Kissakuvahaaste 135: Rotukissa

Meillä se rotukissa on tietenkin Pätkis, jonka roduksi määritellään ragdoll. Aika moni kissojen kanssa yhtään enempää tekemisissä ollut ihminen tietää kyllä millainen otus on stereotyyppinen ragdoll, mutta tutkiskellaanpa silti hieman tarkemmin tuota ragdollin rotumääritelmää, jonka meille Suomen Ragdoll Kissayhdistys RY tarjoaa. Tarkoitus olisi selvittää vastaako määritelmä lainkaan sitä todellisuutta, jossa me täällä Karvahelvetissä Pätkiksen kanssa elämme.

Ragdollit ovat rauhallisia, seurallisia ja syvästi ihmiseen kiintyviä.

Totta. Pätkis on usein siellä missä ihmisetkin ovat. Se seuraa perässä märisten pahalla äänellä ja puskemalla tartuttaa noin puolet turkistaan ihmisen vaatteisiin (erityisesti silloin, kun ihmisen olisi tarkoitus lähteä ulos ja hän on juuri suurella hartaudella tarrarullaillut vaatteensa karvavapaiksi) eikä anna rauhaa ennen kuin on saanut mielestään tarpeeksi silitystä, furminointia, ruokaa, juttelua tai uutta vettä. Mitä pidempään Pätkistä huomioidaan, sitä tyytyväisempi kissa on.

Ragdoll leikkii ja puuhaa iloisena, ja väsyttyään se käpertyy syliisi nukkumaan, ellei sylisi ole sattumalta jo toisen ragdollin valtaama.

Juu niin tekee, mutta vain rotumääritelmän mukaan. Todellisuudessa Pätkis leikkii oma-aloitteisesti vain noin kerran kahdessa viikossa ja tuolloinkin enimmillään viiden minuutin ajan, kunnes kyllästyy ja painuu takaisin nukkumaan läähätyksen säestyksellä. Iloisuus on yhtä kaukana Pätkiksen luonteesta kuin sen yhdennäköisyys kirahvin kanssa. Ja syliin jos Pätkiksen haluat, saat vain rinnuksellisen ja nielullisen untuvamaista irtokarvaa höystettynä korvat luimussa karkuun viipottavalla kissalla. Syli on Pätkiksen henkilökohtainen Helvetti. Jos haluat sylieläimen, osta saksanpaimenkoira.



Kun perheeseen on hankittu ensimmäinen ragdoll, tulee tunne, kuin jotain puuttuisi, ja hetken päästä perheessä yleensä asuukin kaksi ragdollia onnellisena toistensa ja omistajansa seurasta.

Jeps, on hyvin totta, että tunsin hyvin pian jotain puuttuvan. Siksi meillä on nyt myös koira. Sylikoira. Ei meillä nyt sentään niin masokisteja olla, että kahta raggista otettaisiin!



Ragdoll on saanut nimensä riepunukkemaisesta olemuksestaan. Kun ragdoll-kissan ottaa syliin, se rentoutuu ja tuntuu veltolta kuin räsynukke.

Joo niin varmaan! Edellä mainittu tilanne tapahtuu ainoastaan siinä tapauksessa, että kissan niskaan on ensin tuikattu nukutuspiikki.

Ragdollien (suom. räsynukke) tarina alkaa 1960-luvulta Kalifornian Riversidestä. Rodun kehittäjänä toimi nyt jo edesmennyt rouva Ann Baker. Ragdollien kantaemo oli Ann Bakerin naapurin omistama valkoinen angoratyyppinen kissa, nimeltään Josephine. Josephine oli puoliksi villi, kuten sen aikaisemmat jälkeläisetkin. Eräänä päivänä se joutui auto-onnettomuuteen, ja menetti onnettomuuden seurauksena toisen silmänsä. Traumaattisen kokemuksen jälkeen Josephine viihtyi paremmin kotona ja synnytti pentuja, jotka olivat enemmän ihmisten kanssa tekemisissä. Pennut osoittautuivat luonteeltaan seurallisiksi, lempeiksi sekä tuntuivat veltoilta käsiteltäessä.

