Jotain uutta, jotain vanhaa

Joku on ehkä jo ehtinyt huomaamaankin, että Karvahelvetissä käy myllerrys. Ulkoasu pistettiin (kiitti avusta, isäntä!) vihdoin ja viimein uusiksi eikä tämä nyt vieläkään täysin valmis ole, mutta pääpiirteittäin kyllä. Ja hei, Carokin pääsi viimein banneriin asti! Vastahan se on meillä muutaman kuukauden yli pari vuotta ollut eli eihän tässä mitään isoa viivettä bannerin päivityksen suhteen ehtinyt syntyä, vai mitä häh..?

Uudistuksen myötä nähtävillä on selkeämmän kokoisia kuvia (ja videoita!) ja pohjaakin on levennetty miellyttävämmäksi myös suurempia näyttöjä ajatellen. Itehän käytän käytännössä pelkästään 13-tuumaista näyttöä, jolla se edellinenkin pohja toimi miljoona kertaa paremmin kuin miten toimi isoilla näytöillä. Tästäkin syystä ulkoasun muutos tuli tarpeeseen. Älkääkä säikähtäkö, jos täällä tapahtuu välillä jotain outoa, sillä muutostyöt jatkuvat vielä eikä kaikki tunnetusti mene aina ihan putkeen. :p Jos tuntuu, että sivu hajoaa jollain selaimilla eikä ongelma lähipäivien sisään korjaudu, niin kertokaa ihmeessä! Tiedän ite miten tympeää on yrittää lukea blogia, joka ei omalla selaimella/näytöllä toimi kuten blogin kirjoittaja on tarkoittanut, joten sitä koitan viimeiseen asti täällä välttää (testailu on kuitenkin vielä kesken). Eli rohkeasti vaan sanomaan, jos joku homma mättää, niin yritän korjata asian. Ei pelkoa, että purisin teitä sen tähden kintusta. Ainakaan kovin pahasti. Mutta ei, tummaa yleisilmettä en vieläkään pois vaihda, vaikka miten nätisti pyytäisitte. ;) Se on ja pysyy, niih!

Ai mitäh, meniksää OIKEESTI laittamaan koiranki 

naaman banneriin?!

Jo on aikoihin kyllä eletty...

Eihän semmosta blogia jaksa kukaan enää lukeakaan...

...paitsi, jos laittaisit mun kuvan siihen banneriin 

kaikkein isoimpana. Käviskö, jooko?

Semmoista siis tällä erää. Toivottavasti viihdytte Karvahelvetin parissa jatkossakin näistä pienistä muutoksista huolimatta! Sisältöhän ei ikävä kyllä sen laadukkaammaksi blogipohjaa viilaamalla muutu, mutta onpahan nyt kuitenkin kakka vähän nätimmässä paketissa kuin aiemmin ja se hiivatin bannerikin ajan tasalla. :D

Hurtta Pro -valjaat

Taidanpa hutkia perään vielä tämän päivän lenkkikuviakin. Näkyypi nyt ne valjaatkin näissä vähän paremmin. :) Tykkään noista kyllä mielettömästi, ei voi mitään. Erityisesti tuo miehekäs mustavihreä väri on hirmu kiva, sillä jos ihan rehellisiä ollaan (ja ollaanhan me), kaikki muut Hurtta Pro -valjaiden värivaihtoehdot ovat niin vastoin omaa makuani kuin vain väriyhdistelmät voivat olla... :p

Joku paikallinen luikero.

Hurtta Pro:n Y-valjaat.

