Pikkujoulut ja lahjukset

Tottahan toki kävi niin, että meidän superjännä Saksan pakettimme olisi saapunut perille jo torstaina, mutta eipä ollut Karvahelvetissä ketään kotosalla lähetin ehtiessä oven taa, siinä kun oli noita lekurihommia ohjelmistossa juurikin silloin. Näin ollen saimme paketin vasta eilen, mutta toisaalta haitanneeko tuo, sillä perjantai sopi pikkujouluhenkiseen iloitteluun huomattavasti torstaita paremmin. Ja pikkujouluthan niiden on pakko olla, kun kerta lahjoja availlaan, vaikkei joulu vielä olekaan. ;)

Sniffaillaas alkupaloiksi paketointinarua.

Malttamaton pikku apuri.

Tää on muuten ihan hyvä näinkin!

Paketista paljastuivat siis aaltopahvista valmistettu Welle-raapimislauta ja erilaisista ihme härpäkkeistä kasattu Tilkkutäkki-raapimismatto, jotka tuli valittua sen välttämättömimmän, siis ruoan lisukkeeksi. Kaikenlaiset raapimislelut ovat meillä melko suurella todennäköisyydellä hittejä ja niin ne olivat nämäkin. Pätkis tosin lämpeni aaltomaiselle laudalle vasta tänään Sinnin hoksatessa lelun jujun heti tuoreeltaan. 

Ja ai että, miten kiva juttu se matto olikaan, joskaan ei raapimisnarulla varustellun ruudun vuoksi, vaan luonnonvalkean karvakankaan. Sinnihän jumahti kuin liimattuna kyseisen ruudun päälle ja nukkuu siinä tätäkin kirjoitellessani. :) Hiirikoristeinen ruutu on kattikaksikon mielestä ihan pläääääh (tämän kyllä arvasikin jo etukäteen), mutta rapinaruutu varsin hauska, kun joku vaan innostuu heiluttelemaan leikkikeppiä sen alla. Saalistushommia, nääs.

Voimme siis todeta, että pikkujoulut olivat varsin onnistunut tapahtuma, lahjukset kun osuivat aika pitkälti enemmän kuin nappiin. Tähän jatkoksi vielä tunnelmakuvia eilisistä hippaloista. :)

Jotenkin aistisin, että matto on aika jees. ;)

Oho, Pätkistähän kiinnostaa!

"Tuus painimaan ny vähän!"

"Ei kuule ehi millään. Nenällä on kiireitä."

Raavituttaa.

Pikkujoulupurtavaa, jotta jaksaapi riehua myöhempään.

Sen siitä saa, kun ottaa liikaa nuuhkua...

Johan se nyt jatkuvasti raavituttaa!

Ne alkaa vissiin bileet olla lopuillaan.

Karvakankaan päälle on kiva rauhoittua. Mut jos vaikka heti huomenna uusiks?

Kutiseva mirri

(Varoitus: Tämä juttu on pitkä kuin nälkävuosi!)

Tänään oli jälleen lääkäripäivä, sillä tarkoitus oli ottaa uudet verikokeet sekä virtsakoe, syynä tietysti tämä vanha tuttu mirrin kutina. Siis Sinnin, Sinnin kutina! En kirjoitellut siitä blogiin asti, mutta tuli tuossa taannoin todettua, ettei Prednisolon-kortisoni ikävä kyllä auta kutinaan. Alussa vaikutti, että tilanne paranee, mutta liekö se parani vain siksi, että Sinni oli yksinkertaisesti lääkityksestä liian väsynyt nuollakseen turkkiaan "väärin". Kun väsymys laimeni, palasivat pakkoliikkeenomaiset nuolemishetket. Jos jotain hyvää, niin lähinnä pään alueella ilmenneet ruvet ovat sentään pysyneet poissa - ainakin toistaiseksi.

