Maanantaina tehtiin lähes kolmen tunnin lenkki maisemiin, joihin eksytään vähän turhankin harvoin johtuen ehkä siitä, että kyseinen metsä lähitienoineen on toisinaan aika vilkasta seutua, minkä vuoksi pitää olla erityisen tarkkana muiden mahdollisten turrenlenkittäjien vuoksi. Noh, näkyi niitä koiruuksia siellä nytkin, mutta onneksi vain sopivasti kauempana, joten voitiin niistä huolimatta kuljeskella koko matka vapaana.
Vapaus katkesi kuitenkin kertaalleen, kun me kohdattiin aito ja oikea juna, joskaan ei siellä metsässä (se vasta näky olisikin ollut!), vaan sen laidalla. Vaikka ollaan kuljettu tuota tietä ennenkin, on radan ja tien välissä kasvannut aiemmin tiheä ryteikkö mataline kuusineen, joten näköyhteyttä radalle ei koiran tasolta ole aiemmin ollut. Oman muistini mukaan kyseessä oli nyt vasta Caron eka kohtaaminen junan kanssa, ja koska ei huvittanut kokeilla kuinka paljon uusi menopeli sitä loppujen lopuksi kiinnostaisi eli malttaisiko pysyä tiellä (eikä huvita kokeilla kyllä jatkossakaan, jos totta puhutaan. :p), otin otuksen kiinni ja käskin istumaan siksi aikaa, kunnes juna oli meidät ohittanut.
Niin hiljaa juna paikalle selkämme takaa pölähti (huomasin sen vasta noin paria sataa metriä ennen meitä, vaikka kohtalaisen usein taaksemme vilkuilenkin), että oltiin koiran kanssa kumpainenkin vähän hölmistyneitä, että mistä se nyt tuohon putkahti ja miten se voi olla niin äänetön liikkeissään, että vasta ihan kohdalla kuuluu pientä kiskojen suhinaa. Nätisti se rautamato lunta pöllytti ja päällemme hyökkäämättä ohitsemme sujahti, kun me pysähdyimme sitä yllätettyinä, mutta silti varsin rauhallisin mielin katsomaan.
Koirasta huomasi muuten selkeästi, että juna kiinnosti sitä heti enemmän, kun käskin tyypin luokseni ja kytkin sen remmin jatkeeksi. Vaikka se ei koittanutkaan paikaltaan lähteä tai muutenkaan intoillut (ohi kulkevat autot sun muut vastaavat kun eivät sitä normaalistikaan kiinnosta), terästäytyi katse aivan toiseen tapaan kuin millainen se hetkeä ennen luoksetulokäskyä oli ollut. Caro ei siis käytännössä edes huomioinut junaa, ennen kuin käskin tulemaan lähemmäs, varmuuden vuoksi. Tuossapa meillä on taas mainio todiste siitä vanhasta viisaudesta, että mitä vähemmän hihnan yläpää yllättäviin taikka vain uusiin asioihin reagoi, sitä vähemmän reagoi se elikkokin. Kyseinen asia on toki äärimmäisen helppo käsittää, mutta toisinaan ah niin kovin vaikeaa toteuttaa käytännössä, se oman korvienväli kun on monesti turhan helppo yllätettävä ellei jopa ehta hötkylä hetkillä, jolloin hötkyilystä on eniten haittaa. Oman mielensä hallitseminen onkin täysin oma taiteenlajinsa ja ainakin meillä aivan päivittäisen treenauksen alla, koska kovasti on vielä parantamisen varaa, vaikka edistystäkin tapahtuu. Mutta hiljaa hyvä tulee ja oppia ikä kaikki! :)
