Kuin kissa ja koira

Leppoisa perjantain aamupäivä. Sinni makoilee suuressa nojatuolissa Pätkiksen kehrätessä tyytyväisenä sängyllä, jonne se viimein, aivan ensimmäisiä kertoja sitten koiran saapumisen, on uskaltautunut ittensä oikaisemaan. Kaikki vaikuttaa olevan normaalisti, koirakin jossain toisessa huoneessa päiväunillaan.

Mutta sitten, sitten kissa aistii hyytävän vaaran. Ruumis jännittyy äärimmilleen ja korvat, ne kuulevat pienimmänkin liikkeen ja risahduksen.

Kaksi naurettavan suurta korvaa pilkottaa sängyn takaa kuin hain selkäevät konsanaan. "Deja vu!" kurmottaa Pätkis äkäisenä tajutessaan, että tällä kertaa sille ei jaettukaan takaa-ajajan roolia. Nyt ollaan puolustuskannalla. Pahin vihollinen, koira, on läsnä.

Koira perhana yrittää näköjään tosissaan iholle, eikä moinen todellakaan käy laatuun. Kissojen kanssa voidaan veljeillä, mutta koirat ovat iljettävää sakkia, joten niiden on syytä pysytellä poissa kissojen kulmilta.

Sssshhhhhhhhhh!!! RÄYH!!! Whip! Shhhhhhhh!!! MooouuuuRRRrrrr...




...RUF RUF RUF!!! GRrrrrrrrrrr... Whip! Wuh...WUH! Mäyyyyyyyyhhh..!

Ja loppuun oikein paha tuijotus matalan kurkkuäänen tehostamana. Jos nyt ei usko, jo on ihme!

Sota on tauonnut. Hetkeksi ainakin. Voittaja jäi harmillisen epäselväksi, sillä jos totta puhutaan, tylsä kolmas osapuoli puuttui röyhkeästi asioihin, jotka eivät sille millään tapaa kuuluneet. Mutta vielä koittaa päivä, jona selvyys saadaan. Päivä, jona ihmiset ovat poissa ja tanner on vapaa todelliseen reviiritaisteluun.

Kissakuvahaaste 131: Kevättä rinnassa

Kissakuvahaasteesta saadaankin oiva syy käsitellä täällä niitä kissojakin välillä. Haasteen aiheena on tällä kertaa "Kevättä rinnoissa"... ei kun siis "rinnassa", jotenka meidän tyttäret halusivat ehdottomasti esitellä mitä kevät saa niiden arjessa ja eritoten yhteisissä kemioissa aikaan.

Sinnissä vuodenaika nimeltä kevät saa aikaan maksimaalisia hellyydenkipeyskohtauksia, siis vakavampia laadultaan kuin yleensä, sillä tokihan kyseinen elikko on noin muutenkin läpi vuoden tunkemassa kiinni muiden elollisten naamaan milloin mistäkin ilmansuunnasta ja erityisesti silloin, kun sitä vähiten kaivataan.

Pätkis ei tätä varsinaisesti arvosta, oli sitten kukoistukseensa puhkeava kevät taikka synkeän masentava marraskuu.

Kevään kunniaksi erehtyy Pätkiskin silti ihan vain hetkittäin luulemaan, että lähikontaktista voisi seurata jotain hyvää tyyliin yhteinen riemukas leikkihetki taikka pitkät päivätorkut kylki kylkeä vasten auringonsäteiden kirmatessa pitkin kumpaisenkin turkkia.

Vaan minkäs teet, kun vastapuoli haisee niin saamarin pahalle. Ei pysty, ei kykene.

Täten Sinni joutuu torkkumaan ypöyksin ilman unikaveria Pätkiksen vetäytyessä mieluummin kiipeilytelineen harjalle eli sinne, minne liika pirteys ei vahingossakaan ylety.

- - -

Edit: En ole varma toimiiko linkitys haasteblogin ja Karvahelvetin välillä vieläkään yhtään mitenkään (ainakaan osallistumisviestini ei osallistumiskommenteissa näy, vaikka viesti lähti aivan normaalisti). Jos ei, niin eipä tuo ole niin justiinsa tuon "virallisen" osallistumisen kanssa. Liiallista säätämistä ei tueta.

Kissojen loppu?

Viimeaikaisesta kommenttimäärästä päätellen kissaihmiset ovat täysin lamautuneita kauhusta, kiitos koirajuttujen, jotka yhtäkkiä ovat Karvahelvetin tukkineet. Ylläpito pahoittelee syvästi, muttei sponsoroi rauhoittavia, pihi kun on. Lohdutukseksi kuitenkin kerrottakoon, että kissajuttujakin täällä nähdään heti, kun kissat keksivät ylipäätään jotain tehdä.

Jännittävää päiväuneilua Pätkiksen malliin.

