Häiriökoira ja ihmistampio

Vaihteeksi vanhempien kesäkuulumisten pariin eli humpsahdetaan ajassa taaksepäin aina tuonne heinäkuulle saakka, tuttavani kun kaipaili tuolloin tottistreeneihinsä häiriökoiria. Häiriökoirathan ovat nimensä mukaisesti otuksia, joiden tarkoitus on häiriköidä muiden treenejä (siis olemalla ylipäätään paikalla), jottei koulutus sujuisi aina niin seesteisissä olosuhteissa, koiran kun olisi luonnollisesti toteltava omistajaansa missä tahansa. No mehän Caron kanssa lähdettiin tietysti riemulla toisten iltapäivää häiriköimään, se hommahan oli kuin luotu meille!

Häiriöasemalta päivää! Kuinka voin palvella? 

Vallu.

"Mikä hemmetin Vallu?!"

Siinä sitä olikin Carolla ihmettelemistä mikä perhana oli homman nimi. Kentän laidalle saavuttuamme köytin koiruuden auton "hinauslenkkiin", minkä jälkeen viereisistä peltilehmistä alkoi puskea jos jonkinmoista saksalaista karvaturpaa ilman, että niiden kanssa pääsi minkäänlaiseen lähikontaktiin. Harvinaisen raivostuttavaa oli se, ainakin kakaran äänestä päätellen.

Vallu reenaa.

Carokin reenaa - häiriökoiraääntään.

"Mikäs se siellä luuhaa?"

Eivätkä nuo eleetkään kyllä vihjailleet, että asiaa oltaisiin täysin mukisematta hyväksytty... Kyllä siinä nahkaremmi taisi pari senttiä pidemmäksi venyä, koiruus kun niin kovin hinkui tyyppien painimaan.

Riesa ja Vallu.

Vaikka Caron vahvuudet muihin kentän koiruuksiin nähden jäivätkin ehkä treenatuimpaan kurkkutorveen, sai sekin silti osansa treeneistä. Otettiin nimittäin leikkiharjoituksia muiden koirien levähtäessä autoissaan ja lopuksi treenattiin asiallista vieraan koiran ohittamistakin. Harmi vain, etteivät nuo systeemit suju aina tismalleen suunnitelmien mukaisesti, kiitos eräiden nimeltämainitsemattomien ihmistampioiden... 

Mokoma.

Allekirjoittanuthan onnistui nimittäin heti alkuun tekemään sen suurimman mokan ikinä eli menettämään otteensa remmistä jo ennen kuin yritimme ohitusta ensimmäisen vastaantulijaehdokkaan, Mokoman, kanssa! Olin asettelemassa remmiä kätöseeni paremmin, kun koira yhtäkkiä vain nykäisi rajusti ja ennen kuin ehdin edes järkyttyä, oli Caro jo karvat pystyssä rähisemässä juuri sen uroksen nokan edessä, josta oli etukäteen mainittu, ettei se tule toimeen muiden urosten kanssa, joten turpiin voi erittäin todennäköisesti tulla. x) Nolouden ja säikähdyksen määrä oli siinä vaiheessa sitä luokkaa, ettei taida asteikko moisten fiilisten kuvaamiseen enää riittää. Eipä ole montaa kertaa ote remmistä herpaantunut eikä vastaavaa missään nimessä saisi tapahtuakaan, mutta kun nyt kerran mokattiin, niin onneksi sentään koirakentällä, jossa on totuttu kommelluksiin. Tulipahan taas treeniä omistajallekin sen suhteen kuinka sitä remmiä oikein kädessä pidetään. Tiukasti ja alati tarkkaavaisena, joka ikinen sekunti. Eipähän unohdu toiste, sen verran säikähdin.

Nelijalkainen varkaudenestolaitteisto ON-tilassa.

