Apua, se pistää!

Jos oli lauantai hillittömän hauska kasvien ja koirien kastelupäivä, oli sunnuntai sitten täysin sen vastakohta. Alku näytti kyllä erittäin lupaavalta. Oli oikein kaunis aurinkoinen aamu, kun suuntasimme Caroluksen kanssa aamupissalle läheiselle lenkkeilijöidenkin suosimalle aukiolle. Koska suurin osa kansasta näytti edelleen nukkuvan, sai koira luvan juoksennella vapaana heinikossa sitä loppumatonta energiaansa purkaakseen. Aikansa eestaas säntäiltyään se bongasi kaatuneen puun ja iski tietysti heti kiinni, kuten tapana on. Puuhullu mikä puuhullu, kuten jo tiedättekin. :p Tokihan sitä vielä oikein sanallisesti yllytin, että saisi mokoma oikein luvan kanssa hetken aikaa riehua, ettei tarvitsisi sitten kotona enää hepuloida. Eipä olisi ehkä sittenkään kannattanut.

Vain parin minuutin puun tappo-operaation jälkeen huomasin, että Caron ympärillä pörräsi muutama vikkelästi liikkuva lentoelukka. "Kärpäsiä varmaan", otaksuin. Aluksi vain nauroin pörriäisiä kavahtaneelle ja niitä yhtä aikaa sekä jahdanneelle että paenneelle koiruudelle, mutta huomatessani miten koira alkoi vimmalla rapsuttelemaan ja järsimään turkkiaan kaiken sen häsläyksen lomassa, tajusin mitä ne pienet öttiäiset todellisuudessa oikein olivatkaan. Jumankauta, ampiaisia! Otus oli mennyt tunkemaan ittensä ampiaispesään ja sai nyt tuta surisevan koston oikein useamman pirulaisen voimin! Allekirjoittanut muuten tietää miltä se semmoinen tuntuu, sillä omina pentuaikoina tuli vahingossa astuttua maa-ampiaispesän päälle, seurauksena peräti yhdeksän pistosta. Noh, tietääpähän ainakin, ettei ole allerginen amppareille, kun on vielä tätä blogiakin kirjoittelemassa. ;)

Nappasin koiran kiinni ja huomasin hyvinkin nopeasti kuinka kylkikarvojen seassa sätki kasa pieniä iljettäviä jalkoja. Hutkaisin sen koiraparan turkkiin piiloutuneen ampparin siitä hiivattiin ja tsekkasin vielä, ettei sen enempiä otuksia ollut enää mukana matkassa. Yksi amppari meitä lentäen tahtoi vielä seuratakin, mutta lähtihän se siitä, kun tämmöinen pahannäköinen ämmä sitä huitoi hiivattiin ja noitui perään.

Yhyy, paha olo!

Kotiin palattuamme Caro käyttäytyi todella kummallisesti. Se oli jotenkin vainoharhaisen oloinen. Lymysi toisinaan ihmisten jaloissa korvat puolitangossa, toisinaan taasen juoksenteli luimistellen ja mulkoillen huoneesta toiseen aivan kuin peläten uutta hyökkäystä. Pakko myöntää, että kyllähän semmoisen näkeminen naurattikin, vaikkei olisi saanutkaan. :D 

Erityisellä vimmalla se halusi vetäytyä pimeään makkariin paikalle, jossa yleensä nukkuu yönsä, mutta koska tahdoin pitää otusta silmällä varmuuden vuoksi, komensin sen valvovien silmien alle olkkariin kiroten samalla sitä faktaa, että eipä ollut todellakaan ensimmäinen kerta, kun koira onnistuu telomaan itteään juuri sunnuntaina, jolloin eläinlääkäriin on mahdollisimman vaikea päästä, jos sattuu tarvetta ilmenemään. Kyllä nuo pahuksen koirat ja kissat osaavat tämän täydellisen ajoituksen, on se huomattu ennenkin!

Älä anna niitten enää pistää mua, pliis...

