Mummoja ei muuten haukuta!

Okei, en minä voi jättää tätä blogia sille tolalle, että viimeisimmässä merkinnässä surkutellaan jotain hiivatin jalkaa. Nimittäin tämän päivän päivälenkillä tehtiin eräänlainen läpimurto remmirähjäyksen suhteen ja pakkohan sitä nyt oli tulla heti tänne hehkuttamaan. :D Saatte nyt vaihteeksi pelkkää tekstiä, kun meikäläisen pitäisi oikeasti olla pakkailemassa reissukamoja eikä kirjoittamassa blogia, eli säästetään sitä aikaa nyt luopumalla tuosta kuvankäsittelystä. ;)  

Carollehan ilmaantui jossain välissä teini-ikää sellainen kiusallinen tapa, että jos jostain kumman syystä ihmiset pysähtyivät lenkillä meitä jututtamaan, alkoi Caro jossain vaiheessa tuota juttuhetkeä rähisemään tuolle jutustelijalle, vaikkei tämä edes yrittänyt koiraa millään tapaa lähestyä (ikävän monet ovat tosin myös yrittäneet silittää, etenkin pikkupentuna, enkä tyhmänä ole tajunnut kieltää tai toimia tilanteessa muulla tavoin oikein). Liekö sen käytöksen laukaisee sitten vieraan tuijotus, lähestyminen vai mikä, paha sanoa, mutta tuo kiusallinen ongelma meitä on tässä pidempään vaivannut.

Kerrostalossamme asuu eräs kiva vanha mummeli, joka on meidän kanssa aina toisinaan jutellut tuolla pihalla siitä asti, kun Caro on ollut aivan pieni. Mummeli tykkää Carosta ja alkujaan sitä kovasti rapsuttelikin, mutta penikan kasvaessa ei sitten enää välittänyt rapsutellakaan, vaikka sille edelleen kyllä jutteli. Hän on kertonut asiasta ennenkin ja mainitsi siitä myös tänään tovin juteltuamme, että pelkää jostain syystä saksanpaimenkoiria, vaikka hänen sukulaisillaankin sellaisia on, eli rotu on tuttu ja hän niistä koirina noin muuten pitääkin. 

Myös tänään kävi niin, että Caro aloitti rähinän (maattuaan ensin maassa ainakin pari minuuttia mummelia tarkasti, mutta rauhallisesti katsellen) ja ironista kyllä, teki sen juuri sen jälkeen, kun naapuri oli sakemannipelostaan maininnut, ja meidän keskusteltuamme siitä, kuinka koira aistii pelon ja saattaa juuri siihen rähisemällä reagoida, oman epävarmuutensa peittääkseen. :D Tällä kertaa en kuitenkaan ollutkaan entiseen tapaan kädetön, sillä mukanani oli niin kovin rakkaaksi muodostunut taikakalu nimeltä klikkeri sekä tietysti iso kasa nakkia, joka taas vaihteeksi nirsollekin oikein hyvin maistuu. Ja niin uskomatonta kuin se olikin, haukku loppui siihen, että naksuttelin ja tungin kourallisen nakkeja räyhä-äpärän nenään kiinni, useamman kerran putkeen tietenkin. Koira jopa reagoi klikkeriin eli räyhäämisen kohde ei enää ollutkaan ainoa asia, mihin koiruus reagoi, toisin kuin aikoina ennen naksutinta. Ihmeellistä!

Täytyy kyllä myöntää, että jo oli melkoinen voittajafiilis hihnan yläpäässä tuon kokemuksen jälkeen, äänetöntä koiraa tilanteesta pois talutellessa. :p Nytpä sitten odotan suorastaan innolla ja kiinnostuneena seuraavaa vastaavaa tilannetta! Kuten monen muunkin opetettavan asian suhteen, klikkeri toimi tässäkin tapauksessa niin mallikkaasti, että ennen pelkästään negatiivisilta tuntuneet ongelmat onkin nykyään huomattavasti helpompi mieltää innostaviksi haasteiksi, vähän kuin tempuiksi. :) Kummasti tuo pieni muutos ajattelutavassa ja se uusi toimiva tekniikka vaan elämää helpottaa.