Tuo kieli. O_o

Caron valjaat ovat kokoa 90, vaikka Hurtan kokotaulukko sanoo sakemannin asettuvan valjaskoon puolesta 100-110 cm:n kohdalle. Hollolan emännän kanssa kuitenkin soviteltiin Leon ysikymppisiä valjaita ja vaikka ne olivatkin malliltaan niskalenkkityyppiä eivätkä Y-valjaat, jäi niissä yhtä reilusti säätövaraa kuin noissa Carolle myöhemmin ostamissanikin. Kestää kyllä useamman kilon rotevoitumisen aivan huoletta eikä tuosta rotevoitumisesta ole Caron ruokahalun tuntien kovinkaan akuuttia pelkoa. ;) Että niin se vaan meidänkin rimpula olisi turhan isot valjaat saanut, jos olisin kokotaulukkoon sokeasti luottanut (joskin painotetaan nyt vielä, että Hurtan sivuilla kyllä mainitaankin taulukon olevan vain viitteellinen eikä vedenpitävä). Koirissa on aina eroja, tässäpä se taas nähtiin. 

Kuvaustauko.

Ja niin muuten, myös tuota kuvissa vilahtavaa heijastinhihnaa tulee käytettyä vetovyön kaverina, vaikka se on edellisessä postauksessakin mainittua "liian pitkää" hihnaa pidempi. Välttää tuokin silti, paremman puutteessa. Ei se ole niin justiinsa.

Ei se emäntä näköjään vetämättä perässä pysy.

Kesäpoikailua kukkakedolla.

Jooh, eiköhän siinä nyt ollut yhdelle päivälle tarpeeksi turhanpäiväistä jaaritusta. :p Karvahelvetti hiljeneekin nyt viimein tämän päivän osalta. Huomenna sitten mahdollisesti jotain muuta. Ehkä. Kenties.

Canicrossia?

Hulluksi on tultu, sillä nyt on kyllä iskenyt melkoinen himo pururadalle (saako sanoa pururata, jos rata on hiekkainen? En osaa käyttää termiä kuntopolku...) pyrähtelemään ja kuntoa kohottamaan. Lähdemme aina matkaan sillä mielellä, että juoksennellaan vain vähän (ihan kuin me kamalan usein juostaisiin paljonkin, tällä perässä vedettävän säälittävällä kunnolla. ;) ) ja kävellään tosi reippaasti loput eli suurin osa matkasta, joka yleensä on sellaista seitsemän kilometrin luokkaa. Muutamana päivänä ollaan poikettu radalta, jotta otus on saanut olla vähän vapaanakin, joten mitenkään orjallisesti me ei tiettyä reittiä noudateta. Äkkiä menee ilo koko hommasta, jos liikaa pingotetaan.

Muistoksi matkoiltamme on kertynyt vain pari suttuista kännykamerakuvaa, joista vauhdin hurmaa saa hakea suurennuslasin kanssa eikä siltikään sitä löydä, liikkeelläolokuvissa kun ainoastaan köpötellään kuvaajan yrittäessä kaikkensa, ettei kompastuisi lenkkareihinsa. :D Käytössä oleva välineistömme näkyy kuvissa hyvin kyseenalaisesti, mutta aika kyseenalainenhan se koko välineistökin on.

Ensinnäkin meillä on (julkiselle pururadalle ajateltuna) turhan pitkä kangastalutin tuossa joustoköyden ja valjaiden välissä, vaan kun ei tähän hätään ole parempaakaan "välikappaletta", niin sillä nyt on mentävä. Talutinta tarvitsen myös niihin tilanteisiin, kun vastaan osuu toisia koiria, Caro kun ei edelleenkään osaa viilipyttymäisen välinpitämättömästi mokomiin ilmestyksiin suhtautua. Hämmentävän harvoin olemme kyllä koirakoita tuolla kohdanneet (kahdesti?), mutta sehän sopii meille. Muutoinkin pururata on ihanan helppo lenkkipaikka verrattuna lähiöömme, jossa muistot toisista koirista tuoksuvat ihan joka tolpan ja pensaan juurella, parin metrin välein (huoh...), mikä ei ihmeemmin helpota nuoren ja viriilin jästipääuroksen kanssa lenkkeilyä, eh. Koko ajan on tytöt mielessä, hiivatti soikoon. Niin, mutta palataksemme asiaan... Pururadalla ohitamme lenkkeilijät ja pyöräilijät yleensä joko ilman mitään toimenpiteitä reunaan-käskyä lukuun ottamatta taikka sitten kohteliaisuussyistä hieman lyhennetymmällä hihnalla. Se vähän riippuu siitä millaista sakkia on tulossa vastaan ja onko koiruus osoittanut sinä päivänä suurempaa mielenkiintoa (eli halua mennä moikkaamaan ja nuuskimaan, mikä on meillä ankarasti kiellettyä) vastaantulijoita kohtaan. Joskus on, mutta useimmiten homma menee kaavalla "kah, joku sauvakävelijä? Menisköhän vähän haist...kah, pensas! Tyttöhaju! IIIK!!! TONNE!!! ->". Että niin, tietyissä tilanteissa se poikakoiran viriili hajuaisti on ihan hyväkin juttu. ;)

