torstai 24. maaliskuuta 2011

Kissakuvahaaste 151: Huiska

Haasteessa haeskeltiin varmaankin kuvia lähinnä niistä sellaisista tikun päässä väräjävistä huiskahommeleista, vaan eihän meiltä sellaisia löydy. Tai löytyy yksi, mutta sepä on ollut rikki jo kuukausitolkulla eikä kukaan ole ilmoittautunut korjauspuuhiin. Alunperin tuossa huiskassa oli perinteiseen tapaan höyheniä ja naruja, mutta nehän eivät ehjinä paria viikkoa pidempään kestäneet - liekö sitäkään. Isäntä sitten väkersi narumaiseksi leikatusta keinonahan palasesta uuden huiskan, pariinkin otteeseen, ja se olikin huomattavasti kestävämpi tekele se. Nyt sekin on tosiaan pelkkinä päreinä.


Näinpä on kissojen tyytyminen hieman erilaiseen "huiskaan", joka useimmiten tuolla koiralta suljetun huoneen lattialla pyöriskelee. Pätkishän ei aitokarvaisesta, entisessä elämässään (90-luvulla) ulkoiluvarusteeksi luokitellun hiuspannan koristeena toimineesta karvatuherosta piittaa, mutta Sinni sitä toisinaan tassuillaan läpsyttelee ja hampaillaan raivokkaasti ravistelee. Sinnillä tuppaa olemaan yhtä vahva viehtymys kaiken maailman karvaleluihin kuin mitä Carollakin on, joten ihan pätevä lelu se tuokin on ja kestää taatusti ehjänä paljon pidempään kuin ne perinteiset keppihuiskat, sikäli mikäli lelu ei vaan eksy koiran kitaan...

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Merellä

Me käytiin tänään meren jäällä päästelemässä vähän ylimääräisiä höyryjä, kun oli nuo edellisen päivän lenkkeilyt jääneet lyhyiksi erinäisistä syistä. Eipä ollut Caro ennen jäälle päässytkään ja täytyihän sitäkin koittaa ennen kuin jäät ehtivät muuttua vaarallisen heikoiksi. Tältähän se pelleily rannikolla sitten näytti!




Perinteiset poseeraukset piti heti alkuun räpsiä pois alta ja kerrankin saatiin otettua oikein hammashymykuvia, wow!







Ja sitten olikin sen pääasian eli armottoman hillumisen aika. Jos ei koira muutoin riehumaan innostu (vaikka innostuuhan se, tietenkin!), ei auta kuin heitellä lumipalloa toisen perään. Taatusti toimii!










Hullu koirahan tuo on, se nääs jaksaisi loikkia ja säntäillä ympäriinsä sen pari päivää putkeen. Tai noh, siltä ainakin useimmiten tuntuu - niin tänäänkin, kun touhua hankeen uurretun ladun varressa ihmetteli.



Auringon mentyä pilveen ja tunnin jo ajat sitten vaihduttua toiseen oli lopulta kotiin palaamisen aika ja niinpä käännyttiin paluumatkalle. Eihän Caro muutoin olisi malttanut, mutta kun se kotimatka kerran aina yhtä jännällä autolla taitettiin, oli meren rannalta lähteminen hirmuisen paljon hihnassa hitaasti jolkottelua hauskempaa. Ja näin me sitten suuntasimme kotiin monia muistoja rikkaampina, kameran muistikortti teinikoiran häsläyksistä turvoksissa.

perjantai 18. maaliskuuta 2011

Kloonattu koira?

Eipä ole tämä viikko mennyt meillä tuon koirapuistoilun osalta aivan putkeen. Olemme pitäneet sieltä vähän taukoa muutaman viikon verran, koska eihän se aina huvita samoja merkkausjälkiä ja aidanseipäitä nuuskutella. Olemme käyttäneet aikamme muualla vapaana riehuskeluun, jonka on kyllä äärimmäisen hupaisaa ja kuluttavaa puuhaa sekin, kunhan vain upottavaa hankea, keppejä tai muita virikkeitä löytyy. Tässä näytettä toissaviikon palloleikeistä:


Tästä kuvasta kunnia kuuluu lauman isännälle!