Toiseksi parasta hommassa oli, että vastapuoli eli naapurin mummeli ei koiran rähinästä hepulia ottanut, vaikka vähän arastelikin (täydellinen treenauskaveri "räyhänkitkemistreeneihin", siis!). Musta on mielettömän hienoa, että löytyy ihmisiä, jotka eivät peloistaan huolimatta välttele koiria ja ennen kaikkea tekevät asiallisesti selväksi sen pelkonsa koiran omistajalle, eivät siitä vaikene eivätkä varsinkaan ala hiipiä pitkin penkkoja tai käytävän seiniä meidät kohdatessaan. Onhan se ymmärrettävää, että osa ihmisistä koiria pelkää syystä jos toisestakin, ja varsinkin näin saksanpaimenkoiran omistajana sen pelon suorastaan hämmentävän usein tuolla kaduilla kohtaa, vaikkei koira olisi ihmisistä tippaakaan kiinnostunut eikä osoittaisi heitä kohtaan mitään huomiota. Kurjaa, mutta niin se vain menee, ja samaan aikaan he vain pahentavat sitä omaa tilannettaan etenkin niiden räyhäherkkien koirien silmissä (ja räyhäherkät koirat taasen pahentavat ihmisten jo olemassaolevia pelkoja, luonnollisesti). 

Tietysti räyhäherkkiä koiriahan ei täydellisessä maailmassa olisikaan, mutta aina löytyy joukosta kaltaisiani säälittäviä amatöörejä, jotka kouluttavat (virallisesti) ekaa koiraansa sen kuuluisan yrityksen ja erehdyksen kautta, mistä johtuen homma ei alusta asti sujukaan aivan oppikirjan mukaan. Toisaalta sen perusteella mitä olen koirablogeja lukenut, ei ne hommat tunnu aina sujuvan oppikirjan mukaan muillakaan, aivan sama monta koiraa on tullut aiemmin koulutettua, joten ehkä mullakin on toivoa. :D Intoa nyt ainakin on hirmuisesti, kiitos jälleen kerran sen naksuttimen... eiku siis klikkerin. Vai?

Ja nyt, NYT viimein niitä kamoja pakkaamaan, tai muuten ollaan kohta sellaisessa pulassa, että siitä ei naksuttelemalla selvitäkään, matkalaukku kun harvemmin itteään nakkipalkalla pakkaa! ;D

Reissuja riittää, harmeja myös

Jatketaan eilisillä kuvilla ja teemaan liittyvillä höpinöillä, kuten lupailinkin. Toivottavasti aihe ei kyllästytä vielä, vaikka maisemat samoina pysyvätkin. Tämä on pieneen hetkeen viimeinen kerta noissa maisemissa, me nimittäin päätettiin tässä Sinnin ja Caron kanssa vaihteeksi etelöityä, suuntana siis luonnollisesti Lahti-cityn ja toki Hollolankin mäkiset maisemat. :) Huomenna olisi tarkoitus auto karvapersuksilla täyttää ja kolmestaan matkaan suunnistaa, mikäli mitään ylläreitä ei tässä kohdalle osu.

Pätkis jääkin taas isännän kiusaksi Ouluun. Ei kyllä kateeksi isäntää käy, vaikka koiran lenkityksestä hetkeksi vapaata saakin, sillä kuulemani mukaan Pätkis oli tehdä isännän hulluksi joulunpyhinä märistessään huomiota aamusta iltaan sillä ehkä juuri ja juuri sirkkelin ääntä kauniimmalla mau'unnallaan... Samaa on oletettavasti luvassa tälläkin kertaa, että onnea vaan isännälle koitokseen! Niin ja sitä kaikkein tärkeintä, eli syntisen pitkää pinnaa. :D 

Mutta siihen eiliseen!

Otuksen suhteen kaikki meni siis pääasiassa hyvin, ainakin lähes koko lenkin ajan. Jokusen kerran sain tosin muistuttaa, millä intensiteetillä niitä pilkkijöitä ja muita jäällä kävelijöitä tuli tuijottaa (yllä olevista kuvista alimmassa on se perinteisin "mitäs hiivattia tuolla tapahtuu? Haukkuisko vaiko eikö?" -tuijotusilme), mutta pallo vei aina lopulta voiton. Varmasti olisivat epämääräisinä varjoina muutaman sadan metrin päässä kökkineet pilkkijät seuraa koirasta saaneet, ellei allekirjoittanut olisi pitänyt otusta silmällä hyvinkin tarkkaan. Ja selvähän se on, että toista kiinnostaa. Muukalaisillahan olisi voinut olla vaikka makkaraa tarjolla ja ne muukalaisten namit, no nehän maistuvat nirsoillekin aivan eri tavalla kuin ne oman emännän vastaavat...

