Tiistaina allekirjoittanut vähän tärähti. Vaikka päivälenkkimme ovat normaalistikin tyyliä "mennään sinne minne polku sattuu johdattamaan" eli kotoa lähtiessä ei voi koskaan tietää mistä ittemme löydämme, en olisi ikinä arvannut meidän päätyvän sillä kertaa koirapuistoon, edellisestä kerrasta kun oli varmaankin jo vuoden päivät kuluneet.
Hiljaista on, toisinaan.
Koirapuistot tuppaavat olemaan hieman kaksipiippuisia paikkoja. Jos sattuu hyvä tuuri, puisto tarjoaa koiralle turvallisen paikan korvienvälihöyryjen purkuun ja ehkä jopa uusia kavereita puiston ulkopuolellakin treffailtaviksi. Huonolla tuurilla puisto on typötyhjä, ihmiset ja/tai koirat "täysin eri planeetalta" (käytöstavat, omistajien suvaitsevaisuus erilaisia koiria/luonteita kohtaan jne.) ja kotiinviemisiksi saa vielä täitäkin. Noh, me ei olla täitä tai muutakaan vaivaa tähän mennessä saatu, mutta niistä muista eläväisistä riittäisi kyllä marmatusta useamman postauksen varoiksi, jos tämä sellainen blogi olisi - mutta eipä ole, jos hys hys niistä kitinöistä heti alkuunsa. ;)
On täällä joku joskus ollut, hajusta päätellen.
Puistoon saapuessamme meinasin ensin, etten uskalla mennä ollenkaan, puistossa kun köpötteli iäkkään oloinen labbisnarttu kera vanhan mummelin. Ei mikään ihanteellinen yhdistelmä heti alkuun, Carolla kun sitä virtaa piisaa eikä vanha labbis ehkä moista arvostaisi. Pahennusta emme tahdo tahallaan aiheuttaa. Noh, päätettiin koittaa silti, mummelikin kun puistoon seuraa kaipaili eikä näyttänyt hermostuvan, vaikka Caro kohtasikin labbiksen ensi alkuun aidan takaa karvat pystyssä rähisten. Ihme jännitettä moiset aidat kyllä luovat ja samahan se on toki pelkän talutusremminkin kanssa.
Kuten aina ennenkin (ja aina uuden koiran puistoon saapuessa), oli Caron aluksi istuttava ja rauhoituttava paikallaan ennen kuin sai luvan mennä tutustumaan mummokoiraan. Helpottaa kummasti sitä alkupöhinää, vaikka kyllähän se silti nuoren jullikan tavoin karvat ja häntä pystyssä jäykistellen uudet koirat kohtaakin sama kuinka pitkään joutuu odottamaan. Liekö päästään tuosta keljusta lähestymistavasta ikinä eroon, tiedä häntä, sillä ainakaan vielä en ole keksinyt miten moinen tapahtuisi. Labbiksen kanssa homma sujui kuitenkin tosi hyvin, se kun ei nuoremman koiran jäykistelyistä hermostunut, vaan oli tosi ymmärtäväinen. Rauhallisuus tarttui äkkiä Caroonkin ja ainoastaan muutamaan kertaan piti muistutella, ettei sitä tassua sinne niskan päälle edelleenkään asetella eikä noin muutoinkaan tarvitse kuvitella jäykkänivelisen ikäneidon painikamuksi soveltuvan.
Kukas se sieltä on tuloillaan?
