Äidin ikävä

Carolus hurttamus viettää parhaillaan mummolalomaa Hollolassa emännän viipottaessa pitkin Päijät-Hämettä pää kolmantena jalkana ja jälkimmäisenä mainitun tajutessa sellaisina rauhalliseen hengähdystaukoon etäisesti viittaavina hetkinä, että ei perhana, sitä koiraahan on oikeasti jo ikävä! Viis siitä, että nähtiin viimeksi eilen (ja ollaan nähty joka päivä), mutta niin on karvakamuun tottunut ja kiintynyt, ettei meinaa ilman osata olla. Eli kun me taas tänään nähdään, puristan siitä mamman pikku apinasta kyllä ilmat pihalle silkasta jälleennäkemisen riemusta, se on vissi homma se! 

Ja vissiin Carollakin on "äitiä" jonkin asteinen ikävä ollut, sillä huomasin tuossa eilen sen laskeneen alleen nähtyään, että palasin Hollolaan. x) Sisäsiisti koira ja tuollaista menee tekemään! Onneksi Hollolan matot ovat nähneet yhtä sun toista eikä siellä koiran ilopissoista tai oikeastaan mistään muustakaan haloota nosteta. Siksipä Caro sinne on niin mukava hoitoon jättääkin, kun tietää, että siellä on jo kaikki nähty eikä tuo meidän otus taatusti ole koiruutena sieltä vaikeimmaista päästä, vaikka sillä perinteiseen sakutyyliin vähän korvien välissä viiraakin. Siellä se menee lauman jatkona kuin kalustoon vakituisesti kuuluisi (portillakin haukkuu ohikulkijakoirat kuin omaa reviiriään puolustaisi :D) ja leikkikaveria on Leosta tarjolla aina, kun leikkikaverin tarvetta ilmenee, joten mikäs on pojalla "melkein maaseudulla" ollessa.

Kuvia ja juttua olisi teille tarjolla paljon, mutta tätä nörtteilyaikaa rajallisesti, joten tämänkin postauksen on nyt aika kohdata loppunsa. Jatketaan taas, kun ehdin tähän koneen ääreen ajan kanssa parkkeerata. :) Mukavaa sunnuntain jatkoa teille!