Siellä me sitten pääasiassa palloa ja välillä hieman luntakin potkittiin nauttien kauniista maanantaipäivästä. Reissu sujui oikein mallikkaasti lähes loppuun saakka, mutta ollessamme jo paluumatkalla kohti autoa SE pahin mahdollinen tapahtui taas: siihen saamarin reistailevaan takajalkaan sattui. Mitään ongelmaa meillä ei aiemmin ollut eikä koira jalkaansa aristanut ennen kuin satuttiin kohtaan, jossa olikin odotettua enemmän lunta, ja sitten täysin yllättäen kajahtikin sen sortin vingahdussarja, että sydäntä oikein kylmäsi. No niinpä taas. Mikäs siinä sitten muu auttoi kuin laittaa masentuneen näköinen jalkaansa aristava koiruus hihnaan, ujuttaa futispallo reppuun ja suunnata takaisin autolle kiroten miksei me voitu kulkea samaa reittiä kuin tullessa, vaan piti lähteä koittamaan oikaisua vältelläksemme rantaa kohti hivuttautuneita pilkkijöitä.

Eilisen päivän Caro sitä jalkaansa normaalia enemmän aristi, mutta suureksi helpotukseksemme jo tänään kävely näyttää taas paremmalta, eli mitään hirmuisen kamalaa ei sitten lopulta kaikesta päätellen tapahtunutkaan. Täytyy silti tunnustaa, että kyllä ottaa edelleen päähän, kuinka huolettomasti sitä eilen reittinsä valitsi olettaen, että lunta on yhtä vähän kaikkialla. Ja olettaen, että koira olikin jo terveempi, mitä sitten olikaan. Tällä menolla meidän toipumisoperaatiomme jatkuukin todella pitkällistä "yritys ja erehdys" -kaavaa noudattaen. Toisaalta niinhän sitä ollaan edetty elämässä tähänkin asti eli mikään ei loppujen lopuksi muutu miksikään. x) Pirullinen kiusa tuo (kinner?)vaiva kyllä on, välillä kun se antaa ymmärtää olevansa kovaa vauhtia tervehtymässä ja sitten yllättäen ilmoittaakin, että "lällällää, huijasin!" 

Jatkakaamme toivon mukaan huomattavasti iloisemmin terveisin myöhemmin tällä viikolla! Olettaa saattaa, että luvassa on pitkästä aikaa jokseenkin puikkonokkaista kuvamateriaalia ja hymy venyy korviin - ainakin mulla - jo pelkästä Onnille ja Leolle suodusta ajatuksestakin. :p Caro ei varmaan tuon pipin takia hillittömiin ulkoleikkeihin Leon kanssa osallistumaan pääse, mutta piristää se kaverin treffaaminen mieltä taatusti vähän rajoitetummissakin oloissa.

Jäällä jälleen

Tänään ei tarvinnut armaan koiraparan naamaansa lenkkeilyn puutteesta järkyttyneenä väännellä, sillä suuntana oli jälleen meren jää. Ei muuta kuin auto parkkiin rantatien varteen ja menoksi!

Nuuusk!

Pallomme on vähän kärsinyt...

Kirahvin varjo. No ei sitte.

Tällä kertaa taluttimeksi valikoitui kolmimetrinen monitoimiheijastinremmi viime aikojen suosikin, puolitoistametrisen kangasremmin sijaan. Lyhyempi talutin on passeli ihmisten ilmoilla köpötellessä, mutta se tuppaa jäämään vähän lyhyeksi tuolla isommissa ympyröissä etenkin, kun taluttaja kikkailee samaan aikaan kameran kanssa (yrittäen lisäksi olla kaatumatta vermeineen naamalleen hankeen), joten aika näppärää oli meno, kun sai pitkän remmin kiinni ah niin tyylikkään vyötärölaukun metallirenksuun, jolloin kädet jäivät yksinoikeudella kameran kannattelemiseen. 