Oikeat vetovaljaatkin täytyisi (kai?) hamassa tulevaisuudessa hankkia, mutta nuo Hurtan "tavalliset" Y-valjaat tuntuvat toimivan ainakin toistaiseksi ilman mitään valittamisen aiheita. Laitan parempaa kuvaa kaikista systeemeistä joskus, kun on kunnon kamera matkassa tai sitten kuvaan nuo ihan kotosalla. Ans kahtoo ny.

Tagitan nämä vetohenkiset hommat canicross-tagin alle, vaikka välineistö on mitä on eikä missään nimessä täytä ns. virallisia kriteereitä. Jos on kuitenkin vetohaluinen koira ja juoksuvyöstään joustavalla välikappaleella koiraan kytketty köntys, jota koiran omistajaksikin toisinaan kutsutaan, niin eikös se sellainen osu kuitenkin tarpeeksi lähelle sitä canicrossia? :p Ei tässä vieläkään mitään kilpailu-uraa havitella, vaan uutta yhteistä harrastusta, kaikkea muuta kuin vakavissaan muuhun kuin liikunnan riemuun tähdäten. Niin ja emännän kunnon kohotukseen myös, koiralla kun ei mitään kunto-ongelmia ole nyt, kun se koko kevään vaivannut mystinen jalkavaivakin on ilmeisesti muisto vain (nyt koputetaan sitä puuta. Lujaa ja hartaasti...). 

Ja onpahan taas lisää pähkäiltävää, kun pitää yrittää opettaa otus ymmärtämään, mitä meinaavat sanat "oikea" ja "vasen" (tosin pururadalla noita harvemmin edes tarvitaan). "Veto"-käskykin on aika turha ainakin lenkin alkuvaiheessa: eipä tarvitse emännän ottaa kuin se kaksi juoksuaskelta ja johan viedään "pässiä narussa" kuin viimeistä päivää. :D Ei siinä pahemmin yllyttää tarvitse. Joskus penikkana kaikki säälittävät juoksuyrityksemme päättyivät armottomaan hyppimiseen (niin siis koiran osalta. Ihminen keskittyi olemaan lähinnä vihainen ja turhautunut...), mutta selvästikin ikää tekee jo tehtävänsä tuonkin kakaran korvien välissä, vaikkei sitä aina arvaisi, kun katsoo tyyppiä pyörimässä riemusta kiljuen jossain mutaojassa. ;)

Satiini, mä vihaan sua!

Eilinen nuhjufiilis sai yhden jos toisenkin lopulta lähes sekoamisen partaalle. Jopa se yksi, josta yleensä nähdään vain jossain tuhiseva jättimäinen karvamytty, intoutui tällaiseen itseilmaisuun.

Voitte vain kuvitella sitä karvan määrää, minkä päiväpeitolta kuvaussession jälkeen kahmin. Sitä riitti "onneksi" vielä sängyllä lojuneille ns. puhtaille pyykeillekin, jotka nähtävästi soveltuivat mainiosti leikin jälkeisille päivätorkuille. Siis niille, jotka kestivät samantien pitkälle iltaan ja siitä sitten kätevästi yön kautta uuteen aamuun...