tiistai 5. heinäkuuta 2011

Pudiksella

Paljon on tässä postausten välissä taas ehtinyt tapahtua, kesä kun on ja semmoista positiivisluontoista kiirettä tuppaa pitämään. Kissojen juhannuslenkistäkin on vielä täysin turinoimatta, kun ei vaan yksinkertaisesti ehdi kaikkea jutustella, vaikka kuinka tykkäisikin. Se juttu kyllä tuleepi vielä julkaistuksi, no worries!


Jokisaukko.


Väliaikainen pihavahti.


Mennyt viikonloppu sujui tosiaan Pudasjärven Jyrkkä Rockissa festaroidessa ja Carolla oli sinä aikana oikein luksusoltavat, majapaikkanamme kun toimi mukavan kokoinen omakotitalo melkoisen lähellä leveää jokea. Kissathan viettivät viikonlopun keskenään kotosalla ja sen kyllä huomasi, niin villiintyneitä ne ovat palaamisemme jälkeen olleet saatuaan rellestää melkein kolme päivää miten ikinä halusivat ilman vilaustakaan ihmisistä. :D Pätkiskin vaikuttaa ihan oikealta kissalta hetkittäin kaikkine lähes puoliksi heränneine saalistusvietteineen päivineen. Sitä se mökkihöperöityminen teettääpi...

"Possu vai keppi?" "Eih, taasko pitäis muka leikkiä?"


Samalla reissulla koiruus sai kipeästi kaipaamaansa kokemusta lasten kanssa hengailusta ja mikäs olikaan koiralla ollessa, kun innokkaat, koiriin tottuneet ipanat otustamme pitkin pihaa taluttelivat (ja pieneksi jälkikäteen kuulemakseni kauhistuksekseni kuulemma myös pihapiirin ulkopuolella, vaikka jos totta puhutaan, niin taisinpa itekin suunnilleen saman ikäisenä saksanpaimenkoiria huolettomin mielin pitkin kyliä lenkittää, joskaan en yhtä vallattomia - kröhöm, kurittomia - kuin Caro, eh...) ja sen kanssa muutenkin innolla leikkivät.

Kaiken kaikkiaan reissumme oli suorastaan hämmentävän onnistunut ja saimme kyllä olla koirastakin kovin ylpeitä, kun se niin nätisti sopeutui uuteen porukkaan ja ympäristöön eikä aiheuttanut hoitohenkilökunnalle minkäänlaista ylimääräistä päänvaivaa. Tai näin meille ainakin kivenkovaa väitettiin, emmehän me toki olleet koko aikaa paikalla koirarääpäleen touhuja todistamassa. ;)

Tässä vielä jokunen kuva retkestämme talon lähellä sijainneelle joelle, kaksi alimmaista kuvaa isännän ottamina ja loput omia räpsyjäni samaisella kameralla.








maanantai 27. kesäkuuta 2011

Avohoitopotilas

Mites se homma nyt menikään..? Meillähän siis oli vielä eilen koira, jolla oli eturaaja jotenkin niin mystisesti pipi, että siinä piti jo suuresti huolissaan jopa lekurireissua miettiä. Ja sitten tänään, kun oli tarkoitus lähteä tuonne läheiselle hiekkakentälle hihnasta vapaana ja ennen kaikkea hillityn rauhallisesti sitä pikku potilastamme ulkoiluttamaan, oli meno vähän niin kuin tällaista:











Miten mulla on nyt sellainen fiilis, että tätä hoitsua on vähän huijattu sen ah niin traagisen nilkutuksen kanssa? Saamarin avohoitopotilas ja se sen mukamas pienin askelin toteutettu sopeutus takaisin täysivaltaiseksi yhteiskunnan jäseneksi! Jos tuon koiran jalka on jostain kohtaa kunnolla kipeä, niin minä taidan olla kyllä siinä tapauksessa jo suljetun osaston tarpeessa, niin pihalla tästä todellisuudesta olen...

Tassupulmia

Joku saattoi aiemmasta juhannustoivotuskuvasta arvatakin, että kissoille koittivat jussina jännät ajat: ne pääsivät nimittäin valjaissaan ulkoilemaan kuten menneinäkin juhannuksina on tapana ollut. :) Viime vuonna ulkoilu jäi kuitenkin tyystin välistä, niin törkeän intensiivisesti me ihmiset omistimme aikamme alati vuotavan koiranpennun ulkoilutukseen pitääksemme sekä kämppämme että talomme käytävän ja hissin edes joten kuten lammikko- ja torttuvapaana (aika laihoin tuloksin, lisättäköön tähän. Onneksi naapurimme ovat ymmärtäväisiä ja imukykyiset talouspaperit keksitty...).