Pari viikkoa takaperin vaihdoimme kortisonimerkkiä Medroliin ja sen lisäksi aloitimme varuilta vielä uuden 10 päivän antibioottikuurin hoitamaan mahdollisesti kytemään jääneitä raapimisesta ja nuolemisesta aiheutuneita ihotulehduksia. Noh, eipä siitä Medrolistakaan ikävä kyllä iloa ollut. :(

Niin, allergiatestit näyttivät tosiaan jo aiemmin, ettei allergiaa ole (ja se jossain postauksessa mainitsemani atooppinen ihokaan ei kuulemma voi olla syyllinen). Sen vuoksi lähdettiin nyt uusiin veri- ja pissakokeisiin. Voitte vain arvailla (ellei teillä tietysti ole sitä omakohtaista kokemusta), kuinka mukavaa on estää kissan pääsy aamulla omaan vessaansa, että lääkäri saisi sitten myöhemmin ihan varmasti sen näytteen otettua. Kaiken hyvän lisäksi myös syöminen alle 8 tuntia ennen lääkäriaikaa oli kiellettyä, joten oli vallan kelmi olo, kun toisella oli sekä nälkä että pissahätä, eikä millään voinut tilannetta helpottaa. x) Koitti mokoma viherkasviakin haukkailla pahimpaan nälkäänsä, tapojensa vastaisesti, ja hitto vie, kun SEKIN piti kieltää!

Lääkäriin pääsimme ajallaan, eikä tälläkään kertaa kuulunut protestiääntelyitä, vaikka rauhoituspiikki kohtasikin kankun melkoisen yllättäen. Emännän syliin oli hyvä kuukahtaa ja sitten päästiinki itse asiaan, eli tutkimuksiin. Pahoittelen flunssapöpön huteroittamaa muistiani suoritettujen toimenpiteiden suhteen, mutta ohjelmistossa olivat ainakin veri-, virtsa- ja raapenäytteet. Lisäksi saimme nähdä viihdyttävää maisemakuvaa Sinnin virtsarakosta, kun oli ultrauksen vuoro. Kysyessäni mitä kuvassa näkyvä virtsarakon ulkopuolinen vaalea aines oli, sain vastauksen: "Se on suolistossa olevaa kaasua, siis pieru." :D Juu-u, ei ollut turhan vakavamielinen tunnelma kyllä sillä klinikalla, vaikka joku voisi muuta luulla.

Noh, samalla rauhoituksella kurkittiin kissaa sieltä ja täältä, kun se kerrankin helposti onnistui. Koska Sinnillä on toisinaan tapana kuorsailla unissaan, kurkkasi lekuri nieluunkin, mutta eipä siellä mitään muutoksia näkynyt.

Kuten ei näkynyt valmistuneissa testituloksissakaan, hah! Toisin sanoen meillä on allergiatestin, kahden eri kerralla otetun verinäytteen sekä virtsanäytteen mukaan terve kissa. Paitsi ettei ole. x) Olemme siis edelleen täysin jossittelujen varassa, mutta epäiltyjähän meillä toki piisaa ja sitä kautta toki myös mahdollisuus omatoimisiin jatkotutkimuksiin.

Epäiltyjen lista (täysin satunnaisessa järjestyksessä)


Epäilty #1

Feline Hyperestesia

Aiheesta kiinnostuneet saavat luvan googlettaa lisäinfoa (jota löytyy aika heikosti suomennettuna, mutta englanniksi kyllä ihan kivasti), mutta kaikessa lyhykäisyydessään kyse on hermostollisesta taudista, joka aiheuttaa ihon lisääntynyttä tuntoherkkyyttä. Kissa saattaa reagoida ihon tuntemuksiin, esim. kosketukseen, samantapaisesti kuin kipuun, minkä seurauksena sen iho nytkähtelee ja/tai se alkaa nuolla turkkiaan, noh, kuten Sinnikin. YouTubesta löytyy paljon videoita eriasteisista mahdollisista hyperestesiakissoista, joista osalla oireet ovat todella pahoja (kissat näkevät jopa hallusinaatioita) ja osalla lieviä. Vaikka Sinniä ei voikaan verrata löytämiini pahoihin tapauksiin, käyttäytyvät tätä tautia sairastavat kissat hyvin paljon Sinnin kaltaisesti. Tämän vuoksi hyperestesia on yksi aika vahva epäilty. Ja inhottava, monella tapaa. Hyperestesia voidaan todeta vasta, kun kaikki muut mahdolliset kutinan aiheuttajat on suljettu pois epäiltyjen listalta, ja vielä senkin jälkeen on vain epäilys, ei varmuutta. Tautia ei ymmärtääkseni voi hoitaa, mutta sitä voi lievittää esim. rauhoittavilla lääkkeillä. Noh, ei kyllä todellakaan huvittaisi kissalle mitään rauhoittavia syöttää...

