tiistai 25. marraskuuta 2014

Tervettä touhua - NOT!

Oikein kuuman mustaherukkamehun höyrystämiä terveisiä täältä Nenäliinavuoren uumenista vaan kaikille! Se on aivan selvästikin sunnuntaisten lenkkikuvien katselun aika, sillä sen tuoreempia kuvia ulkoilmasta tulette tuskin ainakaan ennen viikonloppua näkemään, kiitos tämän ihastuttavan kuumeilupöpön, jonka Karvahelvetin isäntä katsoi asiakseen jakaa anteliaasti eteenpäin (kylläpäs arvostankin tätä tosi persoonallista lahjaa, kovasti!). Eipä sillä, että postausaiheista puutetta tulisi, kun rästipostauslistaa mietiskelee, hah hah. Mutta palataanpas siihen sunnuntaipäivään, sillä eihän tämän ole tarkoitus mikään pöpöpäiväkirja olla.








Autuaan tietämättöminä tulevien päivien metsäilylakosta suuntasimme niin kutsuttuun lähimetsään, jonka - hassua kyllä - olemme löytäneet vasta aivan äskettäin. Meillä on noita lähimetsiksi hyväksyttäviä kasvustoja tässä enemmän ja vähemmän, mutta jostain kumman syystä tämä kyseinen tapaus on jäänyt täysin unholaan syystä, jota näin paikkaan perehtymisen jälkeen on varsin vaikea ymmärtää. Vastasataneelta lumelta puuttuvista jalanjäljistä päätellen kyseistä mahtavaa lenkkipaikkaa ei ole kyllä hoksannut moni muukaan, mikä tietysti vain lisää metsän mahtavuutta, sillä emmehän me sosiaalisesti rajoittuneet sinne toki muita kaipaile, hyi olkoon! :p (No okei, Ouluun jääneet Nanan ja Nitan ottaisimme peuhukamuiksemme ihan milloin vain, sitä ei käy kiistäminen...)
















Jokainen sen varmasti arvaa, mitä me siellä metsässä lähinnä teimme: valokuvailimme, kaivoimme monttuja ja söimme keppejä, tietenkin. Voitte ihan ite päätellä, että kumpi meistä teki ja mitä. Saatiin me hippusen vaihtelua myös, kun kaiveltiin tämän keppejä syöneen osapuolen kitusia ottaaksemme selvää, miksi kyseinen tyyppi näytti siltä kuin olisi vaivihkaa teurastanut menninkäisen. Tai jotain muuta vastaavaa. Kas näin:




Kyseessä oli kuitenkin vain väärä hälytys. Ketään ei oltu teurastettu eikä edes pahoin haavoitettu. Jatkossa olisi kuitenkin syytä miettiä kannattaako niitä hampaanvälejä harjailla kokonaisilla kuusenoksilla vaiko sittenkin jollain vähän vähemmän, hmm, hasardilla välineistöllä. Vaan arvaahan sen muistuvatko nämä aatokset siinä vaiheessa mieleen, kun se seuraava mehukkaan näköinen havupuun oksa sattuu kohdalle ja hampaita alkaa jälleen suloisen ilkikurisesti kutkuttaa. Juu-u, no tekevälle sattuu.












Loppumattomien havupuun oksien jälkeen positiivisinta lienee ollut se, kun saimme nauttia auringosta ensi kerran moneen viikkoon. Kai sitä riemua sen vartin (ooh!) verran kesti, kunnes oli jälleen aika vajota perisuomalaiseen marraskuun harmauteen. On se riemu pienistä asioista tähän vuodenaikaan revittävä, ei voi muuta sanoa. :p Tänään, vielä jäljellä olevan tiistain ajan, sitä revitään meillä hyvästä kirjasta, sylissä nukkuvasta kissasta ja tulevien päivien postausaiheiden pohdiskelusta satunnaisia muita piristeitä unohtamatta.

Kivaa tiistaita teille! :)



6 kommenttia:

  1. Ihania kuvia, Caro on kyllä söpö eikä yhtään pelottava, niinkuin kaikki muut saksanpaimenkoirat.. No ei, mutta kyseiseen rotuun liittyy pari ikävää muistoa. :--( Silti olen aina saksanpaimenkoirista ulkonäöllisesti tykännyt ja pienenä katsoinkin aina poliisikoira Rexiä ja toivoin saksanpaimenkoiranpentua joululahjaksi. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, samat joululahjatoiveet oli täällä, moooonta vuotta. :p Noi pelottavuusajatukset on harmillisen yleinen homma, mitä tähän rotuun tulee, vaikka todellisuudessahan nää otukset on koiria ja ennen kaikkea YKSILÖITÄ siinä missä muutkin, hyvine ja huonoine puolineen. :) Caro on onnistunu käännyttämään jokusen "sakukammoisen" pois turhien pelkojen tieltä (se ku on mielellään ihan kaikkien ihmisten kaveri - varsinkin, jos tarjolla on villi leikkihetki :D), mut se kammosta pääseminen vaatii useimmiten sen rauhallisen ympäristön ja mahollisuuden rauhassa tutustumiseen, eikä siihen välttämättä tosta noin vaan mahista tarjoudu. Kurjia noi pelot, ne ku harvemmin itestään katoaakaan. :(

      Poista
  2. Upeita kuvia! Uusien lenkkimaastojen löytö on varmasti mahtavaa niin omistajalle kuin koirallekin! Vaihtelu virkistää. :) Paranemisia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti ja kiitti! :) Todellakin virkistää, sillä kivatki paikat alkavat maistua lopulta puulta, ellei saa niihin koskaan vaihtelua. Tai no Carollehan ne kaikki maastot maistuu kirjaimellisesti puulta joka tapauksessa ja täysin vapaaehtoisesti vielä, hahaa!

      Poista
  3. Ihanan puhdasta lunta, Caro nauttii ja varmaan kuvaajakin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tai "nautti". On meinaan litrakaupalla loskaa jo kaikki tienoot täynnä. x)

      Poista

Kiitos, kun kommentoit! :)