Kerrankin kaveri, jonka rinnalla Caro näyttää lähes tukevalta. :D
Painikamujakin toki saatiin, sillä melko pian "mummokoirakon" lähdettyä asteli areenalle mainiolla nimellä paiskattu sakemanni/pystykorva/porokoira-mix Jurri. :p Hyvin pian oli selvää, että pojat ovat kuin kaksi marjaa: harrastavat samanlaista keskenkasvuista, joskin harmitonta urostelua vieraille ja mikä hassuinta, ikäeroakin tyypeillä on vain kuukauden verran. Toisinaan siis painittiin ja äristiin niin maan julmetusti, ja jo minuutin päästä kaivettiinkin vuorotellen samaa kuoppaa tai "jahdattiin" naapuriaitauksen kettuterrieriä aidan vierustaa myöden hurjaa vauhtia peräkanaa kiitäen. Kyllä siinä melkoinen haukku männikössä kaikui, uskokaa pois. Nauratti myös erään pikkukoiran omistajan ilme, kun hän pääsi oikein aitiopaikalta aidan takaa sitä raisuinta ja äänekkäintä poikain mittelöä todistamaan. Hän vissiin meinasi, että kohta tulee ruumiita ja hämmentyi, kun siinä Jurrin emännän kanssa vieressä vain naurettiin, että onpa noi meiän pojat kyllä täysiä vatipäitä, kun tuolla tavalla toisiaan koittelevat. :D Mutta niin, eivät ne pojat olleet "tosissaan", joten ihan huoletta saivat mähistellä ja saavat tehdä niin tulevaisuudessakin, jos satutaan puistossa kohtaamaan.
On niissä vaan jotain samaa. :p
Ei perskeles, tonne ku pääsis...
"Elä kehtaa huutaa." "Jaa mää vai?"
Aiemmin mainitun kettuterrierin lisäksi aidan takana pikkukoirapuolella nähtiin tosiaan myös pari muuta pienempää koiraa, joista ei kyllä suurta iloa meille ollut, ne kun keskittyivät pelkkään makoiluun eivätkä kauhukaksikkoammekaan kummemmin huomioineet. Jurri kyllä sitkeästi naapuriaitauksen tyypeille mielipiteitään huuteli, mutta Caron into moiseen hiipui vikkelään, mitä jopa hieman ihmettelen, mutten pahaksi toki pistä. Otuksen korvien välissä tapahtuu siis selvää kehitystä ja tuossa saatiin siitä taas yksi todiste, jihuu! Turha räkytys on, noh, turhaa. :p
Jurrilla riittää asiaa.
Päivän lehtiä lukemassa.
Jurri ottaa hepulia uusista tulijoista, Caro ei enää jaksa. :p
Eikö ne tullukaa meiän puolelle? No höh...
Mustavalkean penikan (rodusta ei ole aavistustakaan) ja keskikokoisen snautserin saapuessa puistoon alkoi meidän pojalta olla jo panokset lopuillaan, oltiinhan me oltu hösäämässä siinä vaiheessa jo yli pari tuntia. Sitkeästi pentu Caroa leikkiin haastoi, mutta touhu meni kyllä aika väsyneeksi nujuamiseksi. Puisto oli siis tehnyt tehtävänsä ja oli aika alkaa suunnitella kotiin suuntaamista. Lähtöä suunnitellessamme puistoon saapui vielä energiaa pursunnut bokserinarttu, mutta sen kanssa Caro ei kummemmin veljeillyt, mitä nyt kävi ne tutut alkurähin...tervehdykset hoitamassa. Bokseri päätyi muutenkin hyvin pian toiseen aitaukseen aiheutettuaan jonkinmoisen rähinäepisodin, kun taisi olla pikkuisen liian päällekäyvä mustaa pentua ja snautseria kohtaan. Caro ei rähinään osallistunut, vaan seurasi tilannetta kauempaa (ja arvatenkin olin pojasta tosi ylpeä taas, kun osasi pysytellä sivussa kahakasta, vaan niinhän se osaa aina, että eipä siinä mitään uutta sinällään).
"Leikitäääään!!!" "Eiku emmää jaksa enäääääää..."
Taas iski sensuuri. Mitäs aina tuulettaa, niih.
Vähän on väsy, kun ei peuhutouhu enää nappaa.
"No vähän voin sun kanssas kuoppaa kaivaa, mut painimaan en ala, ettäs tiiät, penikka!"
Loppujen lopuksi viivyttiin puistossa huimat kolme tuntia. No kun kerran mennään, niin ollaan sitten kunnolla. :p Pitää kai se joskus taas uudestaan mennä, kunhan meikänörtti vaan jaksaa tsempata ittensä tarpeeksi sosiaaliseen olotilaan. Carolta jos kysyttäisiin, kuuluisi koirapuisto jokapäiväiseen rutiiniimme, se on varma se. Ei siis passaa kysellä siltä yhtikäs mitään... ;)