Kyytabletteja suositellaan ensiavuksi ampiaisen pistoihin ja koska lääkekaapista moisia nappeja sopivasti juuri koiran painon (joka muuten on tällä hetkellä noin 34 kiloa) edellyttämä määrä löytyi, sai Caro omansa ruokaan piilotettuina. "Eipä siitä haittaakaan oo", pohdin, vaikken pistokohdissa turvotusta havainnutkaan. Jos rehellisiä ollaan, enpä olisi havainnut niitä pistokohtiakaan ilman koiran nypytys- ja rapsutuskohtauksia, sen verran tiivistä mallia on tuon turkki. 

Yksi pistoista oli osunut koiraa kylkeen (tähän syyllisenä se penteleen sintti, joka oikein antaumuksella ryömi siellä turkin kätköissä!), yksi takajalan lapaan ja kolmas eli se potentiaalisin komplikaatioiden aiheuttaja kaulan ja niskan väliselle alueelle. Onneksi ei sentään sihdannut suoraan kaulaan, kuonoon tai muualle kasvoihin, kyseiset pistokohdat kun aiheuttaisivat niin helposti hengitysvaikeuksia. Caro hengitteli onneksemme normaalisti koko päivän.

Korviakin masentaa. Ja tassua. 

Kyytabletit tehosivat hiljalleen, sen verran lähtötilannetta rauhallisemmaksi koiran olemus tulevien tuntien kuluessa muuttui. Pieni kuumehan raukalle niistä pistoksista nousi eivätkä vainoharhaiset sätkyilyt ja pälyilytkään jättäneet epäilyksen sijaa sille etteikö koiralla olisi outoja tuntemuksia edelleen ollut (sekä fyysisiä että psyykkisiä), mutta mitä pidemmälle sunnuntai eteni, sitä normaalimmiksi ilmeet ja olemus silti pääasiassa muuttuivat. Epätavallisen väsynythän se oli ja vielä illaksi "harhaisuus" osittain palaili ilmeisesti tablettien hoitavan vaikutuksen haihtuessa, mutta enää tänään en ole huomannut koirassa mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Saapa nyt nähdä jääkö tuolle ötökkäkammoa vaiko ei. En kyllä usko ainakaan.  

Toipilaiden kokoontumisajot.

Selvisimme menneestä kesästä ilman ainoatakaan punkkia (emme tosiaan edes suojautuneet niitä vastaan mitenkään), joten oli kai se nyt sitten aika odotettavissa, että kyllä se ötökkäyhdyskunta meille tuon hyvän onnen jollain tapaa tulisi vielä kostamaan. ;) Caro on onneksi sen verran möhkön kokoinen koira, etteivät nuo pistokset varsinaista paniikkia laumassa aiheuttaneet, mutta harmistusta ja huolta kylläkin. Onneksi kotoa löytyi niitä kyytabletteja eikä koira edes oksennellut kertaakaan, vaikka sitäkin voi pistoksista seurata. Lisää täytyy lääkettä varastoon ostaa, sillä eihän sitä koskaan tiedä milloin niitä seuraavan kerran tarvitaan, tuolla ryteiköissä kun lähes päivittäin luuhataan.

Vesisuihku

Monesti olen kuullut mainittavan, että jos koira on kuriton tai vaikkapa haukkuu turhaan, voi otusta komentaa suihkuttamalla vettä sitä kohti. Noh, kuten alla olevista videoista voitte itekin ehkä päätellä, aivan kaikille koirille ei tuokaan temppu julkeasta rangaistuksesta käy...

(Surkean kuvalaadun tarjoavat jälleen kerran: Canon Digital Ixus en-muista-mikä-numero & YouTube feat Hämärä huone)

Metsien mies

Nyt menee kyllä jo melkein holtittomuuksien puolelle tämän postailutahdin kanssa, mutta menkööt nyt vaikka vastapainoksi hiljaiselle heinäkuulle. :D Kyseessä on nimittäin tällä kertaa puhtaasti kuviin painottuva postaus teemalla "arkistojen aarteet" eli edellisen mäyrispostauksen tavoin tässäkin palaillaan hetkeksi viime huhtikuun paikkeille. Huomasin, etten ole näitä Lahessa räpsittyjä kuvia ehtinyt vielä lainkaan täällä julkaista, joten perästä kuuluu, olkaas hyvät! :)

Näitä "rästikuvapostauksia" tulee jatkossakin aina silloin tällöin, koska olisi sääli jättää kivat kuvat tuonne koneen uumeniin keskenään hautumaan. Tuskinpa se ketään haittaa, vaikkei näitä ihan viime päivinä räpsitty olekaan.

