Ihmisen, jolla on hyvin pitkälti samantasoinen tasapainoaisti kuin kananmunalla ja pyöräilyä se harrastaa alle 10 kertaa vuodessa, olisi pitänyt ymmärtää omat rajoitteensa törmätessään kirpparilla iskemättömässä paketissa kimaltaneeseen vermeeseen nimeltä Springer. Niin, "olisi pitänyt", mutta sehän toki olisi vaatinut, että kyseiseltä henkilöltä löytyisi myös aivot. Vaan kun ei löydy, ei. Löytämisen riemuhan se taas kerran meni ja sokaisi, kyseessä kun oli tosiaan ihan se aito Springer eikä mikään halpakopio ja hintaa vain 20 euroa! Mukaanhan se lähti.
Koska tämä iloinen ostostapahtuma suoritettiin Kokkolassa ja tässä on sen jälkeen ollut mökkeilyä, vappua ja kaikenmoista muutakin hässäkkää ohjelmistossa lukuisista sadepäivistä ja muista tekosyistä puhumattakaan, päästiin testailemaan kapinetta ensi kertaa vasta tällä viikolla. Jos nimi "Springer" tai "springeri" (näitä termejä käytetään yleisesti myös niistä ei-aidoista vastaavista) ei sano jollekin lukijalle yhtikäs mitään, niin lyhyesti tiivistäen kyseessä on polkupyörään kiinnitettävä vieterisysteemi, jonka avulla juoksutetaan koiraa. Oletusarvoisesti koira kiinnitetään vieteriin narulla, jonka toisessa päässä on eräänlainen muovinen eri vahvuisista rinkuloista koostuva paniikkilukkosysteemi: jos koiruus onnistuu juoksemaan vaikkapa lyhtypylvään väärältä puolelta, rinkula katkeaa vapauttaen koiran sen sijaan, että tapahtuisi jäätävä äkkipysähdys. Toivottavasti emme pääse koskaan livenä tämän systeemin toimivuutta testaamaan, koska siitä saattaisi seurata ruumiita. ;)
Anyways, tässä päivänä eräänä nappasin mukaani sekä koiran että uskomatonta sporttisuutta huokuvan vaihteettoman Biltema-mummopyöräni, ja hurauttelin yhden testipaikaksi soveltuvan metsätien päähän. Koira oli tuttuun tapaansa sekaisin onnesta päästyään metsään, mutta samaa ei voinut sanoa omistajasta, joka kauhusta kankeana mulkoili vuoroin pyörää, vuoroin koiraa ja varsinkin sitä irtokivien kuorruttamaa tietä, joka oikein kutsui lentämään turvalleen. Itsesuojeluvaisto voitti ja soitellen sotaan lähtemisen sijaan päädyttiin tekemään sellainen neljän kilsan pyörälenkki koiran kirmatessa vapaana ja emännän muistellessa miten sillä munamankelilla oikein ajettinkaan. Liikuntaahan se oli sekin - ainakin koiralle, hah!
Palattuamme takaisin autolle oli aika koittaa, kuinka otus suhtautuu Springeriin ja ylipäätään pyörän vierellä kulkemiseen. Välttääksemme sairaalareissun suoritimme kokeilun ihan vaan pyörää talutellen. Ja hyvinhän tuo meni! Ensialkuun oli havaittavissa nojautumista pyörästä poispäin ja yrityksiä karata takakautta toiselle puolelle pyörää meikäläisen luo, minkä seurauksena Springerin tanko liukui hippusen verran takaviistoon (täytyy tutkia pystyykö vermettä kiristämään vielä tiukemmalle ilman mitään liimaamisia), mutta jo parin minuutin kuluttua ensiaskelista homma näytti tältä:
Ei pöllömpää ainakaan omasta mielestäni. :) Käveltiin sitten jonkin aikaa tietä pitkin edestakaisin harjoitellen myös pyörän vieressä rauhassa istumista (tyyppi kun meinasi istahtaa aina niin kauas, että pyörä oli horjahtaa perässä mukkelismakkelis), kunnes oli aika vapauttaa koekaniini ja heittää sen kanssa vielä pieni parin kilsan metsälenkki ilman mitään mukana raahattavia kapistuksia.
Mikäpäs on fiilis näin yhden testikerran perusteella? Sellainen, että kapine on oikein pätevän oloinen, mutta ite tarvitsen vielä moooonen kilometrin verran pyöräilyä ennen kuin uskallan edes kuvitella pyöräileväni koira Springeriin kiinnitettynä, mutta se tuskin koiraa haittaa, että saa juosta vapaana ja ylipäätään edetä vähän sutjakammin kuin normaalisti emännän löntystellessä kävellen perässä. Toivoa sopii, että pääsemme kokeilemaan ihan oikeaakin "springeripyöräilyä" vielä tämän kuun aikana. Lupaan raportoida blogiin kyseisestä ensiajelusta, mikäli siis selviän/selviämme siitä ylipäätään hengissä. :D