Jostain kumman syystä Mokoma ei silti tehnyt elettäkään käydäkseen uhittelevaan teiniin kiinni. Tavallaan näin jälkikäteen ajatellessa olisi ollut pelkästään positiivista, että Caro olisi jonkun taisteluarven tempauksestaan saanut ja näin ollen ehkä oppinut hieman varomaan vastaantulijaa. Mutta ei. Karvat pystyssä ja varovaisesti nuuskivat pojat toisiaan vain sen pienen hetken ennen kuin nappasin Caron tilanteesta pois. Liekö Mokoma itekin tilannetta hämmästyi vaiko oli vain tottistreeneistä väsynyt, kun ei runtua tahtonut antaa. On myös mahdollista, että se näki Caron käytöksen läpi. Carohan kyllä kovasti esittää kovaa poikaa, jos se ite tai vastapuoli on remmissä kiinni tai aidan takana, mutta todellisuudessa kaikki on pelkkää showta: jos vastapuoli sanoo kerrankin koirakielellä "notta PERKELE!", viedään Caroa siinä vaiheessa toiseen suuntaan ja lujaa. Ei puhettakaan, että voisi tappelua syntyä. Tämä on todettu ihan mäyräkoirankin kanssa, niin noloa kuin sen myöntäminen Caron uskottavuuden suhteen onkin. :D

Riesa.

Ohitustreeni Mokoman kanssa meni tuon välikohtauksemme takia pieleen, Caro kun mielsi uroksen tuon jälkeen kaverikseen siitäkin huolimatta, että ne olivat lähinnä vain uhitelleet toisilleen, eikä sen tähden välittänyt sille remmirähjäilläkään. Sellainen se Caro on: ystävystyy helposti päästessään nuuskutusetäisyydelle, vaikka sitä ennen antaakin itestään sen kuvan, että tahtoo vain mähistä. Leikkiä se vain haluaa, mutta tuon itseilmaisun kanssa sillä on vielä "himpun verran" kehitettävää, eh... 

Koitettiin ohittelua vielä Riesankin avustuksella, mutta ihan yhtä tyhjän kanssa oli sekin eli eipä enää rähinöinti kakaralle maistunut. Ei meidän remmirähjäysongelmamme kuulemma mitenkään toivottomalta tapaukselta näyttänyt, vaikka sen kanssa joudumme edelleen painimaankin eivätkä ohituksemme todellakaan ole mistään oppikirjasta repäistyjä. Kehitystä onneksi tapahtuu niin koirassa kuin sen taluttajassakin, hitaasti mutta varmasti, vaikkei aina uskoisi, kun näitä Karvahelvetinkin juttuja lukee. Onneksi on olemassa muitakin koiruusaiheisia blogeja, joissa kaikki ei mene aina ihan putkeen. ;)

Mikä vaivaa, Pätkis?

Eipä ole ollut Pätkiksen loppukesä tämä, mutta parempaan päin ollaan menossa. Nimittäin tuossa viime viikolla alkoi mokoma katti taas vuoden tauon jälkeen pissailla milloin lattialla lojuneisiin pahvilaatikoihin, milloin taasen omaan sänkyynsä. Ei ole normaalia touhua se semmoinen. Jotain oli taatusti pielessä. Myös hieman väsyneen oloisesti tihrustava katse kieli ongelmista.

Virtsatulehdustahan siinä tietysti heti epäiltiin, Pätkis kun on moisista ennenkin kärsinyt puhumattakaan nyt niistä isommista vaivoista, kivistä ja kiteistä. Vastahan siitä hieman yli vuosi on aikaa, kun Pätkis leikkauspöydälle vaivoineen joutui ja joulukinkuksikin samassa rytäkässä naamioitui.

Jostain kumman syystä Oulun eläinlääkärit tuntuivat viime viikolla olevan epätavallisen työllistettyä porukkaa ja niinpä me sitten saimmekin hyvän tovin soitella ja selvitellä, ennen kuin löysimme vapaan ajan edes jonnekin seuraavaksi päiväksi, perjantaiksi.