Raitista ilmaa...vai?

Kyllä piisaa lääniä!

Välillä vähän rauhallisemmin.

Ja sitten taas mentiin!

Joku näyttää ihan pikkukakaralta...

Ei me sitä talutinta kyllä kauaa käytetty, mutta alussa kyllä, kun oli tuota pilkkijähenkistä sutinaa siinä lähietäisyydellä. Ja mikäs oli sutinoidessa, kun oli niin komea keli, kiitos noin 15 miinusasteessa ulkoilijoita lämmittävän auringon. Kun niistä pilkkijätyypeistä sun muista päästiin kauemmas, koitti jälleen koiralle ihana vapaus. Ja kuten huomaatte, tällä kertaa mukanamme oli elämää nähnyt futispallokin, eikä tarvinnut Caroa kamalasti yllyttää sitä mukana raahaamaan, toinen kun on pallohullu pahimmasta päästä. :p

Bongaa kuvasta koira, pakettiauto ja lentokone.

Oliks tää sulta hukassa?

Hakisit joskus ite, ku kerta viskotki...

Eräänlainen lentopallo tämäkin.

Jaksaa, jaksaa.

Hymyiles ny vähän!

Koska kuvia tuli räpsittyä yli kolmesataa ja julkaisukelpoisiakin jäi talteen iso liuta, saatte vielä myöhemmin toisen kuvapostauksen tämän päivän reissutunnelmista. Huomenna me varmaankin lähinnä lepäillään Caron takajalkaa säästääksemme, joten kamerakaan ei hihnalenkille mukaan lähde. Kai. ;)

Ei jaksa

Aurinkoinen kevättalven päivä ja mitä me ollaan tehty? Laiskoteltu kotona kuin mitkäkin vetelykset! Piti lähteä jäälle oikein porukalla, muttei sitten lähdettykään. Ehtiihän tuota myöhemminkin, vaikka huomenna.

Laiskapäivä, paras päivä.

Ootsä tosissas, ettei me lähetäkään?!

Sanavahvistuksista

Ihan sellainen homma tähän normaaleiden postausten väliin, eläimiin sen kummemmin liittymättä, että moni on varmasti huomannut (aiheesta on käyty keskustelua monessa seuraamassani blogissa viime aikoina), kuinka Blogger-blogien kommenttien sanavahvistustekniikka on muuttunut äskettäin parilla sanalla sanoen äärimmäisen epäselväksi. Sanavahvistussanojen kirjaimista ei siis yksinkertaisesti meinaa ottaa millään selvää ja kun tarpeeksi kauan vääntää niitä suttuisia sanoja uudelleen onnistumatta, lakkaa into kommentoida blogeja, joissa tuo sanavahvistus käytössä on. Ikävä kyllä monessa seuraamassani blogissa sitä käytetään.

Itelläni on pari blogia, joista toiseen oli jostain kumman syystä kytkeytynyt päälle se sanavahvistus, vaikken sellaista halua blogeissani kommentointia hankaloittamassa käyttää. Siitä tuli mieleen, että sama juttu saattaa olla monilla muillakin eli kirjoittajat eivät välttämättä edes tajua sanavahvistuksen olevan blogissaan päällä. Puhun varmasti monen puolesta pyytäessäni, että ottakaa hyvät ihmiset se sanavahvistus kommentoinnista pois, siitä kun on käytännössä pelkkää haittaa kaikille. Se ihan oikeasti vähentää kommentointihalukkuutta omaan blogiinne, ihmiset kun eivät jaksa viettää pitkää tovia yrittäessään lähettää kommenttia, turhaan. Itelläkin on jäänyt moni kommentti laittamatta muille juurikin tuosta syystä ja se pännii, koska tykkään kyllä kommentoida muiden juttuja, jos se vaan onnistuu ilman hermojen menetystä. :p Ennen tuo sanavahvistus oli hyvä estämään spämmi- eli roskapostikommentteja, mutta Bloggerin oma spämmisuodatin on nykyään niin tehokas, että se hoitaa asiansa tosi hyvin ilman sanavahvistuksiakin.

