Kissakuvahaaste 134: Ammatti

Ammatti. Eihän ammatin ole pakko olla sellainen, että siitä saa palkkaa tai elantonsa noin muuten? Sehän voi olla myös kutsumus, jota ei voi vastustaa ja jota tehdään niin kauan kuin ollaan olemassa.

Vainoharhainen kylähullukin voi olla oikea ammatti, eikös niin? Pätkis on juuri sellainen.

Syntymäpäivä

Niin ne vuodet vaan muljahtelevat eteenpäin ilman, että asiaa oikein kunnolla tajuaakaan. Siinä sivussa muljahtelee myös ikää kuvaava matkamittari, niin ihmisten kuin eläintenkin, ja tänä toukokuisena torstaina vuonna 2010 se alkaa näyttää Pätkiksen kohdalla numeroa 5.

Viisi vuotta on Pätkis tässä maailmassa magneetin tavoin kaikkeen kiinnittyvää vaaleaa karvaa ympärilleen kylvänyt, imurimaisesti ruokaa ahminut ja sulavasti eteenpäin kompastellut. Ensimmäiset vuodet taipaleestaan Pätkis asui Sinnin kanssa toisessa kodissa, (jossa muuten oli koira, hrrr!) mutta vuoden 2007 helmikuusta saakka ovat ne meidän ilonamme (ja köh, riesanamme) olleet. Yli kolme vuotta jo, huh!

Pätkiksen elo on noiden vuosien ajan ollut melkoisen leppoisaa ja mutkatonta, mitä nyt yksi virtsakidevaiva vähän yhteen väliin kiusasi (sori vielä, mummi ja mummin kissanvessaksi muuttunut sohvakalusto...) ja toisinaan on täytynyt kyläreissuillakin käydä (parhaimmillaan ja yleensä huiman 500 kilometrin päässä). Eipä ne kyläreissut itessään niin kurjia ole olleet (muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, kiitos kyläpaikan koirien ja sen kideongelman), vaan ne kantokopassa suoritetut automatkat, jotka eivät oikein leveää elämää arvostavan Pätkiksen ymmärrykseen istu. Tämä on kyllä joka kerta muistettu tehdä selväksi varsin kantavalla äänellä. Vaan on niistäkin selvitty, kuten selvitään varmasti siitäkin, että nyt pitäisi tottua oikein elämään koiran kanssa, ei ainoastaan vierailla koirallisissa paikoissa. Haasteita tarjoaa elämä siis sisäkissankin arkeen. "Vähemmilläki haasteilla pärjäis, niiq...", on synttärisankarin mielipide asiaan.

Mutta niin, se pääpointtihan tälle postaukselle on tässä:

Paljon onnea 5-vuotiaalle Pätkikselle!


Pitkää ikää, vielä pidempää pinnaa (ai mikä pinna?)
ja valtavan suuria herkkuannoksia toivoo sulle:

isäntäväki, Sinni ja se saamarin Caro!

Miksi ne vaan inhoaa mua?

Aina ei sadepäivä Karvahelvetissä suju yhtä raukeaan tapaan lötköillen kuin edellisessä postauksessa annettiin ymmärtää. Lenkiltä palanneelle Carolle saattaa nimittäin helposti jäädä päälle pieni telmimisvaihe eikä se tällöin suuremmin välitä, vaikkei muilla kiinnostusta peuhaamiseen olisikaan.

"Miksei kukaan ikinä leiki mun kaaaaa?" parkuu koira perin kyllästyneenä laiskoihin elinkumppaneihinsa, joista yksi vain istuu läppärin ruutua tuijotellen parin muun vetäessä nojatuoleissa ja kiipeilytelineissä lonkkaa tavoilleen uskollisina.

"No koska sä oot koira ja haiset pahalle", tuhahtaa Sinni tehostaen halveksuntaansa tympeällä katseellaan.

Caro ei voi uskoa suuria korviaan. Kuinka Sinnillä voikaan olla noin väärä käsitys koirista ominaistuoksuineen?! Sitä paitsi näin kurjilla sadekeleillähän koirat tuoksuvat kaikkein vastustamattomimmille! Kaikkihan sen nyt tietävät. Caro päättää, että on aika oikaista myös kissojen käsitysmaailmaa ja antaa hieman nuuhkua kaikesta siitä ihanuudesta, jota koiralla on läheisilleen tarjota.

Tätä aiettahan ei tietenkään katsota hyvällä. "Nyt on haiseva eläin aivan liian lähellä!" urisee Sinni perääntyen herkeämättä tuijottavaa ja hitaasti lähemmäksi hivuttautuvaa karvakasaa.