Josephinea, tuota traumatisoitunutta laiskiaista, on siis syyttäminen, että Pätkis on totaalinen puusilmä, jolta puuttuu niin tasapainoaisti siinä missä sisäkissoille tunnetusti äärimmäisen tarpeellinen saalistuskykykin. Niin pitikö ragdollia nyt ihan varmasti kutsua kissaksi eikä sittenkään luonnonoikuksi, jossa ei ole mitään tolkkua?



Lisää infoa ah niin veltoista ragdolleista voitte lukea myös mm. Suomen Kissaliiton sivuilta. Eri juttu sitten on kuinka orjallisesti tuota informaatiota kannattaa uskoa, sanonpahan ihan vaan näin ohimennen mitään tiettyä vihjailematta...

Petipuuhat

Allekirjoittaneen tekisi nyt mieli ruoskia itteään ja oikein ankaralla kädellä. Näin vasta pari kuukautta koiran hankinnan jälkeen on hyvä huomata, että pentuvideoiden ja ihan peruselämää kuvaavien valokuvien määrä koneen kovalevyllä on aivan mitättömän pieni. Kaiken maailman hassuja ilmeitä ("hei kato mun kieli roikkuu jo näiiiiin pitkänä!") ja poseerauksia ("ota nyt se kuva, niin pääsen taas työntämään pääni mutakuoppaan...") kyllä löytyy pilvin pimein, mutta yrittäessään löytää postaukseen niinkin tavallista kuvaa kuin omassa pedissään nukkuvaa pentua ja löytäessään ainoastaan kännykameralaatuista materiaalia tekee mieli työntää päänsä uuniin ja kääntää nappulasta virta päälle...

Kas näin innokas valokuvaaja, järkkärin ja ihan pätevän pokkarinkin omistaja, on ikuistanut rakkaan kahdeksan viikkoa vanhan koiransa omassa perhoskoiralta perityssä pedissään, kännykameralla... Muunlaisia petikuvia koirasta ei tuolta ajalta sitten olekaan. Että saanen muistuttaa teitä, pentueläinten nykyiset tai tulevat omistajat, että ottakaa nyt ihmeessä pilvin pimein niitä ihan tavallista arkeakia tallentavia kuvia (ja videoita) pikku rääpäleistänne, kun ne vielä pieniä ja pentumaisia ovat. Se aika ei nimittäin kauaa kestä.

Asiahan kävi itelleni harvinaisen selväksi aiemmin tällä viikolla katsahtaessani pedissään uinahdellutta "pentuamme". Ikää 17 viikkoa ja peti ei nyt ehkä ihan enää vastaa sitä, mitä rentouttavalta nukkumapaikalta haetaan, eh.

Koirakaan ei enää näytä samalta. Poissa ovat lurpattavat korvat, pentukarva ja jopa jättimäiset tassutkin alkavat hiljalleen vaikuttaa koiralle kuuluvilta, eivät enää pelkästään hullun naurettavilta lapioilta, jotka on varastettu joltain toiselta. Tosin isot ne ovat edelleen: äskeittäin lenkillä törmäsimme vähän yli seitsemän kuukauden ikäiseen saksanpaimenkoiraurokseen, jolla oli saman kokoiset tassut kuin meidän karvaäpärällämme. Ikäeroahan koirilla oli siinä vaiheessa nelisen kuukautta... Saatanpa melkein vannoa, ettei Carosta tule ihan mikään pieni lehmäeläin.

