Eläinlääkärissä

Vaihteeksi enemmän asiaa (no aikamoisen pikäveteistä jaarittelua, jos totta puhutaan) kuin huumoria (tai miten sen nyt ottaa), joten skipatkaa tämä postaus, jos olette pelkästään hauskuuden perässä blogiin eksyneet. :)

Viime perjantaina eli vain päivä riehakkaiden synttäreiden jälkeen koitti kaksivuotiaalle karu arki: vuorossa oli reissu lääkärin puheille. Carolla oli meinaan jo noin kolmen viikon ajan ollut jotain häikkää räpylässä, kuten täällä blogissakin olen ohimennen kertoillut. Koiruus siis aristeli vasenta takaraajaansa ja jos yhtään intoutui hillumaan esim. hankeen hyppäämällä, kuului kiljaisu. Lisäksi askellus näytti vähintäänkin jäykältä. Koitettiin selvitä kotihoidolla, se kun on riittänyt hoidoksi ennenkin, vaan kun ei näyttänyt parannusta tapahtuvan rauhallisiin hihnalenkkeihin siirtymisen myötäkään (vinkuminen loppui, mutta jalan aristaminen ja jäykkyys ei), oli lähdettävä tutkimuksiin.

Edellisen kerran Caro piipahti lekurissa vuotta aiemmin yksivuotisrokotuksen merkeissä. Olikin lievästi sanottuna jännittävää, kun ei yhtään tiennyt miten poika paikanpäällä kaikkeen reagoisi. Yksivuotiaanahan se otti melkoiset hepulit toisen eläinlääkärin odotushuoneessa eli pisti muille koirille rähinäksi, minkä lisäksi teki kaikkensa päästäkseen karkuun ja ruikki vielä kauhuissaan lattiallekin oikein näppärän kokoisen tekojärven. :D Kyllä oli emäntä tuona päivänä ylpeä kakarastaan, joskin tiesi enemmän kuin hyvin, että perimmäinen syy tuohonkin hässäkkään oli hihnan yläpäässä. Kuuluisia amatöörimokia, kun kaikki on uutta ja ihmeellistä. Kokemukset sylissä vastaanotolla tärisevästä perhoskoirasta kun eivät oikein ole verrannollisia lääkärireissuihin "hieman" eri tyyppisen koiruuden kanssa... 

Potilas reissun jälkeen ei niin pirteänä. :p

Vahingosta ja kokemuksesta viisastuneina (kyllä, uskottava se on, että lauman ihmisväkikin voi otteissaan kehittyä!) päästiin tällä kertaa huomattavasti vähemmällä, kun haettiin koira autosta vasta oman ajan koittaessa. Vaikka Caro taaskin yritti pakitella ulko-ovella ja pistää huutokonserttia muille potilaille, jäi yritys hyvin säälittäväksi, emäntä kun oli vuodessa ehtinyt taikomaan itelleen vähän varmuutta onnistuen jopa punnitsemaan koiran (nykypaino 32,9 kg eli hoikka poika edelleen, vaan parempi sekin kuin ylipaino) ilman hässäkkää, vaikka puntarin vieressä istuikin muuan pieni terrieri. Caro-parka ei tainnut koko terrieriä huomatakaan, niin hölmistynyt se tilanteesta oli. :D 

Lääkäriinkin se suhtautui kuin vanhaan tuttuun, vaikka sitäkin jännitin etukäteen, koira kun ei tuntemattomien kopeloitavana olemiseen ole tottunut. Vaan kun ihmisellä on oikea, varman huoleton asenne vieraan koiran lähestymisen ja käsittelyn suhteen, ei ollut meidän pojalla mitään valittamista. Sama se pätee muihinkin kuin lääkäreihin, toki.

Unilla.

Minähän se olin saanut päähäni, että Caron sitkeä vaiva on taatusti lonkassa, joka luonnollisesti aiheutti sen sortin kauhukuvia tulevaisuuden suhteen, että oksat pois koivuista ja männyistä! Lekuri sitten jalkaa venytellessään paikallisti koiran vinkaisujen olevan yhteydessä kintereeseen, ei lainkaan lonkkaan, mutta kuvaukseenhan meidät silti siitä ohjattiin. Näin sai Caro kokea elämänsä ensimmäisen rauhoituksensakin (ei reagoinut piikitykseen mitenkään), kun sen henkisenä tukena röntgenhuoneen lattialla istuskelin ja silitellessäni hiljaa itekseni hihittelin koiran pään valuessa kohti lattiatasoa ja kohta posket värähdellen unia nähden. Niin siis koira näki, en minä. Nukahti muuten huomattavasti vikkelämmin, mitä edesmennyt perhosemme Roni, vaan eivätpä ne annostuksetkaan taida aivan identtisiä olla, heh...

Ja mitä sieltä lonkkakuvista sitten paljastui? No ei yhtikäs mitään muuta kuin terve koira! Mikä helpotus, että lonkat sun muut ovat kunnossa, vaikka jossain se vika toki onkin. Varmuuttahan me ei siis saatu, mutta venähdystä tai vastaavaa epäiltiin ja sen myötä sitten pätkähti viikon kipulääkekuuri ja kehotus vähintään viikon mittaiseen hihnalenkkeilyyn. Kennelliittoon laiteltiin vielä kuvia menemään (palan halusta saada virallisen varmistuksen lonkkien tasosta) ja ainakin paikallisen lääkärin mukaan B/B:tä olisivat. Jopa A oli mahdollinen, mutta B todennäköisempi lonkkaluun pään hieman erikoisen mallin vuoksi. Odotellaan nyt kuitenkin vielä varmistusta, sillä ainahan nuo tulokset voivat liitossa muuttua. Pääasia kuitenkin on, että koira on noilta osin terve. :)

Juhlat on ohi.

Noh, siinä sitten odoteltiin koiran heräämistä ja tuli puheeksi Caroa hieman vaivanneet anaalirauhaset, joten hoitaja päätti kurkistaa hännän alle todeten samalla, että koira saattaa sitten viimeistään siihen operaatioon herätä, herätyspiikki kun oli jo annettu koiran edelleen kuitenkin melko sikeän oloisesti uinuessa. Rauhasten suhteen oli kuulemma kaikki aika ookoo, mitä nyt vähän piti toista rauhasta tyhjennellä. Tulehdusta tai vastaavaa ei kuitenkaan ollut. Ja arvatahan sen saattaa, että ei siinä monikaan nuku, jos joku tuntematon työntää sormea takapuoleen, joten niin se vaan veltto karvakasa ulahdellen ponkaisi pystyyn tajuttuaan, että nyt on muuten erinäisiä asioita väärissä paikoissa. :D Ei varmaan jäänyt tuostakaan reissusta koiralle kovin hyvää mielikuvaa: heräsi sormi pyllyssä ja sai vielä kotiinviemisiksi illan mittaisen kammottavan krapulan. x) Että sellainen vallan opettavainen reissu oli se! 

Nyt sitten katsellaan ja kuulostellaan mitä jalka sanoo kipulääkekuurin jälkeen ja paraneeko se itekseen ajan kanssa, vai pitääkö lähteä tutkimaan lisää. Luotetaan nyt kuitenkin kotihoitoon useampi viikko, venähdykset sun muut kun ovat aika pitkävihaista sorttia eli voivat kiusata kauankin ilman, että oikein mitään on tehtävissä.