Tällä viikolla päätimme palailla kurkkimaan koirapuiston tunnelmia, vaan eikös perhana toimintaa ole ollut vain pikkukoirapuolella, siis omalla aidatulla alueellaan eristettynä isomman rodun edustajista. Haikeana on Caro joutunut uusia kirsuja aidanraosta nuuskuttelemaan ja omistaja kironnut, että turhaanpas raahauduttiin paikalle jo toista kertaa saman viikon aikana. Tässä siis todiste siitä, ettei isoille ja pienille koirille erotettu aitaus ole aina pelkästään kiva juttu. Ite en pienten puolelle suostu menemään, koska jos Caron raisut leikit jotakuta kolhivat, syy on tietysti "väärällä" puolella olevissa, siis meissä, mikä onkin tietysti aivan oikeudenmukaista. Tänään meillä on onneksi tarkoin harkittu sotasuunnitelma: olemme sopineet tekevämme puistotreffit Nanan kanssa, joten ilman kaveria emme tällä kertaa jää, vaikkei muita koirakkoja paikalla nähtäisikään. Eipä siellä puistossa ihan kahdestaan jaksa maleksia.

Näkyykö niitä kavereita vai ei?

Palataan kuitenkin postauksen tässä vaiheessa eiliseen, jolloin tarkoituksemme oli vaellella ja meuhkata luonnossa aivan kahdestaan. Ehdimme heitellä keppiä uppohankeen vain alle kymmenisen minuuttia, kun havaitsin kauempana ihmisiä ja pari vapaana juoksentelevaa koiraa. Ihan norminäky noilla nurkilla siis.

Jos olisin siristellyt heti hieman tarkemmin, en olisi joutunut jähmettymään jännityksestä siinä vaiheessa, kun nuo vapaana juoksevat koirat ryntäsivät peräkanaa alle sadan metrin päässä olevan pusikon takaa suoraan meitä kohti. Caro tajusi homman hieman aiemmin (jähmettyi sijoilleen jo ennen kuin koirat edes ilmestyivät näkyviin) eikä sen vuoksi haukahtanut tulijoille kertaakaan: nehän olivat nääs Nana ja Nita, vanhat tyttökaverimme. :D Ja koska en ollut varautunut valokuvauspuuhiin, jouduin tyytymään kännykän kameraan - ja niin joudutte nyt tekin, pahoittelen. :p

Nana, jälleen kerran.

Iloinen jälleennäkeminen. :D

Vähän hillitympi jälleennäkeminen...

Nanahan se juoksi samantien Caron syleilyyn, mutta puolentoista vuoden ikäinen Nita jäi miettimään asiaa hieman kauemmas, se kun ei ole treffaillut Caroa läheskään yhtä usein kuin nuorempi kämppiksensä ja on muutenkin luonteeltaan vähemmän riehakas ja seurallinen. Kohta siinä puolin ja toisin silti nuuskittiin ja todettiin, että jaa, vanhoja tuttujahan tässä ollaan, ei huolta.

Voi ei, joku monisti mun koiran!

Hetki siinä meni ihmisellä näkyä ihmetellessä, oli meinaan ensimmäinen kerta, kun kolmikko pääsi kyseisellä kokoonpanolla vapaasti peuhaamaan. Siinä sitä vipinää riittikin vauhdin hurmasta puhumattakaan! :p

Caro seuraa vierestä Nitan tunnelinkaivuuoperaatiota.

Aina oli joku - ellei aivan jokainen - kepin perässä juoksemassa tai lumeen uraa kaivamassa ja epämääräisiä ärinöitä toiselle ärisemässä.

Taasko ne akat tappelee jostain turhasta?