Iso vs. pieni (feat sakemanni ja mäyris)

Mainittuani edellisessä postauksessa aivan ohimennen mäyriksen, tajusin jättäneeni julkaisematta kuvia kyseisestä ensitapaamisesta, vaikka johan tuo huhtikuussa tapahtui. Nyt korjataan sitten sekin asia muun jutustelun lomassa. Jos haette pelkkää huumoria ettekä välitä allekirjoittaneen "vakavamielisemmistä koirapohdinnoista" (niitä tällä kertaa nimittäin riittää monen postauksen edestä), tsekatkaa vain kuvat! :)

Tuo käytännössä sukuumme kuuluva mäyrishän tottelee nimeä Roosa. Tai tottelee silloin kuin katsoo sen tarpeelliseksi. Hei, se on kuitenkin mäyris. ;) Roosan emäntä kasvoi kanssani pikkurääpäleestä aikuiseksi tuolla isäni nurkissa Hollolassa ja siinä missä ite muodostin vahvimman riippuvuussuhteeni saksanpaimenkoiriin, päätti tämä toinen kahden laumaamme kuuluneen mäyriksemme perusteella, että maastonakki on se hänelle itelleen sopivin "ensimmäinen rotu". Niinpä niin. Olisimmehan me kumpikin voineet valita rotumme vähän "viisaammin", mutta minkäs teet, kun väkisin kieroon kasvatetaan. ;)

Maastonakki Roosa vm. 2008.

Ensimmäistä noista "meidän mäyriksistämme", Pikiä, en oppinut tuntemaan kovin hyvin, sillä olin hyvin pieni, kun se lopetettiin. Se puri nimittäin vierasta lasta aivan yllättäen eikä moisen haluttu tapahtuvan toiste. Toinen lapsuutemme mäyriksistä ja mulle yksi rakkaimmista koirista koskaan, Siiri, eli 11-vuotiaaksi. Viimeisinä vuosinaan se sairasti yhtä sun toista mikä sitten koitui sen kohtaloksi. Kerron Siiristä oikein kunnolla joskus toiste, kun saan vain väännettyä paperikuvista tänne blogiin sopivat versiot, Siirin aikoina kun emme vielä digikuvien aikaa eläneet. 

Siiristä tässä vielä sen verran, että kaikesta sanoinkuvaamattomasta ihanuudestaan huolimatta se ei todellakaan ollut helppoluonteinen koira. Rauhaisalla "puolimaaseudulla" sen kanssa pärjäsi hyvin, mutta erityisesti miehiä kohtaan äkkipikaisena ja epäluuloisena (pois lukien sen omalle reviirille saapuneet vieraat) sekä  haukkuherkkänä se olisi ollut vallan ikävää seuraa kaupungissa (tästä saatiin todisteitakin muutamaan otteeseen, mutta siitäkin lisää joskus toiste). Näyttelyissä se tosin pärjäsi eikä niissä tilanteissa tietääkseni millään tavalla äksyillyt.

Roosan perusilme toisen koiran ollessa nuuhkuetäisyydellä.

Mutta siihen Roosaan. Roosahan on tyypiltään aivan kuten oli Siirikin: punaruskea lyhytkarvainen ja normaalikokoinen. Varmaan sattumaa, krohöm? ;) Siihen ne yhtäläisyydet sitten loppuvatkin, erityisesti luonteen osalta. Siinä missä "pellossa elänyt" Siiri pärjäsi reviirillään vierailleidenkin koirienkin kanssa (Siirihän oli muuten laumansa pomo pitkän aikaa, rooli kun lankesi aina lauman vanhimmalle), mieltää citykoira Roosa ittensä joksikin ylipäälliköksi pomottaen muita koiria minkä ehtii unohtaen olevansa ite se vieras talossa. 

