauan siitä juhannuksesta nyt on aikaa, kohta kuukausi? On siis äärimmäisen ajankohtaisen aiheen, juhannusaaton, kuvakertomuksen aika! Eli seuraavassa tuhti paketti siitä kuinka totaalisen pihalla meillä juhannuksena oltiin.

Kaikkihan alkoi siitä, kun ihmiset saivat päähänsä, että juhannusaaton puistoretkestä on tehtävä jokavuotinen perinne, oltiinhan tuota perinnettä jo peräti yhden kesän ajan vaalittu. Miksi siis katkaista hyvin alkanutta putkea.

Ja voi kuinka määrätietoisesti, pitkin askelin, lähdimmekin sitä perinnettä pitkittämään! Ei ollut epäilystäkään siitä, että nyt oltiin tosissaankin sen kuuluisan jännän äärellä.

Toki suuren maailman mysteerit vaivihkaa hieman jännittivätkin, toisia hieman enemmän kuin toisia. Matkan varrella oli kuitenkin rutkasti paikkoja, joihin piiloutua liialta jännältä. Omistajat olisivat toivoneet, että noita paikkoja olisi ollut vähän vähemmän...

Furminointi ei olisi Pätkikselle tällä kertaa oikein maistunut, mutta minkäs teit, kun valjaissa olit. Onneksi se lopputulos miellytti kaikkia osapuolia ja kameralle kelpasi jälleen poseerata.

Hetkittäin puisto tuntui vallan ahtaalta ja ruuhkaa varsinkin erinäisten nähtävyyksien ympärillä riitti.

Puiston komein taideteos, Suuri Kivi, oli nähtävä oikein läheltä. Sen varjossa Sinnin oli mukava levähtää.

Ja läheltä nähtiin myös jotain muutakin mielenkiintoista. Kas, pikaruokaa ja oikein nenän eteen tarjoiltuna! Pikaruoka tosin lensi pois ennen kuin Pätkis ehti tehdä elettäkään sen syömispuolen suhteen...

Poseeraus sujui kissoilta mallikkaasti mitä nyt tuuliolosuhteet ajoittain hieman kuvauksellista kampausta sotkivatkin.

Välillä venyteltiin vasten juhannuskoivua tai sitten muuten vain näytettiin aivan oravan mehevää pakaraa haikailevalta metsästyskoiralta. Ja haukuttiin päälle.

Jossain vaiheessa juhannusaattoa se meno hyytyy meillä kaikilla, ihan luonnollistahan se on, ja niin kävi myös tällä kertaa. Ei tahtonut enää tassu osata toisen eteen, ei vaikka kuinka maaniteltiin. Liikaa raitista ilmaa vissiin ja liikahan on liikaa oli kyse mistä tahansa.

Ei siinä muu auttanut kuin tilata taksi, joka veikin juhlavähen leppoisasti keinahdellen takaisin oman kodin ovelle. Ei pöllömpi päätös juhannusriennoille. Ensi vuonna uusiksi!

Maistuis varmaan sullekin?

On olemassa ihmisten silmin niin kovin arkisilta vaikuttavia asioita, joita pienet kissan aivot eivät yksinkertaisesti vain voi käsittää. Kuten esimerkiksi heijastavat ikkunapinnat. Niiden maailmaan on nyt Pätkiskin päässyt, kiitos uudehkon parvekkeelle sijoitetun kiipeilytelineen, joka mahdollistaa naapuruston pällistelyn entistä korkeammalta.

Niin, naapuruston, ikkunan takana häämöttävien herkullisten viherkasvien sekä omituisten kissojen, jotka tuijottavat äimistyneinä lasin takaa, mutta eivät kuitenkaan koskaan yritä lähestyä vastapuolta. Hyvin hämmentävää!

Siinä sitä olisi päivällistä kerrakseen, mutta kun se heijastava pinta on ikävästi nälkäisen suun ja virkistävän aterian välissä. Jopa sienet voisivat maistua, noin niin kuin kokeilumielessä!

Kaktusten piikit kuitenkin hieman epäilyttävät...

Ne saattaisivat pistää ikävästi ylähuuleen, mikä saisi isommankin katin parkumaan...

...joten pelkkä ajatuskin vetää kissan naaman nutturalle eikä ikkunan takainen tarjonta houkuttelekaan enää entiseen tapaan. Ei ainakaan seuraavan viiteen minuuttiin, kunnes aiemmat pohdinnat ovat vaipuneet unholaan ja kielletty vitriini herättää jälleen hajamielisen olennon huomion.

Makoisiltahan ne vesikupissa lilluvat rönsyliljan pistokkaat maistuisivat, ei siitä mihinkään pääse.