Nitalla ei oikein ymmärrys teineille riittänyt, se kun tuppasi omaksumaan hyvinkin helpolla erotuomarin roolin teinien keskenään raisusti painiessa. Siinä jäi Caro välillä viereen ihmettelemään, kun Nita laittoi kämppistään ojennukseen kuviteltuaan, että tarvetta moiseen olisi. Carolle Nita sen sijaan harvemmin isotteli, ellei poika heittäytynyt täysin äpäräksi ja alkanut vanhempaa neitiä liikaa kiusaamaan. ;)

Nana ehti maaliin ensin, muita vähän laiskotti.

Koiraseurattomaksi suunnitellusta iltapäivästämme tulikin siis kaikkea muuta kuin yksinäistä ja sekös allekirjoittanutta kovasti ilahduttikin. Koiraseura on kuitenkin aina koiraseuraa eikä sitä yhdessäoloa ihminen voi millään tavalla korvata teki mitä temppuja hyvänsä. Suureksi onneksemme Carolla on edes nuo pari kaveria, joiden kanssa voi lähes ajasta ja paikasta riippumatta täysin vailla huolen häivää energiaansa kuluttaa ja mieltänsä virkistää. Uusiakin kavereita silti aina kelpuuttaisimme ja niitä lähdemmekin tänään sieltä koirapuistosta metsästämään, jos sinne joku meidän nelikkomme lisäksi vain malttaa tulla. Kameran akut on ainakin varuilta jo täyteen latailtu, siitä ei reissun onnistuminen siis kiinni jää. :p

torstai 17. maaliskuuta 2011

Se pieni ero kissan ja koiran välillä

Tämä hauska sarjakuva on pakko jakaa kaikille ragdoll...ei kun siis kissanomistajille, koska juttu nyt vaan on niin totta, ikävä kyllä. :D



Kuva täältä.

lauantai 12. maaliskuuta 2011

Kissa x 2

Kylläpä tuo kevätaurinko pistää päätä pahasti sekaisin, kun postausta tähän tahtiin pukkaa! Vaan minkäs sille teet, kun kameraa alati kanniskellessa tulee noita kuviakin räpsittyä ja jonnekinhan ne on laitettava, kun ei kehtaisi niitä koneen kovalevyn uumeniinkaan julmasti hylätä... Tarjolla olisi siis näin lauantain ratoksi ikkunan läpi helottavasta auringosta laiskanlaisesti nautiskelevia (voiko kissa edes toisella tapaa nautiskella, kysyn vaan...) kissoja. Kelpaakos?


Sinni ei antanut minkään häiritä laiskotteluaan, ennen kuin joku nimeltämainitsematon ääliö tuli sitä salamavalonsa kanssa kiusaamaan...



...eikä auttanut enää, vaikka tuo samainen ääliö kuvaamista vaihteeksi ilman salamaa jatkoikin, sillä vahinko oli jo ehtinyt tapahtua. Kissan ilme kertoi vallan hyvin kuinka vähän oli enää tehtävissä. Hups, taas kerran.


Paikalle pelmahti...eipäs kun löntysti pian myös Pätkis, jonka mielestä kameralla kuuluu osoitella välillä muitakin kuin sitä kärttyisimmän näköistä elikkoa.


Niinpä tuli napsaistua pari yhteiskuvaakin, vaan äkkiäkös sen Pätkiksenkin naama mutrulle vääntyi, se samperin salama kun alkoi jälleen ilman varoitusta silmille räpsimään. Se siitä lyhyestä kuvaussessiosta sitten, mokomia kärttylärvejä kun ei kuvaajankaan huvittanut muistikortilleen tallentaa...

perjantai 11. maaliskuuta 2011

Voihan kakka...