Koulutuksella on toki vaikutusta tähänkin asiaan. Roosan kohdalla on kuulemani mukaan lepsuiltu melkoisesti mikä tekee tietysti vahvaluontoisen koiran kanssa elämisestä erityisen haastavaa myöhemmällä iällä, vaikkei koiralla fyysistä kokoa ihmeemmin olekaan. Ikävä kyllä omien havaintojeni mukaan tämä koulutuksellinen hällävälismi on harmillisen yleistä pienien koirien kohdalla (saihan jopa Siirikin anteeksi paljon enemmän kuin saman lauman suuremmat koirat, eli kaukaa ei esimerkkejä tarvitse hakea). Jotenkin yleisesti hyväksyttyä. Isompien rotujen pomottaminen ja niille rähiseminen koetaan omistajan silmin "hassuna" ja jopa "kunnioitettavana ominaisuutena". "Koirillani on niiiiiin iso ego, että me ollaan aina täällä isojen puolella", on eräskin nainen useampaan otteeseen kuulteni todennut tuotuaan lähes tauotta muille koirille rähisevät ja uhittelevat pienet koiransa koirapuistoon. Kenen on vastuu siinä vaiheessa, kun isompi koira päättääkin tarttua tällaista "isoegoista" räkyttäjää niskasta, isojen koirien puolella? Ite lähden nykyään aina pois puistosta kyseisen koirakon saapuessa paikalle, sillä vaikka Caro ei puistossa ole kertaakaan kenenkään kanssa tapellut, voi se ensimmäinen kerta olla koirien kokoeron vuoksi melkoisen traaginen. 

"Tässä on sitä hymyä ny!"

Kierolla tavalla hupaisaa on, että mikäli isomman rodun edustaja käyttäytyy tismalleen samoin tai lievemmin, eli esim. remmirähjää ilman halua käydä oikeasti keneenkään kiinni, pidetään koiraa automaattisesti "sekopäisenä tappajana". Pieni koira voi sen sijaan hyppiä muiden silmille tai juosta Flexin päässä vilkasta pyörätietä ristiin rastiin miten lystää ilman, että ketään kiinnostaa asiaan puuttua. 

Omasta mielestäni koiran kuuluu suhtautua muihin koiriin asiallisesti koostaan riippumatta, vaikka onkin selvä juttu, että iso koira saa pahempaa jälkeä helpommin aikaan ja on täten muille koirille vaarallisempi. Pieni koira taasen on usein vaaraksi vain itelleen luullessaan, että pelkkä iso ego pelastaa sen isomman hampaista. Ja kun oikeasti iso koira sitten vaikka vain kerran puraisee, media kailottaa suureen ääneen kuinka suuri koira on jälleen tappanut pienempänsä. Tottahan se onkin, mutta tappelun aloittajalla ei tuossa vaiheessa tunnu olevan mitään merkitystä, koska suurin syyllinen on aina se suurempi koira, kun yleistä mielipidettä kysytään. Niin se vaan tuntuu menevän. Henk.koht. olen sitä mieltä, että suurin syyllinen näissä koirakuolemissa on poikkeuksetta huolimaton taikka koulutuksen suhteen välinpitämätön ihminen, ei yksikään koira ite, ja syytä onnettomuuksiin voikin etsiä niiden hihnojen korkeammalla keikkuvista päistä. Siellä on se vastuu siitä, ettei mitään pahaa kenellekään tapahdu, oli se koira koulutettu miten hyvin tai huonosti tahansa.

Jäykähkö tunnelma.

Palataanpas nyt kaikesta paatoksesta selvinneinä erääseen tiettyyn erikokoiseen kaksikkoon. Caro ja Roosa tapasivat ensimmäisen kerran tosiaan tuossa huhtikuussa, kun satuimme kaikki kerralla samaan aikaan Hollolaan. Ensikohtaaminen ei ollut erityisen lämmin: Roosa näytti hampaitaan Caron vastatessa sille täten tyypillisellä hyeenalookillaan, siis nostelemalla niskakarvojaan. Epävarmasti taisivat toisiaan nuuskiakin. Vaan eipä aikaakaan, kun Roosa päätteli, että kyseinen hyeena voisi kaivata hieman vauhtia ja sen jälkeen touhu näyttikin tältä:

Ote ohjelmasta "Tanssii mäykkyjen kanssa"?

Auton alla vaanii vaara.

"Alta pois, nakkipaketti tullooooooo!"