"Haista ny kuule...mä haisen oikeasti toooooosi ihanalle, ihan potentiaaliselle peuhukaverille...", maanittelee pentu, joka ei voi ymmärtää vastapuolen hölmöä reaktiota. "Pysy kaukana musta äläkä saamari kuolaa siinä mun nukkumapaikkaani, ällö rakki!" jatkaa Sinni ilman tippaakaan hellyyttä äänessään.

Vaan kun ei koira usko sanaa, on kissan aika poistua tantereelta ennen kuin kirsu ylettyy liian lähelle huolella nuoltua kilppariturkkia.

Naamioitumisen mestarina Sinni käyttää hyväkseen houkutuslint...siis kissaa, joka toivottavasti varastaa koiran huomion ja antaa kissalle aikaa hengähtää. Ja piilopaikkahan toimii, on se niin peittävä ja muutenkin ovela. Olipa se taas lähellä!

Masentuneena torjutuksi tulemisestaan Caro luovuttaa ja käy makuulle pohtien miksi kissat ovat niin kamalan omituista ja epäluuloista sakkia, Caro kun haluaisi vain vähäsen leikkiä kavereiden kanssa eikä tehdä niille mitään pahaa. Eivätkö kissat osaa lainkaan leikkiä? Nehän nyt vasta ankeita ovat, hmph.

"Leikin sitten yksin, sniif...", huokaa koira lopulta ja tarttuu leluun, jonka sai läksiäislahjaksi ottoveli Sisulta muuttaessaan etelästä pohjoiseen silloin kauan sitten huhtikuussa ihan pienenä vauvana. Ehkäpä jossain välissä kesää Caro näkee jälleen mainion Sisun, joka ymmärtää riehakkaan hupaisien leikkien päälle paljon paremmin kuin typerän tiukkapipoiset kissanretaleet.

Sateensuojassa

Kun sataa, on Karvahelvetissäkin pitkästä aikaa rauha maassa. Kukaan ei jaksa jahdata ketään eikä murista kellekään (tai no jos totta puhutaan, Pätkis kyllä jaksaa. Kaikille muille, paitsi ihmisille. Aina ja ikuisesti) ja jopa alle metrin päässä eri eläinlajista nukkuminen tuntuu luontevalta ratkaisulta.

Yllättävän luontevasti sujuu isommalta kissalta myös pöydällä nukkuminen ottaen huomioon sen, ettei sillä ole koskaan lupaa moiseen ollut... Jotenkin kummallisesti se on silti viime aikoina saanut pöydälläkin hengailla, sillä harvassa ovat ne paikat, joissa kissa pääsee lähelle ihmistä, mutta pysyy turvassa liian innokkaalta koiralta, koira kun kasvaa humisten ja ulottuukin kirsuineen jo melkoisen korkealle halutessaan. Näin siis vesitettiin jälleen yksi ankarasti kattien nuppeihin taottu kasvatussääntö ja toivotettiin karvaiset voileivät ja viherkasvit tervetulleiksi ruokapöytään...

Pätkis ja Caro eivät muuten ehkä sittenkään tule olemaan ikuisia verivihollisia, vaikka Pätkis tekeekin tutustumisesta äärimmäisen hankalaa niin villisti huitovin nyrkein kuin ankarasti sähisten ja mourutenkin. Noinkin lähekkäin nukkuminen on nimittäin jo iso erävoitto seurankipeälle koiralle matkalla kohti lajien välistä ystävyyttä, vaikka Pätkis ei mitään sellaista äärimmäisen säälittävää kuin välien lämpenemistä myönnäkään.

Sinni taasen nukkuu tänä sadepäivänä (jee, taas näitä hirmu jännittäviä kissa nukkuu -kuvia!) yksin toisessa huoneessa yhtenä pienenä karvakeränä nähden ehkä kenties unta tulevaisuudesta, jolloin se rohkaistuu niin, että voi käpertyä kerälle koiran kainaloon ja tuntea olonsa turvalliseksi siinäkin. Vielä ei kuitenkaan ole sen aika. Toivottavasti pian on. Autuaan tietämättömästi nukkuvan koiran nuuskiminen on ainakin allekirjoittaneen mielestä hyvinkin lupaava merkki. ;)

Kissakuvahaaste 133: Herkkusuu

Purkitettu tonnikalamurska, tarkoin valittu kuivamuona, mitkä tahansa suolaiset leikkeleet, puumaisen muovikasvin lehdet....kaikki ne maistuvat läpeensä ahneelle eikä yhtään minkäänlaisia vatsanahan rajoja tuntevalle herkkusuulle nimeltä Pätkis.