Sääli on sairautta, sanotaan, mutta minkäs teet, kun säälittää ja säälin kohde on kaiken lisäksi niin lutuinen? Caro-paran vatsa alkoi tosiaan reistailla tuossa vuodenvaihteeseen sijoittuneen etelän reissumme loppumetreillä, mutta koska koiruus on ollut jostain syystä jatkuvasti hippasen liian hoikassa kunnossa, emme kehdanneet sitä paastolle laittaa. Lopulta oli kuitenkin pakko, kun eivät sen enempää viili kuin mahalääkkeetkään (joita syötettiin useammin kuin laki sallii) mahtaneet mitään ja luiru senkun vaan lenkillä lensi. Valtaisan luirukasan pussiin kerääminen hangesta tai tasaiseksi lanatulta lumelta on asia, joka ei vaan voi onnistua, vaikka miten harjoittelisi, noin parin kuukauden kokemuksella uskallan näin väittää.

Ankeaksihan se parin päivän paasto mielen veti kaikilta osapuolilta. Normaalisti energiaa tursuileva koirateini alkoi muistuttaa käytökseltään lähinnä velttoa säkkituolia paitsi niinä hetkinä, kun joku erehtyi suuntamaan keittiöön. Silloin joutui kohtaamaan armoa anelevan hauvankatseen ("pliis pliis pliis mää kuolen nälkään yhyyy kuuntele mun kurnivaa mahaa ja auta mua pliis pliis...") ja se, kenellä koiria on, tietää taatusti tuon katseen tehokkuuden. ;) Mutta eipä auttanut luistaa, niin tärkeää oli vatsa kuntoon saada.



Onneksi lemmikkiään julmasti nälässä pitävän omatuntoa voi lepytellä monin tavoin ja tällä kertaa tavaksi valikoitui kirppikseltä bongaamamme pandapehmolelu. Mitä ongelmaa ei räikeä lahjonta ratkaisisi, kysyn vaan? Vaikka ruoka onkin Carolle se ykkösjuttu, leikkiminen seuraa perässä hyvänä kakkosena ja näinpä tuli pandasta iso piristys kaiken ankeuden keskelle.


Eihän se panda tietysti samalle maistunut kuin makoisat papanat tai herkkunakki, mutta olipahan edes jotain töitä hampaille ja hetkittäisiä ajatuksia, joista aivan jokainen ei koskenut ruokaa.


Toki pandasta on iloa vielä näin paaston päätyttyäkin ja ihme kyllä mokoma on edelleen, vastoin kaikkia olettamuksia, täysin ehjäkin. Samaa voidaan onneksi sanoa myös koiran sisuksista, leikit kun jatkuvat nykyään ilman kurahtelevan vatsan säestystä. Ja jos se jotakuta kiinnostaa, uudeksi ruoaksi valikoitunut Jahti&Vahti kanariisin makuisena näyttäisi olevan Caron vatsalle toimiva vaihtoehto monen surkeahkosti päättyneen ruokakokeilun jälkeen. Pois ei vaihdeta, mikäli vatsa pysyy kunnossa, sen verran tässä on luirun keräämiseen kyllästytty. :D

Ja näiden herkullisten kakkajuttujen myötä toivotankin oikein rentouttavaa viikonloppua kaikille Karvahelvetin lukijoille!

keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

Ragdollin kirous

Siinä missä rämäpäinen (eli aina vähintään ohimot ruvella, usein korvatkin) Sinni pystyy halutessaan loikkaamaan vaikka hattutelineen päälle liikkeen pysähtyessä tismalleen kissan laskeutumispaikkaan ja tasapainoilemaan huolettomana saunassa kiuasta suojaavalla kaiteella, on Pätkikseltä turha odottaa hyppyä edes sen keittiötason korkeudelle. "Se on ragdoll. Sen kuuluu olla hidas ja kömpelö", on monen muodostama mielipide. Totuus siinä toki piilee, muttei aivan yksinkertainen sellainen, ja aina päivinä, joina leikkelen Pätkiksen kynsiä, havahdun miettimään yhtä pientä yksityiskohtaa.