Epäilty #2

Ruoka-aineallergia

Koska se ON edelleen mahdollinen, vaikka takana ovat sekä allergiatestit että vuoden takainen eliminaatiodieetti. Voi olla, että toinen eliminaatioruoka (Hill's) toimii aiemmin testattua (Royal Canin) paremmin. Kissat ovat yksilöitä, joten tämä on varsin mahdollista. Onkin lähes varmaa, että toteutamme tämän toisen dieetin tuossa joskus vuoden vaihtumisen jälkeen. Jouluna pitää saada kunnon ruokaa eikä mitään parhaimmillaankin vain sahanpurun makuista kakkaa. ;)

Epäilty #3

Stressi nimeltä Pätkis

Tämä on se listan pirulainen, jota on tullut joskus mietiskeltyä, muttei ehkä kuitenkaan tarpeeksi vakavissaan. Ehkä siksi, ettei asian haluaisi olevan totta... Ikävä kyllä kaikkien puhtaiden testitulosten jälkeen on pakko alkaa miettiä, millainen vaikutus epäsosiaalisella ja huumorintajuttomalla, toisille sähisevällä kissalla, voi sosiaaliseen ja leikkisään kissaan olla. Kun toinen vuosi toisensa jälkeen joutuu vastaanottamaan pelkkää pahaa silmää ja sähinää, ilman syytä ja monesti päivässä, on täysin selvää, että se näkyy jossain. Kissalla moni ongelma ilmenee usein stressinä. Eikä sen huomiotta jättäminen ole oikein.

Fakta on, että Pätkis on ihan oikeasti melkoisen vaikealuontoinen katti. Sitä pidetään helposti hirveän ihanana, koska se on ulkoisesti todella kaunis ja myrtseily on toki ulkopuolisen silmin hirmuisen sööttiä ja hauskaa ("heh heh, Crumpy Cat, heh heh!"), mutta uskon moisen käytöksen olevan erityisesti perheen eläinkunnalle melkoisen stressaavaa. Ihmisiä kohtaan Pätkis on varsin mukava ja seurallinen, mutta toisia eläimiä kohtaan sillä tuntuu olevan perustavanlaatuinen asenneongelma.

Tätä taustaa vasten joudumme miettimään vakavissamme kissojen väliaikaista erottamista. Paino sanalle väliaikaista, koska erottamisen seuraukset tulevat näkymään meille vasta kuukausien kuluessa, emmekä lyö asian suhteen mitään lukkoon. Onneksemme meillä on tämä meidän kissojen rakastama "mummi", joka ottaa Pätkiksen ilomielin kämppiksekseen siksi aikaa, kun tätä julkeaa eläinkoettamme teemme.

Kokeilun aika koittaa kuitenkin vasta ns. viimeisenä vaihtoehtona, jota ennen kokeilemme monien kehumaa Feliwayn feromonihaihdutinta. Tuli ostettua sellainen heti tänään ja iskettyä kiinni seinään. Jos se jollain ihmeen kaupalla saisi Pätkiksen ärtyisyyttä vähennettyä ja sitä kautta Sinninkin elämää parannettua, ei tarvitsisi edes mietiskellä kissojen erottamista. Mutta kahtellaan.