Tarkoitus oli lähteä treffaamaan lekuria pissanäytteen kanssa, mutta tulipa siinä sitten pikkuisen noita mutkia matkaan, vaikka ennen ollaan melko helpostikin moinen näyte kotona saatu otettua. Siinähän kävi nimittäin niin, että Pätkis meni ja lasketti omaan sänkyynsä oikein kunnon lammikon siinä viitisen tuntia ennen vastaanottoaikaa ja eikös se ollutkin sen jälkeen täysin toivotonta ottaa mitään näytteitä, katin rakko kun tyhjeni kerralla eikä yli neljä tuntia vanhaa näytettä olisi voitu tutkiakaan, vaikka olisinkin näytekippoineni kissapedin laidalle vahingon sattuessa ehtinyt. 

Ei siinä auttanut muu kuin ilman näytettä mennä, Pätkis kun ei lukuisista juottamisyrityksistäni ja vessamaanitteluistani huolimatta tehnyt enää elettäkään kyykistelläkseen. Kyllähän se runsaasti vettä joi, kuten aina tapaa tehdä, mutta se hiljaisempi pää ei siltikään laulaa luikauttanut. Allekirjoittanutta lievästi sieppasi, kun oli etukäteen oikein suureen ääneen kehuskellut, ettei se näytteen ottaminen tulisi mikään ongelma tälläkään kertaa olemaan. Eipä vissiin! 

Onneksi kohdallemme sattui äärimmäisen mukava lääkäri, joka ei turhia näytteen puutteesta nipottanut. Harvinaista kerrassaan, sillä yleensähän sitä otetaan yhtä sun toista ylimääräistä näytettä puoliväkisin, kun ei asiakkaan sanaan luoteta himpun vertaa. Pätkiksen sairasteluhistorian kuultuaan (ja koska oli perjantaikin, eli aika turha tehdä tutkimuksia viikonloppua vasten) määräsi hän kattiraasulle muutaman päivän kipulääkekuurin, antibiootit ja vielä siihen päälle sekä pissavaivoista kärsiville että terveille kissoille soveltuvaa ravintolisääkin. Ja olihan kissassa toki jotain muutakin hoidettavaa, jonka paljaalla silmällä tämmöinen vähän tyhmempikin näki, eli aivan tuosta vain ei lääkkeitä heruteltu.

Nimittäin meille täysin yllätyksenä tullut hammaskiven aiheuttama ientulehdushan se sieltä karvaturvan uumenista löytyi! Eihän meillä olla koskaan kissojen ikeniä ja hampaita tajuttu katsella ja kun Pätkis on siellä lekurissakin vähintään muutaman vuoden välein tarkastettavana piipahdellut ilman mitään mainintaa suuongelmista, emme ole osanneet pitää mokomia silmälläkään. Eipä niitä ole aiemmin tainnut kyllä ollakaan. No jatkossa tutkitaan sitten ajoittain nuo ikenetkin, ettei moinen vaiva vain uusiudu, ja hammaskiven poistokin on tässä lähitulevaisuudessa edessä, koska muutoinhan nyt jo parantunut ientulehdus palaa melko varmasti takaisin.

Näin viikon verran kestäneen antibioottikuurin jälkeen tilanne näyttää enemmän kuin hyvältä eli ikenet ovat tervehtyneet eikä vääriin paikkoihin pissaamistakaan olla jouduttu todistelemaan. Pätkis vaikuttaa siis tällä hetkellä kaikin puolin tervehtyneeltä, mutta mikäänhän ei tietysti vielä ole varmaa. Karvahelvetissä mutustellaankin vielä muutaman päivän ajan vaaleanpunaisia pillereitä toivoen, etteivät oireet palaile antibioottikuurin loppumisen jälkeen ja ettei kyse ole mistään tämän isommasta vaivasta, tällä kertaa.