Tänä vuonna olikin sitten aivan toinen ääni kellossa, "kiitos" Caron täysin yllättäen ilmenneiden tassupulmien. Kyllä, taas joutuu kirjoittamaan ankean vakavahkosta aiheesta, vaikka kuinka mielellään pitäisikin tämän blogin pelkästään positiivisten juttujen kaatopaikkana. Pahoittelen asiaa, jos seuraatte blogia vain hauskuuden toivossa. Koira oli nimittäin melko pitkälti kotiarestissa koko juhannusviikon. Toissaviikolla huomasimme Caron ontuvan kävellessään toista etutassuaan enkä kyllä mitenkään voi väittää huomanneeni milloin ja etenkään miten tuo kiusallinen vaiva pääsi syntymään.


Ainoa järkevältä kalskahtava selitys on ontumisen havaitsemista edeltäneen päivän metsälenkki, jonka aikana koira oli ryntäillyt päättömän kanan tavoin pitkin aika haastavan kivikkoista luontopolkua ja juossut käpyjen ja keppien perässä pitkin sammalmättäitä. Ehkä tassu oli lipsahtanut jotenkin odottamattomasti tai koira oli anturansa johonkin tökännyt, mutta sitä voimme tosiaan vain arvailla, mitään konkreettisesti näkyvää kun emme tassusta lukuisista räpellysyrityksistämme huolimatta bonganneet. Aluksi olin näkevinäni punoittaneen tassunpohjan ja siellä pikkuruisen pistojäljen tapaisen reiän, mutta jos totta puhutaan, saattoivat nuo "todisteet" syntyä aivan hyvin myös tassun putsaus- ja rasvausoperaation aikana, sen verran piti anturoita levitellä ja minisaksilla hieman varvaskarvoja rasvauksen tieltä lyhennellä. Ampiainenkaan se syyllinen tuskin olisi voinut olla, sillä moisten otusten läsnäoloa Caro ei totisesti jätä niin vähälle huomiolle, etteikö seurana oleva ihminen sitä kohtaamista huomaisi. Hepulihan siitä aina syntyy, se on sanomattakin selvää.


Siinä sitä sitten pähkäiltiin kuumeisesti missä vika on ja onko tässä nyt syytä lähteä lekurin puheille vai selvitäänkö levolla. Päädyttiin kotitarkkailuun, koska lukuisten tassunronklausten perusteella vaikutti, että koiruus olisi aristellut hieman yhtä tiettyä varvastaan, muttei kuitenkaan niin, että olisi käyttäytynyt mitenkään tuskaisesti varpaaseen koskettaessa.

Toki koirat osaavat peittää kipunsa aika taitavasti, joten se tietysti rassasi mieltä ja houkutteli reissaamaan lääkäriin. Jos Karvahelvetissä sattuisi asumaan miljonäärejä, ei asiaa olisi harkittu hetkeäkään ja lekurin pakeillehan olisi kaasuteltu niin että männytkin autotien reunoilla olisivat niiailleet, mutta ikävä kyllä tapaus sattui talouden kannalta mahdollisimman hankalaan paikkaan ja lisäksi mielessä painoivat ne kerrat, jolloin ollaan maksettu lekurille vähistä varoistamme lähemmäs seitsemänkymppiä siitä hyvästä, että ollaan saatu vastineeksi käytännössä pelkkiä arvailuja ja lemmikin päänsilitystä... Samat temput osaamme tehdä itekin, joskin aivan ilmaiseksi, eh.


Tällä hetkellä näyttää onneksemme siltä, että ratkaisu oli oikea eikä hätiköinti olisi tuottanut kuin turhan reissun turhine maksuineen: Caro ontuu enää todella vähän eikä edelleenkään anna mitään merkkiä siitä, että tassuun tosissaan sattuisi. Koira tuntuu jo melkeinpä unohtaneen koko tassuongelmansa. Myös se vähäinenkin alakuloisuus on rapissut olemuksesta pois sitä mukaa, kun me ihmiset olemme lakanneet koiraa silminnähden säälimästä. Liekö sitä alakuloisuutta olisi missään vaiheessa edes ollutkaan, jos olisimme raaskineet olla "pikku raasulle" turhia lässyttelemättä. ;)


Oli miten oli, kuten noista juhannuksen aikaan otetuista rauhallisen yölenkin kuvistakin näkee, on koiruuden leikkimieli entisellään (kyttäsi mokoma jaloissani pyörinyttä käpyä kuvaushetkellä) ja voimme tässä varmaan tänään jo vähän hihnasta vapaanakin tassutella. Palloleikit ja muut raisut hommat pitkistä lenkeistä nyt puhumattakaan saavat suosiolla luvan odotella seuraavaan viikkoon, eli kotikuntoutus jatkukoon hillityin edistysaskelin. Säät suosisivat lähipäivinä uimista, mutten ole varma olisiko se touhu kuitenkin vielä hieman liian aikaista, vaikka uimista käytetäänkin myös kuntoutusmuotona. Se vaan, ettei meressä aaltojen perässä sekopäisenä hyppiminen ole ehkä kuitenkaan ihan verrannollista touhua "oikeaan" vesifysioterapiaan. ;p

PS. Kissoistakin tursuilee tänne niitä ulkoilukuvia piakkoin, odottakaapahan vaan!