Ja vielä muutama sananen potilaan toipumisesta. Potilas sai kotiinviemisikseen kuvassa näkyvän tosi komean vesileilin, joka pullotti aluksi niskassa siirtyen sitten kaulan alle. Kyseinen ihmetys syntyi hoitajan suorittaman nesteytyksen (?) seurauksena ja nesteen pitäisi liueta elimistöön vielä tämän vuorokauden kuluessa. Kyseessä ei siis ole pysyvä ilmiö, vaikka elämä erikoisen näköisenä kamelina voisikin tuoda kivaa vaihtelua arkeen. ;) Muutoin Sinni on ollut vähän väsynyt ja askeliltaan haparoiva, mutta myös hyvin nälkäinen, joten päivän ensimmäiset ruoanmurusetkin on saatu viimein nautiskeltua. Kortisonikuuri jatkuu vielä pari viikkoa viikko kerrallaan loiventuen ja lopulta päättyen, sillä sitä ei kuulemma ole viisasta lopettaa kuin seinään, vaan hiljalleen annosta vähentämällä. Kaiken kaikkiaan asiat ovat hyvin, mutta taistelu kutinaa vastaan jatkuu edelleen. Vieläkään emme luovuta, koska monta juttua on kokeilematta eikä tässä siis auta muu, kuin kokeilla. :)

Sydämellinen jälleennäkeminen

Tiedättekö sen valtaisan ilontunteen, kun luulette kadottaneenne jotain todella rakasta, ja sitten piiiitkän pitkän ajan jälkeen se jokin tupsahtaa täysin yllättäen esiin jostakin? Pätkis tietää. Ja Sinnikin, vaikkei se nyt näihin kuviin kaikilta kiireiltään ehtinytkään. 

Nimittäin suuri punainen sydänkangas on tullut takaisin. Edellisessä elämässään se oli jouluinen pöytäliina, joskin Pätkiksen mielestä kaikki pöytäliinat ja oikeastaan muutkin kankaat on tarkoitettu painikavereiksi ja ennen kaikkea karvaisina myttyyn myllättäviksi. Viis mistään kynttiläasetelmista ja joulutähdistä, kunhan pöytäliina on kotoisasti rypytetty! Se ei nyt vaan oikein ajatuksena toimi, näin ihmisnäkökulmasta... Liina lähti siis kaappiin tauolle ja vietti reissullaan varmaan pari vuotta. 

Mutta viimein, näin joulun alla, koitti uuden tulemisen aika, ja mikä parasta, kissat saivat liinan lopultakin täysin omakseen: makuualustaksi kiipeilytelineeseen. Ja kyllä se on omaksi lämmöllä otettukin! Valehtelematta, liinan päälle oikein jonotetaan vuoroa. Useasti olen nähnyt Pätkiksen haikailevan sydämien keskelle käpertyneen Sinnin paikalle, ja kun Sinni sitten jossain vaiheessa herää lähtien vaikkapa vettä juomaan, nyysii Pätkis valmiiksi lämmitetyn makuupaikan samantien. Sama toimii tietysti myös toisinpäin. Takaisinpalaajalle myydään makuupaikkojen suhteen eioota, koska yhdessä nukkuminen ei tietenkään tule kyseeseen - Pätkiksen mielestä, tarkennetaan.

Sillä kyllähän Pätkiksen nyt - omasta mielestään... - täytyy saada nauttia punaisesta sydänliinastaan täysin siemauksin, toisin sanoen yksinoikeudella! Mikäs on siinä retkottaessa ja tulevien joululahjojen määrää pohdiskellessa. Se, mitä Pätkis ei tosin vielä tiedä, on se, että kohti Karvahelvettiä on parhaillaan matkalla saksalainen postipaketti, ja siinä paketissa matkustaa myös pari toivottavasti aika jännää juttua niiden perinteisten ruokien lisäksi. Siis sellaista juttua, joista voisi olla jopa joululahjoiksi, mutta joita tuskin maltetaan omistajakunnan toimesta niin kauaa kissoilta pimittää.

