Kesätauolla

Hei moi kukkuu! :) Blogi jäi vähän niin kuin puolivahingossa kesätauolle, koska aika ja motivaatio ei yksinkertaisesti blogijuttuihin enää riittänyt. Kommenttinne on kuitenkin luettu (suuri kiitos niistä!) ja vastailen niihin kaikkiin tässä jossain vaiheessa, ihan varmasti. Nämä kesät tuppaavat olemaan aina vähän tällaisia, että blogit jäävät kaiken muun hässäkän jalkoihin. Yritän silti edes jotain kuulumisia teille tässä lähiaikoina kirjoitella, mutta normiarkeen tuon päivitystahdin suhteen tuskin palailen ennen syyskuun alkua. Tuolloin aloitan muuten kissojen kiusaksi yhden hassun projektin, mutta millaisen, se selviää sitten syyskuussa, kun on aikaa pureutua kyseiseen projektiin oikein ajan kanssa.

Mukavaa ja hyvällä tavalla tapahtumarikasta kesän jatkoa kaikille! :)

Siedätyshoitoa

Sietäminen. Tietyissä piireissä sekin on jo puoli voittoa. Näin meillä nykyään siedetään toisiamme. Niin kauan kuin koira ei erehdy arvon Leidi Karvamoppia suoraan silmiin katsomaan, on valtakunnassa kaikki hyvin eikä syytä kissojen ja koirien välisiin sotatoimiin ole. Joskus voidaan jopa nukkua lähekkäin, mutta vain ja ainoastaan, jos ne viipyilevät katseet sen suuremman taholta pysyvät kurissa. On se kuulkaas tarkkaa touhua se, niissä tietyissä piireissä siis.

Ai mitä irtokarvoja? Missä matossa muka? En ymmärrä, en yhtään.

Onnea on...

Onnea on kaverina nätti tyttö, jonka kanssa voi leikkiä hippaa, saalistaa paarmoja, heittää kuperkeikkaa, painia raisusti ja ehkä vähän vaivihkaa hempeilläkin. ;)

Suolaa naamariin

Mitä saadaan, kun yhdistetään...

- haastavat kuvausolosuhteet (se ikuinen vastavalopirulainen, yngh!)

- jättimäiset rantakivet

- karvoja joka ilmansuuntaan pöllyttävä rannikkotuuli

- vesihullu koira

- villisti pärskähtelevä suolavesi

...?

Noh, siitähän saadaan kesän eka uimareissu meren rannalle, tarkemmin sanottuna Oritkariin, jossa kesäisin uimme ja talvisin jäälenkkeilemme. Sen sortin tuulen ja sitä myötä myös aallokon iski sääherra tälle päivälle, ettei muita varpaankastelijoita samoilla uima-apajilla näkynyt. Se sopi meille. Ei sitä nyt aina jaksa seurallinen olla. Aluksi pöljyyttäni meinasin uittaa koiraa varuilta flexillä, mutta kun olin kertaalleen vähällä sinkoutua koiran perässä jorpakkoon (tapaus tallentui muuten videollekin, kuten pian huomaatte. :D) eikä muita rantaeläjiä todellakaan missään näkynyt, tulin järkiini päästäen koiran irti. 

Aaltojen on totisesti syytä tietää paikkansa maailmassa 

(...samoin kuin koiria kahlitsevien emäntien...).

Aaaargh, ihan liikaa paimennettavaa!

Aallokon vuoksi uiminen jäi aika vähälle tyypin keskittyessä lähinnä suola-aaltojen saalistamiseen aivan rantaviivan tuntumassa. Ihme kyllä selvittiin reissusta jopa ihan ilman haavereita, vaikka meinaa nuo märät rantakivet aika tavalla sivustaseuraajaa välillä hirvittääkin. Ei mikään unelmauimapaikka, todellakaan, vaan kun ei nyt tähän hätään tiedetä parempaakaan, niin tuohon on toistaiseksi tyytyminen. Kyllähän tuolla monet muutkin ahkerasti käyvät. Lähitulevaisuuden tavoitteena meillä on tutustua myös paikallisiin järviin, niiden rannoilta kun saattaa hyvällä tuurilla löytyä joku tyynempikin uimapaikka eikä tarvitse sitä suolaakaan hörpiskellä saati kiviä varoa. Carollehan nyt tietty kelpaa ranta kuin ranta kunhan vain uimaan pääsee, mutta emäntä on juuriltaan sisämaalaisena nirsompi, kaivaten ennemmin järvelle. Mokoma nipottaja, hmph!

Haahuilua ja vähän "äksöniäkin"

Meillä oli tänään erityisen hauska päivälenkki. Sellainen päämäärätön kaksi ja puolituntinen "haahuilulenkki", nimittäin. Toisin sanoen ei pidetty kiirettä minnekään, vaan mentiin sinne minne nokka milloinkin osoitti ja välillä vain hengailtiin jossain kivassa paikassa nauttien pääosin aurinkoisesta kesäpäivästä.

