Mummoja ei muuten haukuta!

Okei, en minä voi jättää tätä blogia sille tolalle, että viimeisimmässä merkinnässä surkutellaan jotain hiivatin jalkaa. Nimittäin tämän päivän päivälenkillä tehtiin eräänlainen läpimurto remmirähjäyksen suhteen ja pakkohan sitä nyt oli tulla heti tänne hehkuttamaan. :D Saatte nyt vaihteeksi pelkkää tekstiä, kun meikäläisen pitäisi oikeasti olla pakkailemassa reissukamoja eikä kirjoittamassa blogia, eli säästetään sitä aikaa nyt luopumalla tuosta kuvankäsittelystä. ;)  

Carollehan ilmaantui jossain välissä teini-ikää sellainen kiusallinen tapa, että jos jostain kumman syystä ihmiset pysähtyivät lenkillä meitä jututtamaan, alkoi Caro jossain vaiheessa tuota juttuhetkeä rähisemään tuolle jutustelijalle, vaikkei tämä edes yrittänyt koiraa millään tapaa lähestyä (ikävän monet ovat tosin myös yrittäneet silittää, etenkin pikkupentuna, enkä tyhmänä ole tajunnut kieltää tai toimia tilanteessa muulla tavoin oikein). Liekö sen käytöksen laukaisee sitten vieraan tuijotus, lähestyminen vai mikä, paha sanoa, mutta tuo kiusallinen ongelma meitä on tässä pidempään vaivannut.

Kerrostalossamme asuu eräs kiva vanha mummeli, joka on meidän kanssa aina toisinaan jutellut tuolla pihalla siitä asti, kun Caro on ollut aivan pieni. Mummeli tykkää Carosta ja alkujaan sitä kovasti rapsuttelikin, mutta penikan kasvaessa ei sitten enää välittänyt rapsutellakaan, vaikka sille edelleen kyllä jutteli. Hän on kertonut asiasta ennenkin ja mainitsi siitä myös tänään tovin juteltuamme, että pelkää jostain syystä saksanpaimenkoiria, vaikka hänen sukulaisillaankin sellaisia on, eli rotu on tuttu ja hän niistä koirina noin muuten pitääkin. 

Myös tänään kävi niin, että Caro aloitti rähinän (maattuaan ensin maassa ainakin pari minuuttia mummelia tarkasti, mutta rauhallisesti katsellen) ja ironista kyllä, teki sen juuri sen jälkeen, kun naapuri oli sakemannipelostaan maininnut, ja meidän keskusteltuamme siitä, kuinka koira aistii pelon ja saattaa juuri siihen rähisemällä reagoida, oman epävarmuutensa peittääkseen. :D Tällä kertaa en kuitenkaan ollutkaan entiseen tapaan kädetön, sillä mukanani oli niin kovin rakkaaksi muodostunut taikakalu nimeltä klikkeri sekä tietysti iso kasa nakkia, joka taas vaihteeksi nirsollekin oikein hyvin maistuu. Ja niin uskomatonta kuin se olikin, haukku loppui siihen, että naksuttelin ja tungin kourallisen nakkeja räyhä-äpärän nenään kiinni, useamman kerran putkeen tietenkin. Koira jopa reagoi klikkeriin eli räyhäämisen kohde ei enää ollutkaan ainoa asia, mihin koiruus reagoi, toisin kuin aikoina ennen naksutinta. Ihmeellistä!

Täytyy kyllä myöntää, että jo oli melkoinen voittajafiilis hihnan yläpäässä tuon kokemuksen jälkeen, äänetöntä koiraa tilanteesta pois talutellessa. :p Nytpä sitten odotan suorastaan innolla ja kiinnostuneena seuraavaa vastaavaa tilannetta! Kuten monen muunkin opetettavan asian suhteen, klikkeri toimi tässäkin tapauksessa niin mallikkaasti, että ennen pelkästään negatiivisilta tuntuneet ongelmat onkin nykyään huomattavasti helpompi mieltää innostaviksi haasteiksi, vähän kuin tempuiksi. :) Kummasti tuo pieni muutos ajattelutavassa ja se uusi toimiva tekniikka vaan elämää helpottaa.

Toiseksi parasta hommassa oli, että vastapuoli eli naapurin mummeli ei koiran rähinästä hepulia ottanut, vaikka vähän arastelikin (täydellinen treenauskaveri "räyhänkitkemistreeneihin", siis!). Musta on mielettömän hienoa, että löytyy ihmisiä, jotka eivät peloistaan huolimatta välttele koiria ja ennen kaikkea tekevät asiallisesti selväksi sen pelkonsa koiran omistajalle, eivät siitä vaikene eivätkä varsinkaan ala hiipiä pitkin penkkoja tai käytävän seiniä meidät kohdatessaan. Onhan se ymmärrettävää, että osa ihmisistä koiria pelkää syystä jos toisestakin, ja varsinkin näin saksanpaimenkoiran omistajana sen pelon suorastaan hämmentävän usein tuolla kaduilla kohtaa, vaikkei koira olisi ihmisistä tippaakaan kiinnostunut eikä osoittaisi heitä kohtaan mitään huomiota. Kurjaa, mutta niin se vain menee, ja samaan aikaan he vain pahentavat sitä omaa tilannettaan etenkin niiden räyhäherkkien koirien silmissä (ja räyhäherkät koirat taasen pahentavat ihmisten jo olemassaolevia pelkoja, luonnollisesti). 

Tietysti räyhäherkkiä koiriahan ei täydellisessä maailmassa olisikaan, mutta aina löytyy joukosta kaltaisiani säälittäviä amatöörejä, jotka kouluttavat (virallisesti) ekaa koiraansa sen kuuluisan yrityksen ja erehdyksen kautta, mistä johtuen homma ei alusta asti sujukaan aivan oppikirjan mukaan. Toisaalta sen perusteella mitä olen koirablogeja lukenut, ei ne hommat tunnu aina sujuvan oppikirjan mukaan muillakaan, aivan sama monta koiraa on tullut aiemmin koulutettua, joten ehkä mullakin on toivoa. :D Intoa nyt ainakin on hirmuisesti, kiitos jälleen kerran sen naksuttimen... eiku siis klikkerin. Vai?

Ja nyt, NYT viimein niitä kamoja pakkaamaan, tai muuten ollaan kohta sellaisessa pulassa, että siitä ei naksuttelemalla selvitäkään, matkalaukku kun harvemmin itteään nakkipalkalla pakkaa! ;D