To be continued... ;)

Tervettä touhua - NOT!

Oikein kuuman mustaherukkamehun höyrystämiä terveisiä täältä Nenäliinavuoren uumenista vaan kaikille! Se on aivan selvästikin sunnuntaisten lenkkikuvien katselun aika, sillä sen tuoreempia kuvia ulkoilmasta tulette tuskin ainakaan ennen viikonloppua näkemään, kiitos tämän ihastuttavan kuumeilupöpön, jonka Karvahelvetin isäntä katsoi asiakseen jakaa anteliaasti eteenpäin (kylläpäs arvostankin tätä tosi persoonallista lahjaa, kovasti!). Eipä sillä, että postausaiheista puutetta tulisi, kun rästipostauslistaa mietiskelee, hah hah. Mutta palataanpas siihen sunnuntaipäivään, sillä eihän tämän ole tarkoitus mikään pöpöpäiväkirja olla.

Autuaan tietämättöminä tulevien päivien metsäilylakosta suuntasimme niin kutsuttuun lähimetsään, jonka - hassua kyllä - olemme löytäneet vasta aivan äskettäin. Meillä on noita lähimetsiksi hyväksyttäviä kasvustoja tässä enemmän ja vähemmän, mutta jostain kumman syystä tämä kyseinen tapaus on jäänyt täysin unholaan syystä, jota näin paikkaan perehtymisen jälkeen on varsin vaikea ymmärtää. Vastasataneelta lumelta puuttuvista jalanjäljistä päätellen kyseistä mahtavaa lenkkipaikkaa ei ole kyllä hoksannut moni muukaan, mikä tietysti vain lisää metsän mahtavuutta, sillä emmehän me sosiaalisesti rajoittuneet sinne toki muita kaipaile, hyi olkoon! :p (No okei, Ouluun jääneet Nanan ja Nitan ottaisimme peuhukamuiksemme ihan milloin vain, sitä ei käy kiistäminen...)

Jokainen sen varmasti arvaa, mitä me siellä metsässä lähinnä teimme: valokuvailimme, kaivoimme monttuja ja söimme keppejä, tietenkin. Voitte ihan ite päätellä, että kumpi meistä teki ja mitä. Saatiin me hippusen vaihtelua myös, kun kaiveltiin tämän keppejä syöneen osapuolen kitusia ottaaksemme selvää, miksi kyseinen tyyppi näytti siltä kuin olisi vaivihkaa teurastanut menninkäisen. Tai jotain muuta vastaavaa. Kas näin:

Kyseessä oli kuitenkin vain väärä hälytys. Ketään ei oltu teurastettu eikä edes pahoin haavoitettu. Jatkossa olisi kuitenkin syytä miettiä kannattaako niitä hampaanvälejä harjailla kokonaisilla kuusenoksilla vaiko sittenkin jollain vähän vähemmän, hmm, hasardilla välineistöllä. Vaan arvaahan sen muistuvatko nämä aatokset siinä vaiheessa mieleen, kun se seuraava mehukkaan näköinen havupuun oksa sattuu kohdalle ja hampaita alkaa jälleen suloisen ilkikurisesti kutkuttaa. Juu-u, no tekevälle sattuu.

Loppumattomien havupuun oksien jälkeen positiivisinta lienee ollut se, kun saimme nauttia auringosta ensi kerran moneen viikkoon. Kai sitä riemua sen vartin (ooh!) verran kesti, kunnes oli jälleen aika vajota perisuomalaiseen marraskuun harmauteen. On se riemu pienistä asioista tähän vuodenaikaan revittävä, ei voi muuta sanoa. :p Tänään, vielä jäljellä olevan tiistain ajan, sitä revitään meillä hyvästä kirjasta, sylissä nukkuvasta kissasta ja tulevien päivien postausaiheiden pohdiskelusta satunnaisia muita piristeitä unohtamatta.