Haasteilmeen sai tällä kertaa aikaan se perinteinen kuivamuona, joka aamulla ahmittuna oksetti pitkin kiipeilytelineen tasoja, mutta jo iltapäivällä maistui niiiiiin maaaaauuuuuuukealta, ettei kieli ollut pysyä mitenkään päin suussa!

Ikää 13 viikkoa ja 6 päivää

Siitä on muuten aikaa jo huimat 13 viikkoa ja 6 päivää, kun pieni rääpäleemme putkahti tähän maailmaan, joskaan emme kyseisestä ihmeestä vielä tuolloin mitään tietäneet. Paljon on sen jälkeen tapahtunut eikä kiireinen blogaajaparka ole ehtinyt tänne kaikkea tähdellistä rustailla, vaikka mieli onkin tehnyt. Palaillaan noihin menneiden viikkojen tapahtumiin jälkikäteen sitä mukaa kuin aikaa riittää ja hypätään tällä kertaa suoraan nykyaikaan eli helteiseen toukokuiseen torstaihin ja kolmen ja puolen kuun ikäisen pennun arkeen.

Tänään kävi nimittäin niin, että alussa hyvinkin lenkkeilemään haluton rääpäle löysi paikalliselta aukiolta jotain suunnattoman hienoa eikä kiirusta kotiin enää ollut. Ei, vaikka aurinko porotteli pilvettömältä taivaalta eikä viilentävää varjoa näkynyt mailla halmeilla. Hitot varjosta, varjot ovat nössöille!

Niinku WOW mikä jumalattoman suuri halko siellä heinikossa lojui! Mikä lie mörkö oli sen heinikkoon vimmoissaan raahannut, sillä eipä ollut Carosta kapinetta perässä vetämään. Liian rääpäle on koira siihen vielä.

Toki ensin mielen valtasi epäusko, sillä vaikka yleensä kaiken kivan pureskelu kielletäänkin hienovaraisten "et perkele TAAS pure sitä!"- ja "IRTI SIITÄ AAAARGH!!!" -huudahduksin tehostettuina, ei tämän halon kohdalla kuulunut ainuttakaan poikkipuolista sanaa. Ei edes mutinaa. Ei mitään! Ihan jopa yllytettiin käymään kiinni, hullua mutta totta. Vähemmästäkin on tässä maailmassa hämilleen menty.

Mutta voi miten tuo yllättävä pureskelulupa vetikin hymyn korvasta korvaan. "Kerrankin mä saan tehä jotain oikeasti kivaa, ei oo totta!" myhäili koiruus onnessaan paahtavaa kuumuutta lainkaan huomaamatta.

Ja sitten nakerrettiin, ähistiin, maiskuteltiin ja nakerrettiin vähän lisää. Emäntää ihan hirvitti pyörtyisikö koira lopulta auringonpistoksen saaneena tantereeseen, mutta kun ei lähtöhaluista näkynyt tietoakaan, ei auttanut muu kuin istua vieressä ja ihan vaan vähän salaa nauttia yllättäen ilmaantuneesta auringonpalvontamahdollisuudesta, jollaisia koiran kanssa harvoin heruu, koira kun ei oikein noita auringonsäteitä arvosta...siis ainakaan ilman halon tai vaihtoehtoisesti vesilätäkön läsnäoloa.

Kun emäntä osoitti lopulta halunsa viedä Caro kotiin juomaan raikasta vettä julman ja ajattelemattoman koiranrääkkääjän mainetta pelätessään, alkoi valtaisa vastustus ja ulina: "Eiiiiii mä en taho lähtee täältä vieläääääääääää...ääääää....äääää!" Urputus lakkasi vasta emännän luvatessa, että halon luo voidaan palata uudemman kerran illemmalla. Tuskin mörkö aarrettaan takaisin metsään jaksaisi ennen viileää yötä raahailla.

Lopuksi räpsäistiin vielä ehta Ison Pojan Potretti. Sellaisia ei tosiaankaan oteta hätiköiden yhdessä kulahtaneiden tennispallojen tai kuolan tahmaamien pehmolelujen kanssa. Ison Pojan Potretti vaatii vähintäänkin nohevan ilmeen ja miehekkäät lavasteet. Ja miehekäs, jos mikä, tuo Caron löytämä aarre tosiaankin oli!