Ei pienintäkään epäilystä siitä kumpi noista on omasta mielestään arvoasteikossa korkeammalla ja kumpi joustaa ennemmin kuin tappelee. Caro-parka tykkää kyllä leikkiä hippaa, muttei ehkä kuitenkaan aivan sellaista versiota mitä Roosa sille tarjosi...

Eri suunta, paras suunta.

Aikansa poliisia ja rosvoa ihan vain toisen osapuolen toiveesta leikittyään koirat hieman rauhoittuivat ja Carokin viimein uskoi, että on ehkä lopulta parempi pysytellä maastonakista sen verran etäällä, ettei tarvitse pelätä hampaiden iskeytymistä nilkkaan. Kyllä ne siinä sitten toimeen tulivat niin kauan kuin Caro sen hajuraon muisti pitää. Yksikin väärä katse pötkön suuntaan ja taas mentiin. Huokaus.

"Heitä se jo meille!"

Minähän se sitten keksin, että annetaanpas niille jotain yhteistä kivaa tekemistä josko ne siitä vaikka säkällä ystävystyisivätkin ja Roosakin hieman relaisi. "Mikäs sen parempaa kuin tennispallon heittely", ajattelin, ja aloin viskoa palloa pitkin pihamaata koirien rynnätessä innolla perään. Hommassa oli vain yksi mutta. Isoegoinen mutta.

"Enks määki sais vähän?" "No et todellakaan!"

Kyllähän ne sitä palloa kumpikin innolla tosiaan tavoittelivat, mutta eihän Caro uskaltanut Roosaa enää haastaa pelätessään, että kohta sieltä tulee nenille. Näin ollen Roosa haki palloa muutaman tovin Caron seuratessa sitä haikein mielin vailla pienintäkään mahdollisuutta koskea leikkikaluun ite. Veikkaanpa, että ihan viisasta varovaisuutta oli tuo, ellei erityisemmin kivusta tykkää. Ja täytyy myöntää, että olin kyllä kovin huojentunut siitä, ettei Caro lähtenyt Roosaa turhia haastamaan. Jännä nähdä muuttuvatko noiden välit useamman tapaamisen jälkeen vaiko eivät. Pahoin pelkään, ettei Roosaa pahemmin huvita kaveerata tulevaisuudessakaan, vaikka tykkäisinkin kovasti, että Carolle löytyisi myös noita pienempiä leikkikavereita.

"Täällä tää on turvassa..."

Ei se Roosa kauaa jaksanut sitä palloa hakea, vaan päätti lopettaa leikit hautaamalla saaliinsa maahan, vinttikoirien ja Caron yhdessä kaivamaan kuoppaan. "Jos ei leiki nakki, ei leiki kyllä muutkaan!" Reilu meininki. :D Minä sitten heittelin Carolle palloa vähän myöhemmin nakin mentyä sisälle nukkumaan, joten ei jäänyt meidän poikakaan vaille hupia.

"Minun pallo!"

Vaikka Roosa Carolle aika hankala uusi tuttavuus olikin, oli kohtaamisesta varmasti jollain tasolla jotain hyötyäkin. Uutta elämänkokemusta nyt ainakin kummallekin, jos ei muuta. Voihan olla, että seuraava tapaamiskerta on jo helpompi. Siinä missä ne ikävämmät puolet, muistin Roosan myötä myös paljon niitä mäyristen hyviäkin puolia, joihin aikanaan Siirin kautta sain tutustua. Eivät kaikki mäyrikset toisia koiria Roosan tavoin alista (no se asennekasvatus auttaa paljon, oli rotu mikä hyvänsä), joten varmasti myös Carolle mäyris kaveriksi sopisi. Siirihän oli juuri sellainen unelmakoirakaverin muotokuva: luonteeltaan selvästi Roosaa leikkisämpi ja huumorintajuisempi. Sellainen, joka käpertyi mielellään isomman koirakaverin kylkeen...ei kun sori, kipusi sen isomman koiran päälle torkkumaan. ;) Samanlaisen jos onnistuisi pentueesta valitsemaan, olisi mäykyn ja sakun yhteiselo varmasti melkoisen antoisaa. Saapa nähdä tuleeko moisesta joskus todellisuutta. Toistaiseksi pinnani ei ole aivan tuollaisen jästipäisen mäyriksen pituinen, sen tiedän. :D