Sanavahvistusta ei ilmeisesti saa kytkettyä pois käytettäessä Bloggerin uutta käyttöliittymää, joten kannattaa vaihtaa ensin asetuksista se vanha käyttis päälle, minkä jälkeen blogin asetuksista löytyy "Kommentit"-valikko ja siellä kohta "Näytetäänkö sanavahvistukset kommenteissa?" Valinta tuohon on luonnollisesti "Ei".

SUURI KIITOS, jos jaksatte tuon asetuksen omaan blogiinne muuttaa ja näin ollen helpottaa kommentointia meille, jotka tahtoisimme juttujanne useammin kommentoida! :)

Helmikuun meri

Aijai mikä sää olikaan Oulussa tänään! Aivan mieletön! Suunnattiin Caron kanssa merelle, siellä kun oletin olevan kohtuullinen lumitilanne ja oikeassa olinkin. Noottia vaan auraajille, kun eivät ole kovinkaan ahkerasti noita rantaparkkipaikkoja auranneet, joten ei toivoakaan, että oltaisiin päästy auton kanssa ison tien laitaa pidemmälle. 

Onneksi me vanhat kunnon umpihankikonkarit ollaan totuttu vähän muhjumpiinkin reitteihin, eli päästiinhän me rannalle samoin kuten muutamat varjosurffaajatkin (vai mitähän ne suksin/lumilaudoin ja varjoin varustautuneet tyypit oikein ovatkaan?) olivat meitä aiemmin päässeet. Parkkipaikan muhjuhanki ei koiran jalan onneksi syvä ollut, mutta eipä sinne auton kanssa olisi kehdannut tuppautua sutimaan, tarkoitus kun oli päästä kotiin ilman ainoankaan hinausauton avustusta. ;) 

Yhtä lähellemme leiriytynyttä surffaajaa Caro aluksi tapitti ja kertaalleen haukahtikin (tai oikeastaan ongelmana oli se äärimmäisen hämärän näköinen hirviövarjo, jonka surffaaja täysin varoittamatta repustaan esiin kaivoi ja auki tuulen heiluteltavaksi leväytti), mutta äkkiä unohtuivat muut menijät, kun tarjolla oli valkoista merijäätä ja sinistä taivasta silmänkantamattomiin - ja niin, se paras kaikista eli vapaus! (Ja iso kasa nakkeja. :D)

Seuraavat kuvat (sori, niitä on tuhottoman paljon) kertokoot mainiosta reissustamme kaiken oleellisen. :) Tuonne täytyy lähteä kyllä pian uudelleen!

Upotus

Tänään selvisi sitten sekin, että vaikka Applen perusohjelmien väitetään olevan helppoudeltaan lähes blondivarmoja, niin ainakaan tämä blondi ei kyllä saanut kyhättyä iMoviella lähellekään sellaista videota, mikä haaveissa kimmelsi. :D Noh, joudutte tyytymään epämääräisiin klippikokoelmiin, kunnes tämä akka oppii editoimaan videoita ilman, että lopputulosta tarvitsee kamalasti hävetä. Onpahan nyt kuitenkin kerrankin oikein useampi klippi puristettuna yhteen videoon, ettei tarvitse kaikkia erikseen lisäillä ja latailla.

Muistakaa klikata päälle paras katselulaatu!

Halusin tosiaan julkaista vähän tunnelmia eiliseltä lenkiltä siitäkin huolimatta, että näin jälkikäteen ajateltuna tekeekin mieli ruoskia itteään, kun tuli vietyä "kipeä" koira temmeltämään noinkin haastavaan maastoon... Oh well, opinpahan taas jotain. Sitä ei kuitenkaan käy kiistäminen, että koiralla oli pitkästä aikaa äärimmäisen hauskaa ja se kyllä kummasti lohduttaa mieltä näissä itsesyytöksissä kieriskellessä. :p Tänään me ajateltiin silti pysyä kaukana uppohangista ja lähteä oikein autoillen metsästämään jotain vähän vähemmän haastavaa paikkaa. Se on sitten täysin eri juttu löydämmekö mitään, mutta ainakin on yritetty!