Kuvat kertoisivat muutoin kaiken olennaisen, ellei niiden joukosta puuttuisi muuan musta belgianpaimenkoiratytsy (ymmärtääkseni se tytsy oli), joka iloisesti omistajaltaan karkuun kirmaten ryntäsi luoksemme kukkaniityllä. Eikä siinä vielä mitään, sillä sattuuhan noita koirapiireissä, mutta harvemmin on koiran omistaja karkurin taustalta huudellut, ettei häntä sitten yhtään haittaa, vaikka koiransa saisikin selkäänsä vastaantulijalta (menisi varmasti hyvästä opetuksesta kurittomalle), mutta että kyseinen koira on kyllä ite ihan kiltti. Ja minä tietty huutelin takaisin, että no ei Carokaan kyllä päälle käy, vaikka vähän karvoiltaan hyeenan näköisenä mölistä saattaakin, eli ei mitään paniikkia. :D Belggarin kohdalla kävi ite asiassa niin hassusti, ettei Caro-parka ehtinyt kuin juuri ja juuri ne niskakarvat pystyyn koiran havaittuaan saada, kun uusi tuttavuus olikin jo ehtinyt nuuskimaan eikä sitä nyt tietysti enää siinä vaiheessa tohtinut rähinää aloittaa, toinen kun oli selvästikin tosi hyvänhajuinen ja muutenkin kivan oloinen tyyppi. ;) Niinpä koirat sitten hetken toisiaan ihmeissään nuuskuttivat, kunnes omistaja haki omansa pois, ja jatkoimme kukin - sniif! - omiin suuntiimme. Mielellämme oltaisiin ihmetelty mustaa tytsyä vähän pidempäänkin, niin söötti se oli, mutta kohtaloksemme koitui matkan jatkaminen kaksistaan. Ei erityisen kurjaa sekään, tosin, sillä mikäs oli juuri tosi hienosti käyttäytyneen ja tunteensa hillinneen koirapojan kanssa lenkkeillessä. Ylpeä olin kakaran käytöstavoista, mitäs sitä tässä suotta kiistämään. :)

Valjailla mentiin taas.

Hei, kuraoja lähetti muuten terkkuja!

Hammastikkua hakemassa.

Pthyi! Pahaa tikkua.

Muutama kukka vaan.

Älykäs hymy? No ei ehkä.

Ahihihii sullekin vaan!

Oho, Oulusta löytyi ALAMÄKI! :O

Onhan sillä pienet aivot isossa päässä, muttei ihan noin isossa sentäs. ;)

Lisää sitä isoa päätä.

Se tuttu :B

Onnellisen...

...oloinen...

...koiranperhanahan se siinä irvistelee!

Läskille kyytiä

On meille kyllä varsinainen katras kertynyt. Kuten aiemminkin manattua, yhden kanssa tapellaan, jotta saataisiin se syömään jotenkuten tarpeeksi, ja toisen kanssa tapellaan, jotta se ei ylensöisi itteään hengiltä. Perhanan elikot! Onneksi sentään se kolmas pöhlö tietää kuinka syöminen hoidetaan niin, ettei siihen ulkopuolisten tarvitse millään tapaa puuttua, kunhan vaan muistaa sitä apetta nenän alle silloin tällöin kantaa. Tämä merkintä omistetaan nyt sille, joka elää syödäkseen (ei kamut, tämä on eläinblogi, eli nyt ei todellakaan puhuta tämän jutun kirjoittajasta!). Jos ei tahti taloudessa muutu, asustaa meillä tätä menoa kissa nimeltä Sinni, koira nimeltä Caro ja minipossu nimeltä Pätkis.

Aika monet eri lähteet mainitsevat ragdollnaaraan yläpainosuositukseksi noin seitsemän kiloa, joten kuusi ja puolikiloinen Pätkis ei vielä siinä mielessä ylipainoinen ole, mutta kun ne viimeiset puoli kiloa ovat putkahtaneet katin jatkeeksi reilusti alle vuodessa, on syytä ryhtyä raivokkaaseen taistoon tällä vauhdilla tulevaisuudessa häämöttävää minipossuuntumista vastaan. Helpointa on tietysti rajoittaa elikon syömisiä ja sitä toki ollaan jo pidemmän aikaa Pätkiksen kiusaksi tehtykin, muttei nähtävästi tarpeeksi. Nyt, kun takana on kuukauden verran astetta julkeampaa nälkäkuuria, on plösössä havaittavissa hämmentävä muutos ei niinkään painossa (ei olla kyllä punnittukaan vielä) kuin luonteessa: siitä on tullut virkeämpi, seurallisempi, ystävällisempi ja jopa oma-aloitteisesti leikkisämpi kuin vuosiin. Tokihan se edelleen epäraggismaisesti lauman muille elikoille äksyileekin, muttei niin pahasti, mitä alati kylläisenä tapasi tehdä. Sanonta "lihavat on leppoisia" voidaan siis heittää romukoppaan ainakin tuon meidän Pätkiksen kohdalla...

Orastavalle minipossuilulle voidaan antaa hatkat myös sekä valjaissa lenkkeillen että leikin varjolla kotosalla. Liikunnalla, siis. Mitä villimpi leikki, sitä riehakkaammin energiaansa kuluttava Pätkis, joten sitä villiä leikkiä viiksekkäälle naiselle täten tarjoiltakoon! Tässä seuraavaksi kuvia suosikkilelujen, hiuslenkin ja lelukepin kanssa suoritetusta leikkisessiosta, jonka aikana laiskahkon näköisestä ragdollistakin kuoriutui esiin vauhko ja ennen kaikkea vaarallinen saalistaja. Noh, ainakin omasta mielestään vaarallinen. ;)