Perinteistä keppijumppaa

Sitä itteäänhän se, joten eipä tässä kai tämän kummempaa tarinointia tarvita. :)

MIKÄ tämä on?!

Kaikenlaista kasvamista

Tämän postauksen videoita katsellessa tulee kyllä viimevuotisen koneen päivityksen yhteydessä kadonnutta videoeditorisovellusta ikävä, mutta minkäs teet, kun en ole saanut aikaiseksi uuttakaan hommata ja YouTuben omalla editorilla ei kummoisia muutoksia tehdä. x) Pahoittelen siis kaikenmaailman yskimyksiä (volumet kajareista pois, ellette sydäriä kaipaa!) ja sen semmoisia puhumattakaan videoiden laadusta noin yleensä, vaan eiköhän se tästä iloksi muutu, kun ehtii videoimaan enemmän ja jopa ulkona valoisassa, wow!

Ihmettelyä.

Kevyesti epäilyttävää. :D

Oltaisko kamuja?

Niin, Caro ja Pikku-Kalle. Ne ovat nähneet jo monta kertaa, mutta edelleen Caro on hieman hämillään pienestä luppakorvaisesta otuksesta. Kovasti tuo pikkutyyppi kiinnostaa, mutta samaan aikaan jännittää, että kohta tulee tassusta, sillä niinhän se yleensä menee kotonakin, kiitos suunnilleen samankokoisen Sinnin: ensin nuuskitaan kaverin roolia esittäen ja sekunti myöhemmin viuhuukin jo sähinän säestämä tassu. Arvatkaas vaan, kasvattaako se luottamusta "ystävälliseen" vastapuoleen. ;) Perhanan Sinni! Olisi pitänyt tehdä siitä rukkaset jo heti ekalla kerralla, kun koiraparan meni ja pelästytti... Ei ole Leevin vaikuttavia koirankäsittelytaitoja kummallakaan kissoistamme, ei. Samaa ketkuilua Caro odottaa sitten Kallenkin tekevän, kokemuksia pienistä kavereista kun on todella vähän ja niiden vähäistenkin joukossa kaikkia "vihaava" mäyris Roosa. ;)

Vaatii siis useamman kyläreissun ennen kuin Caro oppii luottamaan, ettei Kalle olekaan koostaan huolimatta antamassa köniin heti, kun iso tyyppi laskee omaa suojaustaan, mutta vielä se uskoo, olen kuulkaas varma siitä. Jos otukset saisivat elää yhteistä arkea nähden toisiaan aamusta iltaan, olisivat ne toistensa tuntemisessa rutkasti pidemmällä, selvähän se on. Kalle on äärimmäisen sosiaalinen ja iloinen vipeltäjä, mikä auttaa myös Caroa rentoutumaan ja uskomaan, että jotkut tyypit ovat ihan OIKEASTI kivoja eivätkä elä suunnitellen jotain p*skahalvauksen aiheuttavaa yllätyshyökkäystä. :D 

Elämme kyllä jänniä ja ennen kaikkea kasvattavia aikoja, ei voi muuta sanoa!

Koirankasvatusta jo 15 vuotta

Leevi sen tietää, 15 vuoden vankalla alansa asiantuntijuudella: koiranpennun kasvatus on pitkäjänteistä puuhaa. Pentu. Tuo mitään ymmärtämätön koiranraakile. Se vaatii rajoja, se vaatii rakkautta, se vaatii pitkää pinnaa siinä missä ajoittaista täydellistä nöyryyttämistä ja lättyyn vetämistäkin. Jokainen koiranpentu on yksilö ja vaikka kasvatusmetodit onkin viisainta fiksailla aina kulloiseenkin tapaukseen sopivaksi, yksi sääntö se vaan on ja pysyy: jos hypit eläinlauman vanhimman nenille, niin et kyllä hypi kauaa. Ainakaan tosissasi.

Tällaista kasvatustyötä eilen. Rajoja ja rakkautta, niin hyvä siitä tulee. ;)

Lumi, ystävä ja vihollinen

Ollaan moikkailtu erinäisiä järviä aika ahkerasti viime aikoina. Vaihtelu virkistää, nääs! Yksi juttu se vaan järjestään unohtuu kotiin ja se juttu on lelu. Aina saapi otsaansa kämmenellään keskellä järveä hakata, kun ei taaskaan muistanut. Olisi meinaan ihan kiva, jos otuksella olisi siellä keskellä jäätikköä muutakin purtavaa kuin se hiivatin loputon lumi, joka - aika loogisesti - aktivoi tuota jalannostattajalihasta, mistä seuraa huomattavaa tarvetta ylimääräisille kustupissalenkeille noin niin kuin myöhemmin samana päivänä, ellei sitten satu arvostamaan lainehtivia lattioita ja sen semmoisia pikku ylläreitä. Ja sekös laiskaa omistajakuntaa meinaa välillä vähän ketuttaa, se alituinen pihalla ramppaaminen (omakotitalossa moinen ei olisi toki homma eikä mikään). Onneksi keppejä on rannat pullollaan, joten hakkuriin saadaan tungettua ajoittain myös jotain vähän vähemmän tuota letkuosastoa aktivoivaa materiaalia. Vielä kun joku kertoisi otukselle, että "missä keppi?!" -käsky hyväksytään toteutetuksi, vaikkei palaisikaan mukanaan kokonainen puu. ;)