Juhannuksen paluu

Se tapahtuu sittenkin: "kissojen juhannus" -postaus on viimein valmiina ehtien jopa julkaisuun saakka virallisen kesäkuukauden puolella! Mitäs me pienestä kahden kuukauden viiveestä välitettäisiinkään, häh? ;)

Niin, asiaan, jos sellaiseen voi tässä blogissa edes puolivahingossa päästä. Pätkis ja Sinni saivat kuin saivatkin tänä vuonna perinteikkään juhannusulkoilunsa, josta joutuivat luopumaan väliaikaisesti vuosi sitten, kiitos koiranpennun, jonka ulkoiluttamisessa riitti lauman isäntäväellä hommaa aivan tarpeeksi, penikka kun ei todellakaan noihin aikoihin vielä sisäsiisti ollut. Tänä vuonna kaikki oli koiran puutarhaletkun aktiivisuuden osalta kunnossa, joten kissojen reissulle ei ilmennyt mitään esteitä.

"Täällä mä varmasti oon täysin huomaamaton, eiks niin?"

Lievää jännitystä ilmassa...

Aivan aluksi suhtautuminen ulkomaailmaan oli hyvinkin hämmentynyttä ja kaikenlainen ylimitoitettu pälyily, hätkähtely ja pusikoissa kökötys melko kovaa valuuttaa.

 

Tuumailua.

"Eih, taas siellä menee joku!"

"Jos mä katon niitä tarpeeks pahasti, ne varmaan lähtee karkuun..."

"Joo, ihan varmaan!"

Koskaan ei voi tuijottaa liian tiivisti.

Auta armias mitä kauhistusta olisi normaali arkipäivän hässäkkä aiheuttanut, kun hipihiljainen juhannuslähiökin tuntui toisinaan aivan liian jännittävältä kauempana kävelevine ja pyöräilevine ihmisineen. Viis siitä lähtikö niistä ääntä vaiko ei, kauhean uhkaavaa oli moinen toiminta joka tapauksessa eikä yksikään kulmilla liikkuja jäänyt kissamaisilta katseilta rekisteröimättä.

"Miltähän toi kurren korva maistuis?"

Aistit treenattavina.

Sinnin sukupuussa on pointteria?

Sinni oli edelleen Pätkikseen verrattuna jokseenkin jänishousumpi ulkosalla tai ainakin tuntui viihtyvän enemmän kuin mainiosti erinäisissä pusikoissa mikä ei kyllä taluttajia suuremmin miellyttänyt, he kun eivät voineet olla lainkaan varmoja siitä mitä kaikkea noiden kasvustojen seassa kissan lisäksi lymyilikään. Täysin ei Sinniltä raaskittu viidakkoseikkailua kieltääkään, mutta kovin pitkälle näkymättömiin ei otusta silti hiippailemaan päästetty, varmuuden varalta.

"Päästä mut piiloon, tyhmä ihminen!

"Minnehän tota seuraavaks sukeltais?"

Piiloutumisen mestari? No ei ehkä ihan vielä...

"No en varmana kierrä. Kierrä kuule ite vaan!" 

Ja riittihän tuota nuuskuteltavaa ryteikköjen laitamillakin samoin kuin puita, joiden ympärille oli oikein kiva kietoutua taluttimineen. Flexi on kyllä ehta paholaisen keksintö, mutta kissojen kanssa silti oikeastaan ainoa edes jollain tavalla toimiva talutin. Siinä missä Sinni kynti tiheitä heinikoita vaatien jatkuvaa tarkkailua ja ollen milloin missäkin solmussa Flexeineen... 

"Mikä maavara?" 

"Ei saakeli, ei kai toi vaan oo koira?"

...tyytyi Pätkis mieluummin istumaan puun alla päätään käännellen tai tassuttelemaan nurtsille istahtaneen taluttajan kylkeen kehräämään ja vaivihkaa henkistä tukeakin hakemaan. Ragdollin huhuttu koiramaisuus kyllä tuolla ulkosalla erottui, sillä kun lähdettiin liikkeelle, Pätkis totisesti muisti miten hihnassa kävellään, vaikkei lenkkeilyn ammattilainen olekaan. Kattihan tassutti menemään kuin juna, vaikka samaan aikaan toisaalla Sinnin taluttaja joutui käyttämään kaikki maanittelukeinonsa pitääkseen maatiaisen näköetäisyydellä tai ylipäätään edes jonkinlaisessa liikkeessä. Pelkkä tylsä kävely ei edelleenkään ollut Sinnin suosikkihommaa, mutta Pätkis tuntui tykkäävän.