Mutta niin, se peti. Sehän oli kissojen käytössä hyvän tovin ennen koiran muuttoa meille, tosin ainoastaan Sinni pedissä nukkui (Pätkis piti itteään aivan liian arvokkaana koiralla käytössä olleeseen nukkuma-alustaan) ja sekin tuntui touhuun jossain välissä kyllästyneen. Liekö syynä pedin melkoisen härski kuosi, joka saa yhden jos toisen karvat pystyyn. Joka tapauksessa uuden koiranpedin hankinta häämöttää Karvahelvetin lähitulevaisuudessa. Johan tuolle nykyiselle pieneksi jääneelle kissatkin nauravat...

Ja koiraa ottaa muuten vaan päähän, kun eivät lapiotassut enää suorina sängyn reunojen sisäpuolelle mahdu. Iso poika tarvitsee ison pedin ja sen hän saakoon. Vinkkejä hyvistä, mutta kuitenkin hinnaltaan halvahkoista XL-kokoisen rodun pedeistä ja niiden myyntipaikoista (pois lukien perinteiset eläinkaupat) otetaan muuten ilolla vastaan.

Rentouttavaa viikonloppua kaikille teille eläinten ystäville toivottavat karvahelvettiläiset!

Kissakuvahaaste 134: Ammatti

Ammatti. Eihän ammatin ole pakko olla sellainen, että siitä saa palkkaa tai elantonsa noin muuten? Sehän voi olla myös kutsumus, jota ei voi vastustaa ja jota tehdään niin kauan kuin ollaan olemassa.

Vainoharhainen kylähullukin voi olla oikea ammatti, eikös niin? Pätkis on juuri sellainen.

Syntymäpäivä

Niin ne vuodet vaan muljahtelevat eteenpäin ilman, että asiaa oikein kunnolla tajuaakaan. Siinä sivussa muljahtelee myös ikää kuvaava matkamittari, niin ihmisten kuin eläintenkin, ja tänä toukokuisena torstaina vuonna 2010 se alkaa näyttää Pätkiksen kohdalla numeroa 5.

Viisi vuotta on Pätkis tässä maailmassa magneetin tavoin kaikkeen kiinnittyvää vaaleaa karvaa ympärilleen kylvänyt, imurimaisesti ruokaa ahminut ja sulavasti eteenpäin kompastellut. Ensimmäiset vuodet taipaleestaan Pätkis asui Sinnin kanssa toisessa kodissa, (jossa muuten oli koira, hrrr!) mutta vuoden 2007 helmikuusta saakka ovat ne meidän ilonamme (ja köh, riesanamme) olleet. Yli kolme vuotta jo, huh!

Pätkiksen elo on noiden vuosien ajan ollut melkoisen leppoisaa ja mutkatonta, mitä nyt yksi virtsakidevaiva vähän yhteen väliin kiusasi (sori vielä, mummi ja mummin kissanvessaksi muuttunut sohvakalusto...) ja toisinaan on täytynyt kyläreissuillakin käydä (parhaimmillaan ja yleensä huiman 500 kilometrin päässä). Eipä ne kyläreissut itessään niin kurjia ole olleet (muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, kiitos kyläpaikan koirien ja sen kideongelman), vaan ne kantokopassa suoritetut automatkat, jotka eivät oikein leveää elämää arvostavan Pätkiksen ymmärrykseen istu. Tämä on kyllä joka kerta muistettu tehdä selväksi varsin kantavalla äänellä. Vaan on niistäkin selvitty, kuten selvitään varmasti siitäkin, että nyt pitäisi tottua oikein elämään koiran kanssa, ei ainoastaan vierailla koirallisissa paikoissa. Haasteita tarjoaa elämä siis sisäkissankin arkeen. "Vähemmilläki haasteilla pärjäis, niiq...", on synttärisankarin mielipide asiaan.

Mutta niin, se pääpointtihan tälle postaukselle on tässä:

Paljon onnea 5-vuotiaalle Pätkikselle!


Pitkää ikää, vielä pidempää pinnaa (ai mikä pinna?)
ja valtavan suuria herkkuannoksia toivoo sulle:

isäntäväki, Sinni ja se saamarin Caro!