Kivaa tiistaita teille! :)

Cat fight

Mikäs sen mukavampi tapa aloitella uutta viikkoa kuin vanha kunnon cat fight, hämäläisittäin lausuen kissatappelu. Jos ei antaumuksellinen turkinpöllytys ja suorasanainen mourunta puhdista ilmaa ja piristä viikonlopun riennoista väsähtänyttä mieltä, niin ei sitä tee kyllä mikään muukaan! On kuitenkin hyvä muistaa, että ne kynnet ja hampaat on syytä pitää hallinnassa myös taistelun kiihkeimmässä tuoksinassa, ettei vaan missään tapauksessa jouduta tekemisiin ison pahan erotuomarin kanssa. Jos niin huonosti kävisi, että taistelu erotuomarin määräyksestä keskeytettäisiin, saattaisivat käsittelemättömät kaunat jäädä ikävästi pinnan alle kytemään ja sillä tavoin sitä uutta viikkoa ei missään nimessä voi kunniakkaasti aloittaa. Joten maltti on valttia, kissatappeluissakin. Kynsien ja hampaiden sijaan vastustajalle on hyvä tarjota vaikkapa ekstramäärä pahaa silmää. Sekös se taistelutoveria vasta kiukuttaakin!

Jaahas, havaittavissa on "kevyttä" jännitettä.

Kyllä, kohta on taas SEN aika.

Osapuolet alkavat virittää salaisia aseitaan.

Sinni hakeutuu tuttuun asemapaikkaansa, lattianrajaan.

JAAAA SITTEN MENNÄÄN!

*mouruntaa* 

*ähinää*

*pöllyävää karvaa*

(*epäonnistuneita painikuvia, koska kuvausvälineenä sattui olemaan 

vauhdikkaaseen sisätilakuvaukseen täysin sopimaton teleobjektiivi, aaaaaargh!*)

Taistelu taukoaa. Jokohan se ois tässä?

Vähän pitää vielä kieltä näyttää, että jää jotain selviteltävää myös tiistaille, mutta kyllä, 

taistelu on ohi. Tällä erää. Eikä edes tarvittu erotuomaria, joten hyvinhän se meni!

Jälkikirjoitus 

Kissatappelut ovat meillä jos nyt eivät aivan päivittäisiä, niin "jokatoispäiväisiä" ainakin. Ne sujuvat joka kerta samalla kaavalla: ensin alkaa jähmettynyt mulkoilu ja ellei Sinni tässä vaiheessa satu valmiiksi maassa loikoilemaan, päätyy se makoiluasentoon viimeistään taistelun alettua. Pätkis on aina se, joka joko istuen tai seisoen jäykistelee, murisee ja sähisee Sinnin ollessa täysin hiljaa. Pätkis ei oikeastaan koskaan taistele makuuasennossa, pieniä hetkiä lukuun ottamatta. Varsinaiset painiosuudet eivät kestä kovin kauaa, mistä syystä näitä taisteluita on yleensä todella hankala saada tallennettua kuviksi asti: siinä vaiheessa, kun olen ehtinyt hakea kameran, on tilanne jo ohi. Tänään kamera sattui olemaan valmiiksi kädessä sotatoimien alkaessa, joten kuvia jäi kerrankin talteen tilanteeseen sopimattomasta objektiivista huolimatta. :p

Ja mitä kissatappeluiden voittajiin tulee, on näiden kuluneiden vuosien saatossa jäänyt täysin epäselväksi voittaako taisteluja lopulta kumpikaan. Vaikuttaisi siltä, että kyseessä on vain keskinäinen ajanviete, jolla ei pyritä saavuttamaan erityisiä sulkia hattuun, mitä nyt Pätkis luonnostaan kuvittelee hallitsevansa koko Karvahelvetin valtakuntaa. ;) Tyhmä isäntäväki on kuitenkin inhottavasti pikkutyrannin ensimmäisen yksinvaltiaskauden esteenä, vuodesta toiseen, joten tyyppi joutuu tyytymään Caron ja Sinnin komenteluun. Tyhjää parempi juttu kai sekin on.