Reissuja riittää, harmeja myös

Jatketaan eilisillä kuvilla ja teemaan liittyvillä höpinöillä, kuten lupailinkin. Toivottavasti aihe ei kyllästytä vielä, vaikka maisemat samoina pysyvätkin. Tämä on pieneen hetkeen viimeinen kerta noissa maisemissa, me nimittäin päätettiin tässä Sinnin ja Caron kanssa vaihteeksi etelöityä, suuntana siis luonnollisesti Lahti-cityn ja toki Hollolankin mäkiset maisemat. :) Huomenna olisi tarkoitus auto karvapersuksilla täyttää ja kolmestaan matkaan suunnistaa, mikäli mitään ylläreitä ei tässä kohdalle osu.

Pätkis jääkin taas isännän kiusaksi Ouluun. Ei kyllä kateeksi isäntää käy, vaikka koiran lenkityksestä hetkeksi vapaata saakin, sillä kuulemani mukaan Pätkis oli tehdä isännän hulluksi joulunpyhinä märistessään huomiota aamusta iltaan sillä ehkä juuri ja juuri sirkkelin ääntä kauniimmalla mau'unnallaan... Samaa on oletettavasti luvassa tälläkin kertaa, että onnea vaan isännälle koitokseen! Niin ja sitä kaikkein tärkeintä, eli syntisen pitkää pinnaa. :D 

Mutta siihen eiliseen!

Otuksen suhteen kaikki meni siis pääasiassa hyvin, ainakin lähes koko lenkin ajan. Jokusen kerran sain tosin muistuttaa, millä intensiteetillä niitä pilkkijöitä ja muita jäällä kävelijöitä tuli tuijottaa (yllä olevista kuvista alimmassa on se perinteisin "mitäs hiivattia tuolla tapahtuu? Haukkuisko vaiko eikö?" -tuijotusilme), mutta pallo vei aina lopulta voiton. Varmasti olisivat epämääräisinä varjoina muutaman sadan metrin päässä kökkineet pilkkijät seuraa koirasta saaneet, ellei allekirjoittanut olisi pitänyt otusta silmällä hyvinkin tarkkaan. Ja selvähän se on, että toista kiinnostaa. Muukalaisillahan olisi voinut olla vaikka makkaraa tarjolla ja ne muukalaisten namit, no nehän maistuvat nirsoillekin aivan eri tavalla kuin ne oman emännän vastaavat...

Siellä me sitten pääasiassa palloa ja välillä hieman luntakin potkittiin nauttien kauniista maanantaipäivästä. Reissu sujui oikein mallikkaasti lähes loppuun saakka, mutta ollessamme jo paluumatkalla kohti autoa SE pahin mahdollinen tapahtui taas: siihen saamarin reistailevaan takajalkaan sattui. Mitään ongelmaa meillä ei aiemmin ollut eikä koira jalkaansa aristanut ennen kuin satuttiin kohtaan, jossa olikin odotettua enemmän lunta, ja sitten täysin yllättäen kajahtikin sen sortin vingahdussarja, että sydäntä oikein kylmäsi. No niinpä taas. Mikäs siinä sitten muu auttoi kuin laittaa masentuneen näköinen jalkaansa aristava koiruus hihnaan, ujuttaa futispallo reppuun ja suunnata takaisin autolle kiroten miksei me voitu kulkea samaa reittiä kuin tullessa, vaan piti lähteä koittamaan oikaisua vältelläksemme rantaa kohti hivuttautuneita pilkkijöitä.

Eilisen päivän Caro sitä jalkaansa normaalia enemmän aristi, mutta suureksi helpotukseksemme jo tänään kävely näyttää taas paremmalta, eli mitään hirmuisen kamalaa ei sitten lopulta kaikesta päätellen tapahtunutkaan. Täytyy silti tunnustaa, että kyllä ottaa edelleen päähän, kuinka huolettomasti sitä eilen reittinsä valitsi olettaen, että lunta on yhtä vähän kaikkialla. Ja olettaen, että koira olikin jo terveempi, mitä sitten olikaan. Tällä menolla meidän toipumisoperaatiomme jatkuukin todella pitkällistä "yritys ja erehdys" -kaavaa noudattaen. Toisaalta niinhän sitä ollaan edetty elämässä tähänkin asti eli mikään ei loppujen lopuksi muutu miksikään. x) Pirullinen kiusa tuo (kinner?)vaiva kyllä on, välillä kun se antaa ymmärtää olevansa kovaa vauhtia tervehtymässä ja sitten yllättäen ilmoittaakin, että "lällällää, huijasin!" 

Jatkakaamme toivon mukaan huomattavasti iloisemmin terveisin myöhemmin tällä viikolla! Olettaa saattaa, että luvassa on pitkästä aikaa jokseenkin puikkonokkaista kuvamateriaalia ja hymy venyy korviin - ainakin mulla - jo pelkästä Onnille ja Leolle suodusta ajatuksestakin. :p Caro ei varmaan tuon pipin takia hillittömiin ulkoleikkeihin Leon kanssa osallistumaan pääse, mutta piristää se kaverin treffaaminen mieltä taatusti vähän rajoitetummissakin oloissa.