"Ai säkin olit täällä!"

"Ärh, aina tota nysvääjää saa ootella..."

Possujuna. (Ikävä kyllä paras 

"yhteiskävelykuva". Aina ei vaan osaa...)

Vain hyvin harvoin jaksoivat katit toisiaan ulkosalla huomioida, mutta eivätpä nuo tuota kaveeraamista harrastele nykyisin muutenkaan, niin kovin erilaisiksi niiden luonteet ovat ajan myötä muotoutuneet. Sinni tuntuu olevan ystävyyden kehittämisestä selvästi Pätkistä kiinnostuneempi, mutta harvemmin sekään jaksaa enää yrittää, Pätkis kun antaa liiasta lähentelystä palkaksi pelkkää kipakkaa tassua niin että Sinnin otsatukka vaan pölähtelee. Mokoma myrtsi. Varmasti ne silti jonkinlaista seuraa ja tukea toisistaan saavat, vaikka eivät varsinaisia sydänystäviä keskenään olekaan.

"Tää ei liiku tästä enää, ettäs tiiät."

Kedon kaunein kukka? Noh, kookkain ainakin...

"Äääää, mä en jaksa enääääää!"

Parin tunnin happihyppelyn loppupuolella Pätkis totesi viimein, että nyt muuten saa urheilu riittää ja heitti pitkälleen nurmikolle samalla silmin nähden kuumissaan läähättäen. Yritinhän mä sille hienovaraisesti vihjaista, että olisi ehkä hieman järkevämpää maastoutua vain parin metrin päässä levittäytyneen mäntymetsikön varjoon eikä siihen suoraan auringonpaahteeseen, mutta eihän se hönö taaskaan mun neuvojani kuunnellut saati hihnan nyppimisestä vironnut. Ei auttanut muu kuin napata tuota runsasmuotoista juhannusneitoa kainaloista ja hilata se toipumaan varjoon, kun ei kerta omaa parastaan ite ymmärtänyt.

"Uiiiiii, just siitä niin!" 

"Joko se on hyvä? Kyl mun puolesta vielä vähän vois, etsäviitsisitsä..?"

Riittihän tuota hengailuenergiaa loppujen lopuksi vielä pieneen furminointituokioonkin ennen kuin palailtiin katit kainalossa ja turkit tuuletettuina kotiin lepäilemään. Saapa nähdä vieläkö tälle kesälle ulos kissojen kanssa ehditään. Toivoa sopii! Viikonlopun säät lupaavat ainakin hyvää pitkästä aikaa myös Oulun korkeudelle eli miksipä ei, siinä tapauksessa. :)

Sänky se on kovakin sänky

Muutapa hetkeksi olohuoneen sisustusta niin, että siirrät viherkasvin kaiuttimen päältä toisaalle. Huomaa saman päivän aikana, että kaiuttimesta on muovattu kissalle kova, mutta kaikesta päätellen sitäkin mieluisampi peti. Hyväksy asia, koska kissa näyttää ahtaalla alustalla kerällä nukkuessaan niin hirmuisen söpöltä. Anna kissan maata kaiuttimen päällä raukeana vähintään pari päivää. Lopulta täysin kissaa etukäteen varoittamatta, kissan ollessa toisaalla, sijoita haluamasi suurehko sisustusesine aivan keskelle kaiuttimen päällystä jatkaen elämääsi tämän jälkeen asiaa sen suuremmin ajattelematta.

Ajattele asiaa seuraavan kerran vasta, kun olohuoneeseen saapuessasi näet entisen petinsä reunalle kuin viimeiseen oljenkorteen ripustautuneen kissan, joka ilmeestään päätellen ei sitä uutta sisustusta pidä sitten yhtään minään.