Nimittäin tassunpohjia. Harmikseni mulla ei ole näyttää teille kuvaa Pätkiksen luonnollisessa olotilassa olevista tassuista, sillä aina toisinaan kynnenleikkuun yhteydessä trimmaan jalkapohjista pitkät karvat pois, ihan tavallisilla saksilla siis. Kuvan tassut on trimmailtu alle pari viikkoa sitten. Siitäkin huolimatta tänään otetussa kuvassa totuus antaa kuulla itestään: eihän tuollaisissa tumpulatassuissa ole mitään pitoa... Jos ragdollin varvaskarvoja ei leikkaa, näyttää kissa (tai noh, ainakin Pätkis) lähinnä siltä, että se olisi käynyt varkaisilla Leningrad Cowboysin kenkäkaapissa (tietääkseni ei kuitenkaan ole): vaaleanpunaisista anturoista näkyy vain pieni pilkahdus ja varpaiden kärjessä sojottaa hillittömän näköinen...öö, karvasojokki? Sen sijaan Sinnin anturat erottuvat selvästi eivätkä ne peity turkin sisään missään tilanteessa.


Onko siis ihme, että kissa, jonka tassuissa ei ole sitten pikkupentuaikojen ollut kovinkaan kummoista pitoa, arastelee hyppäämistä ja temppuja, jotka vaativat tarkkuutta? Allekirjoittanut pitää varovaisuutta melkoisen loogisena seurauksena tuohon tärähtäneeseen tassudesingniin. Olisi äärimmäisen mielenkiintoista tietää kuinka erilainen Pätkis tänä päivänä käytökseltään olisi, jos sen tassukarvat olisi trimmattu minilyhyiksi jo pentuna ja katti olisi oppinut luottamaan tassuihinsa niin kuin kissan kuuluukin, temmelsi se sitten ulkosalla taikka sisätiloissa. Kuka sitä nyt keittiötason päälle haluaisi hypätä, jos ainoa jännitysmomentti piilee siinä liukuuko piakkoin jalat sutien tason toiselta reunalta takaisin lattialle vai pysähtyykö törmättyään matkalla pää edellä leivänpaahtimeen, jota ei edes ehtinyt havaita ennen kuin oli jo aivan liian myöhäistä... :D


Vaikka sisäkissan tassuilla ei suuria suoritusvaatimuksia periaatteessa olekaan, käy kömpelöä ja varmasti osittain juuri sen vuoksi velttoilevaa Pätkistä silti hieman sääliksi. Ei siitä tule koskaan rohkeaa loikkijaa, teki tassukarvoille tässä vaiheessa mitä hyvänsä, sillä epävarmuus omista kyvyistä on niin syvälle kissan mieleen juurtunut, ettei sen käytös muutu huolimatta siitä trimmaako tassuja vai ei. Trimmaamme silti toivoen, että se auttaisi edes pikkuisen...

tiistai 8. maaliskuuta 2011

Kissakuvahaaste 150: Mitä tänään syötäisiin?

Syömähommat ovat meillä melkoista sirkusta monestakin syystä. Koiran suhteen olemme saaneet nahistella alati löysällä olevan vatsan kanssa erityisesti tämän vuoden puolella eikä virtsakivivammainen Pätkiskään tilannetta erikoisruokavaliovaatimuksillaan helpota. Raakaruokinta on jäänyt pelkän orastavan ajatuksen asteelle paljolti siksi, että Pätkis nyt vaan on niin nirso, ettei oikein innosta kokeillakaan (ai niin, ja isäntäväki tottelee myös kuuliaisesti nimeä "saamattomat laiskimukset"). Sinniin pätee sama: se mikä ei ole nappulaa, märkäruokaa taikka ruukkuun istutettua vihreää, se ei vaan maistu. Yritä siinä sitten tarjota vaihtelua, niih. Leikkeleitähän Pätkis mielellään söisi vaikka millä mitalla, mutta se tuskin on suolaisuudessaan erityisen kissaystävällistä murkinaa. ;)