Hyviä uutisia odotellessa

Oli aika taktinen veto, ettei tullut julkaistua tätä postausta jo eilen, vaikka melkein kokonaan tämän valmiiksi väsättyä sainkin. Olisitte meinaan joutuneet lukemaan sen verran ankeaa kitinää, että oksat pois, sillä jostain kumman syystä eilen oli päivä, jolloin kaikki tuntui menevän tavalla tai toisella mönkään. Paino sanalle tuntui, sillä ei se nyt oikeasti niin kamala päivä loppupeleissä ollutkaan, nyt kun miettii. Piti sitten vääntää tämä postauskin uusiksi, kun ei itekään jaksanut sitä turhiin pikkuasioihin takertumista lueskella. :D

Huonojakin juttuja silti ihan oikeasti sattui - tai lähinnä havaittiin - ja niistä huonoin oli se, että Caron jalka on todistetusti edelleen kipeä. Ei varmasti ollut ainakaan apua siitä, että lähdettiin sille vapaanaololenkille, sillä aivan sama minne tällä hetkellä Oulussa menee, on lunta aivan käsittämättömän paljon ja sehän on selvä, ettei raskas lumi tee koiran kipeälle jalalle lainkaan hyvää. Koska viimeisen päivän kipulääke (Rimadyl) oli vain puolikas (annettiin ensimmäinen puolikas lääkärissäkäyntipäivänä), aisti koira jo jalkansa kipeyden lenkin loppuvaiheilla ja niitä tuttuja vinkaisuja kuultiin. Olihan se iso pettymys, ei siitä mihinkään pääse, mutta suurena yllätyksenä se ei silti tullut.

Toppahousut omasta takaa.

Whiiii!

Noh, minkäs teet. Pitää nyt palata taas hetkeksi hihnalenkkeilyyn tai ainakin varmistaa, ettei koira juokse tai loiki liikaa missään syvemmässä hangessa (onko niitä muunlaisiakin jossain, eh?), vaikka vapaana olisikin. Lekurihan arvioi, että viikko tai ehkä jopa pari olisi hyvä hihnassa kulkea, ja näköjään se hieman yli viikko ei ainakaan ollut tarpeeksi (pitää toisaalta ottaa huomioon, että johan me ennen lekurireissua parin viikon ajan pelkästään hihnassa kuljettiin, että aika pitkä aika tämä on sekä energiselle koiralle että metsälenkkejä rakastavalle emännälle ollut).

Joku on vähän taas sukellellut...

Ei kuitenkaan auta vaipua synkkyyteen eikä itelläkään tässä onneksi mitään isompaa angstifiilistä asian suhteen vielä ole. Onhan se toki äärimmäisen kurjaa, että jalka on edelleen kipeä eikä varmaa syytä tiedetä, mutta toisaalta lääkärissä on käyty, joten mitäpä tässä nyt toistaiseksi muuta tekemään kuin katselemaan ja kuulostelemaan alkaako jalka ajan kanssa paranemaan vai ei.

Kuten kuvistakin näkee, Caro ite ei mitään suurta numeroa jalastaan tee (kotona on vähän jäykkää, kun uniltaan heräilee, mutta vinkumista ei edelleenkään sisällä olla kuultu, joten kiputuntemukset iskevät vasta huomattavasti suuremman rasituksen seurauksena) ja on muutenkin iloisella fiiliksellä menossa sama minne suunnataan, joten ei se jalka voi mahdottoman kipeäkään olla, luulisin. Eli nyt ollaan sitten samassa pisteessä, mitä ennen lekurireissua. Jos tilanne johonkin suuntaan muuttuu, niin kirjoittelen aiheesta tänne lisää, mutta tällä hetkellä ei tosiaan mihinkään radikaaleihin tempauksiin ryhdytä, vaan odotellaan rauhassa luottaen levon, ajan ja rauhallisten lenkkien parantavaan vaikutukseen. 

Se testaa vieläkö korvien välissä on älyllistä elämää...

On se vaan suuri onni, että aloitettiin naksuttelu juuri sopivasti ennen näitä vaivoja, sillä nyt on sentään aivotyötä joka päivä tarjolla, vaikka liikuntaa ei tarpeeksi tulekaan. Kyllä se vaan koiran toiminnassa ja energiatasossa näkyy, kun saa sitä yksinäistä korvien välissä poukkoilevaa hernettään kiusata. :D Helisemässä oltaisiin taatusti, jos ei naksahteleva muoviloota meille jo ennestään tuttu olisi...