Ongelmahan on nyt lähinnä siinä, että kissat joko nukkuvat, syövät tai tuijottavat koiraa, mikä ei ainakaan allekirjoittaneen mielestä ole kovin jännittävä teemavalikoima blogipostauksia ajatellen. Tämä on toki ollut blogin aktiivisuuden esteenä jo aiemminkin. Koiran läsnäolo on aiheuttanut kissoissa entistä suurempaa laiskottelunhalua, sillä pienet lelut eivät koiranpennun tukehtumisvaaran tähden enää kuulu lattialla pyöriviin rojuihin. Leikkihetket huumehiirten ja hiuslenksujen kanssa ovat siis toistaiseksi kiellettyjen touhujen listalla. Pätkis taitaa tosin olla vain iloinen uudesta upeasta tekosyystä nukkua aamusta iltaan ja illasta aamuun evääkään liikauttamatta. "Tekisit sinäkin joskus jotain, laiskimus..." "No kun toi koira on taas tossa!" "Hyvää yötä sitten, kissaraukka..."

Sinnin uskomattoman kiehtovaa pönötystä!

Toisinaan lorvitaan yhdessä yli lajirajojen.

Sen sijaan koirasta seuraa draamaa, komediaa ja ajoittaista kauhuakin monta kertaa päivässä. Välillä nakerretaan läppärinjohtoon vekki (vähän jännitystä elämään), välillä taasen terrorisoidaan kissojen leluja (karvakoukeron kulma on paras!) ja kun oikein villille päälle juuri ennen yöunille asettumista satutaan, juostaan täysiä päin keittiönpöytää sellaisen säikähdyksestä syntyneen vinku-ulinakonsertin säestyksellä, että isäntäväki luulee koiran jo vähintään jalkansa katkaisseen tai silmänsä puhkoneen, vaikka todellisuudessa ainoa arpi jää koiran egoon.

Kerrankin se puree jotain sallittua.

Oman postauksensa ansaitsisi myös koiran himo kissanvessan antimia kohtaan, mutta jääkööt se aihe tarkemmin käsittelemättä niin nyt, kuin tulevaisuudessakin, ellette te sitä nyt välttämättä halua Karvahelvetissä nähdä... Onhan kakkahuumorissakin puolensa, en minä sitä kiellä.

Koiran sunnuntai

Näinkin voi laiskaa ja synkeän harmaata sunnuntaita lähimetsän siimeksessä viettää...

Tänään on vaihteeksi puolilurppapäivä.

Hyvältä maistuu oksa!

Melkein sopiva leikkikalu. No ehkä ensi vuonna?

Ja ihan vain pienen pienenä bonuksena kuvien jatkoksi:

Riehakkaat luoksetuloharjoitukset - parasta viihdettä!

Shit happens

Tänään siinä kuuden pintaan alkoi taas mustekala vingahdella vaativaan sävyyn ja niin oli kansan noustava kuulemaan, mitä vinguttajalla oli mielessään. Valjennut aamu toi kuitenkin tullessaan jotain muuta kuin mitä kukaan taisi etukäteen suunnitella, nimittäin koiramaisen vatsataudin. Siinä sitä, kröhöm, löysää koiranruoan väristä eritettä sitten lensikin sinne sun tänne antaen kämpälle varsin herkullisen ominaistuoksun. Ihmisväellä riitti siinä siivoilun lisäksi ihmettelemistä mistä moinen pöpö oli saatu ja kuinka pirussa siitä pääsisi pikaisesti eroon ilman mitään eläinlääkärireissua.

Apea alkupäivä.

Nooh, avuksi otettiin kotoisat taikatemput nimeltä viili ja raitis ulkoilma, joista jälkimmäinen on tuntunut olevan varsin hyväksi helposti sairastelevalle isäntäväellekin. Ja voi kuinka se viili maistui puhumattakaan siitä miten mieli ulkosalla auringon paistaessa sitten virkistyikin!

"Enää ei möyri masussa, jee!"

Ensin istuttiin.

Ja sitten istuttiin vähän lisää.

Sitten iski pieni hepuli...

....josta ei ollut tulla loppua millään.

Tiedä sitten millainen on huomisen kisakunto, mutta ainakin toistaiseksi tilanne näyttää viilipyttymäisen tyyneltä eikä pask... ruskeat löysähköt eritteet lentele yhtään mihinkään ilmansuuntaan. Nyt on hyvä näin, sillä kakka ei ole kiva sisustusasia. Kiitokset vaan sille, joka keksi viilin!

Caro

Sen sai Karvahelvetin ihmisväki jo ensimmäisellä viikolla tuta, että siinä missä kissa on laiskuuteen taipuvaisille ihmisille leppoisa kyljessä kyhnyttäjä ja pitkät yöunet salliva karvankasvatusjärjestelmä, on koira(npentu) aivan toista maata.

Hulluilla on halvat lelut.

Sitä väsymyksen määrää on vaikea edes sanoin kuvailla, jota ensimmäisellä yhteisellä viikolla koettiin, kun aikaisin aamulla silmäpusseihimme kompastellen könysimme ylös sängystä pentua ruokkimaan, ulkoiluttamaan ja sen herkullisen aromikkaita pikku suoliyllätyksiä siivoilemaan. Vaan kumma kyllä hengissä selvittiin ja arki koiran perässä juosten alkaa viimein sujua sekä aiheuttaa jopa ajoittaisia onnen kaltaisia tuntemuksia. Tai näin alati haukotteleva allekirjoittanut koittaa ainakin uskotella itelleen.