Nykytilanne kissojen ruokinnan suhteen kulkee siis pääsääntöisesti seuraavasti: Pätkis mussuttaa kiipeilytelineen orrella virtsakiviongelmaisille tarkoitettua Royal Caninin Urinary S/O -ylläpitoruokaa yleensä nappulana, mutta toisinaan myös herkullisemmin märkäruokaversiona. Juhlapäivinä tarjoillaan sitten normaalisti vain Sinnin herkkuna toimivaa Whiskasia tai Shebaa, joita keittiönkaappimme eräästä niemeltämainitsemattomasta syystä kirjaimellisesti pursuilee, kaikissa kuviteltavissa olevissa mauissa. Totaalikieltäytymistä emme siis Pätkiksenkään ruokavalion suhteen harjoita eli herkuttelupäiviä täytyy vähintään se pari kertaa kuussa ahmatille sallia.


Sinnin ruokailupaikka on keittiön pöytätason päällä (hygieniapisteet kotiin siis!), jonne Pätkis ei epäatleettisena kattina koskaan hyppää, taso kun on sen hyppykyvyt huomioon ottaen aivan liian korkealla (muualle noita "kiellettyjä" ruokakippoja olisikin lähes mahdoton meillä sijoittaa). Ja hyvä näin, sillä tason päällä Sinni voi yksinoikeudella natustella James Wellbelovedin Turkey & Rice -nappuloita sekä niitä erilaisia Whiskas- ja Sheba -märkäruokiaan. Toisinaan Sinni käy varkaisilla myös Pätkiksen kupilla, mutta taitaa ne omat eväät silti useimmiten voiton viedä.

Tällä tavalla meillä siis tämä kahden eri ruokavalion omaavan kissan ruokinta sujuu, vaikka heti alkuun virtsakivileikkauksen jälkeen tulikin nypittyä hiuksiaan hivenen ahdistuneeseen sävyyn Pätkiksen höynäytysmahdollisuuksia miettiessämme. :p Vaan kaikkeen löytyy lopulta ratkaisu, jopa täällä pöljien kansoittamassa Karvahelvetissäkin.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Halpa huvipuisto

Mitenhän sitä aina unohtaakin, että kissojen viihdyttäminen on kaikkea muuta kuin vaikeaa puuhaa, vaikka ne eivät leluista ja sen sellaisista usein piittaisikaan. Eräänä päivänä tuossa muutama viikko sitten allekirjoittaneen päässä napsahti - siis kerrankin positiivisella tavalla - ja keksin raahata yhden kiipeilytelineen makuuhuoneesta keittiön ikkunan ääreen. Siitäkös se riemu sitten repesikin eikä loppua näy!



Kiipeilyteline muuttui hetkessä vanhasta ei niin kovin kiinnostavasta kapineesta suorastaan huvipuistolaitteen kaltaiseksi jännittäväksi härveliksi, jota piti sieltä täältä kuopsutella, raaviskella ja nuuskutella - kaikki tuo vain ja ainoastaan siksi, että se vaihtoi paikkaa. Parhaat huvit ovat idealtaan yksinkertaisia, oli kyse sitten näköjään kissoista taikka koirista.





Telineen viehätys ei vastoin odotuksiani laantunut päivässä tai parissa, eli edelleenkin se on meillä hirmuisen ahkerassa käytössä oli tarkoituksena sitten nautiskella pitkistä torkuista tai kyttäillä naapureita ja pihapiirissä hiippailijoita ulkona pyrähtelevistä puluista nyt puhumattakaan. Ne pulut, ne ovat parasta kaikessa, jos Sinniltä kysytään. Viimeisessä kuvassa Sinni demonstroikin tyypillistä pulunkyttäysilmettään. Intensiivistä menoa, eikös vaan? :D