Caro (vas.) veljensä kanssa vetämässä
viimeisiä yhteisiä päiväunia.

Ottoisoveli Sisun kanssa oltiin kuin paita ja peppu.

Pennusta tuli Caro. Täältä voitte lukea miten näin pääsi käymään ja valaistua samalla vähän muistakin kyseisen penikan ensivaiheisiin liittyvistä faktoista.

Pätkis ja seisova salaattipöytä.

Caro ei ole vielä päässyt muutamaa hassua ja hyvin vikkelään päättynyttä nuuhkaisua lähemmäs kissakaksikkoamme, joka tuppaa olemaan uusien elukoiden suhteen melkoisen huumorintajutonta porukkaa, ellei ite saa tutustumistekniikkaa päättää. Toisaalta kukapa sitä hyvällä katsoo, kun taloon tupsahtaa joku levottomasti ympäriinsä poukkoileva turvelo, joka murisee ja haukahtelee aina, kun vastapuoli antaa vähänkään pahaa silmää ja tulee tuosta noin vain törkeästi omimaan nukkumapaikan sohvan nurkasta juuri siitä kohtaa, jossa kissa tuoksuu sitkeimmin.

Mutta koira ei jaksa olla mustis, vaikkei pääsekään yöksi sänkyyn uinumaan Sinnin ja Pätkiksen tavoin (tosin Pätkis on nyt viime aikoina katsonut asiakseen nukkua hieman turvallisemmassa paikassa - mitä korkeammalla, sen parempi). Sille riittää yöksi oma Roni-papillonilta peritty peti sängyn vieressä, jossa se nukkuu kuin pieni karvainen kakkosnelonen häsläämättä tippaakaan, kunnes aamunälkä yllättää ja pakottaa vesikupille juomaan, sanomalehtiä rapistelemaan ja aivan jumalattoman pahaäänistä mustekalaa vinguttamaan, ellei sitten oikea herätyskello ehdi ensin. Yleensä ehtii ja tästä silmäpusseistaan hieman jo huolestumaan päässyt isäntäväki onkin äärimmäisen kiitollinen. Kyllä herätyskellon piipitys aina mustekalan kuolonkirkunan voittaa.

Varjoja menneisyydestä

Ettei nyt ketään jää liikoja harmittamaan, voisin rustailla ytimekkään loppuyhteenvedon taannoisesta Varjo-kissan vierailusta, josta piti kirjoitella jo aikoja sitten.

Ei tullut Pätkiksestä ja Sinnistä Varjolle kaveria ihan siinä kahdeksassa vierailupäivässä, vaikka ikijää loppua kohden tuntuikin melkoisesti rutisevan murtumisen merkiksi. Pätkis ei voi vieläkään ymmärtää miksei sen luontainen viehätysvoima yrmyn näköiseen pikkukissaan purrutkaan ja aikoo vielä joku päivä saavuttaa mahtipontisen tavoitteensa saada Varjosta naamansa pesijä ja painikaveri. Jostain kumman syystä Sinni ei kyseisiin hommiin monta kertaa päivässä suostu, vaikka kyseessä on kuitenkin kunniatehtävä, jota ihan jokaiselle halukkaalle ei annetakaan.

Lämpimiä muistoja jäi silti varmasti jokaisen osapuolen mieleen. Yllä todisteita viimeisimpien päivien tähtihetkestä, jona yhdessä tuijoteltiin ikkunan takana härnänneitä puluja samansuuntaiset lounasherkut kielen päällä kihelmöiden...

Tässä vielä video Varjon joka aamuisesta rituuaalista (ihan kuin se olisi rajoittunut pelkästään aamuihin, mokoma juoppo...), joka aiheutti väliaikaisessa isäntäväessä hyvinkin hilpeitä tuntemuksia:

Nuo tyhjyyteen toljottaneet silmät kruunasivat aivan kaiken. Ihana Varjo, kiitos kun kävit ja tervetuloa uudelleen! :)

Pääsiäisyllätyksessä oli karvoja!

Erinäisistä syistä (laiskuus ja saamattomuus ovat syylistan loppupäässä, luonnollisesti) johtuen Varjon kyläreissun loppuyhteenveto odottaa edelleen julkaisuaan, mutta eipä maailma siihen kaadu. Kai. Nyt ne ovat nimittäin ihan erilaiset jutut, jotka Karvahelvetin arkea mullistavat kuin maanjäristys konsanaan.

Kissat eivät ole kyseistä vielä toistaiseksi kutsumanimetöntä, saksanpaimenkoira-merkkistä ja alati falskaavalla paloletkulla varustettua mullistusta vielä nähneet, mutta tämä pieni puute korjataan pian. Tosin jos kissoilta kysyttäisiin, voisi mullistus odottaa suosiolla vaikkapa ensi vuosisataan saakka. Mutta kuten tavallista, eihän niiltä kysytä.