Kantokassin uusi elämä

Kissakersamme ei oikein arvosta tuota talvea. Kylmä meinaa kuulemma hangessa kökötellessä ja tallustellessa tulla, vaikka turkki aina vain tuuhentuu (irtokarvaakin on lähtenyt jo parin viikon ajan!) ja varmasti lämmittää paremmin kuin ensimmäisillä metsäreissuillamme. Mieluummin se sylissä tai kopassa olisi kuin hyistä maailmaa omin tassuin tutkimassa. Hoksasin sitten sattumalta, että meillähän on yksi joskus kissanpedinkin virkaa toimittanut kankainen kantokassi, jota voisi ulkoillessa hyödyntää. Helpompi siinä on kissaa kantaa kuin isommassa muovisessa kantokopassa tai sylissä kädet väsyen. Kantokassin sisäpuolella on kuminauhan päässä keikkuva pistoolilukko, johon valjaat saa kätevästi kiinni, joten ei sen uumenista tuosta noin vain voi karatakaan, jos sellainen ajatus sattuisi mieleen juolahtamaan.

Ollaan nyt pari kertaa tuota kassia testailtu ihan noin niin kuin tuossa oikeassa käyttötarkoituksessaan ja kiva se on ollut niin kantajan kuin matkustajan mielestä. :) Paljon lämpöisempikin se on kuin muovinen kantokoppa, jossa tuuletusaukkoja on enemmän kuin omiksi tarpeiksi tähän vuodenaikaan.

Muovisista kantokopista puheen ollen: sellainenkin meille on hankittava tässä piakkoin, sillä eipä mene kauaakaan, kun meillä on kaksi isohkoa kissaa ja pikkuinen Sinni, eivätkä ne todellakaan tule mahtumaan keskenään yhteen isoon kantokoppaan. Ruumiita tulee, jos ne sinne yhtäaikaa survotaan. :p Tarvitaan siis uusi, tukevarakenteinen ja tarpeeksi iso koppa, joka kestää mahdollisesti jopa kymppikiloista kissaa, mutta joka mahtuu kuitenkin kätevästi auton takapenkille toisen kopan ja mahdollisten muiden matkatavaroiden kanssa, takakontti kun on pääasiassa Caron valtakuntaa eikä sinne sen vuoksi suurta tavarakasaa saa mahtumaan. Ei ole mikään itsestäänselvyys se kantokopan kestävyys, mitä noita nettiarvosteluja lueskelee... 

Vanha koppamme on tutuilta käytettynä saatu (ostettu alunperin koiralle) ja ollut tosi hyvä kahden kissan kantamiseen, joten periaatteessa toinen samanlainen voisi olla toimiva hankinta. Ottaisin silti enemmän kuin mielelläni vastaan vinkkejä myös toisenlaisista hyviksi todetuista kopista, joihin n. 10-kiloinen eläin mukavasti ja turvallisesti mahtuu. :)

Ja nyt lumisateisten ulkoilukuvien pariin, hus hus!

PS. Carolla on enää tuon Kallen vanha vihreä heppapallo, sillä huonoon kuntoon mennyt musta pallo sai lentää roskiin kuukausi takaperin. Mennään tuolla vihreällä nyt niin kauan kuin se kestää.

Kiitti mulle riitti!

Tapaus Atopica ja kissojen väliset suhteet

Eilisen eläimelliseen ohjelmistoon kuului sekä metsäretki Caron ja mummin kanssa että kissakuvausoperaatio, kamera kun oli kerännyt pölyä jo aivan liian pitkään kuvausmotivaation puutteesta johtuen. Tässä samalla on muuten hyvä käydä läpi sekalaisia kissakuulumisia viime ajoilta eli monta kärpästä yhdellä iskulla ja silleen. :)

Otetaanko ensin tapaus Sinni ja Atopica-lääkitys? No otetaan. Tuo hihityttävän paljon jonkin metallibändin nimeltä kuulostava liuosmainen lääke on ollut käytössämme nyt noin kuukauden ajan ja voin kuulkaas sanoa, että kyllä on säätöä sen kanssa piisannut! 

Ensimmäiset harmaat hiukset aiheutuivat annostelusta, sillä Atopican paketin mukana tulleen ruiskun kylkeen painettu annosteluohje oli merkitty kilojen mukaan, kun taasen lääkärin määräyksessä annostelu kerrottiin millilitroina. No siinä sitten soiteltiin taas eläinlääkäriasemalle, josta neuvottiin hakemaan uusi millilitramerkitty ruisku joko heiltä tai apteekista. Vaan haepa se ruisku nyt lääkäriasemalta, jossa ei ole lainkaan vastaanottotiskiä ja äänistä päätellen joku leikkaustyyppinen operaatio menossa. Ei oikein kehdannut häiritä koputtelemalla, kun ei tiennyt olisiko siitä suurtakin haittaa (jälkikäteen sain selville, että olisi saanut koputtaa, mutta myöhäistähän se silloin jo oli. :p). 

20 minuutin turhan odottelun jälkeen otettiin uusi suunta kohti apteekkia, josta löytyi tasan YKSI millilitraruisku ja sekin vasta hirmuisen kaappien kaivelun jälkeen. Kyllä voi olla yhden ruiskun saaminen tiukassa. :D Ja tiukkaa oli myös uuden ruiskun käyttö, se nimittäin oli hippusen isompikärkinen kuin paketin mukana tullut kiloasteikkoinen kollegansa. Väärää kokoa oikealla mittataulukolla, siis. Aaaargh! Ähisten se kuitenkin lääkepulloon sujahti ja sitä nyt ollaan käytetty.

Onko Atopica auttanut kutinaan? Sen kun tietäis. Siinä missä tabletit sujahtavat Sinnin kurkkuun ilman ongelmaa, on liuoslääke aivan toinen juttu. Ihan sama mitä ohjeita ollaan noudatettu, niin ei on ei, kun Sinni niin sanoo. Katti on ehta mestari kieltäytymään nielemästä liuosta ja ensimmäiset kolmisen viikkoa suurin osa nielun suuntaan ruiskutetusta lääkkeestä valui lähinnä kissaa lääkitsevien vaatteille ja sormille sekä aika pitkälti myös lattialle. Siihen toki lisäksi vielä jäätävä määrä kuplivaa kuolaa, nam! Nyt ehkä noin viimeisimmän viikon ajan lääke on alkanut päätyä isoilta osin sinne tarkoitettuun kohteeseensa eli kissan kurkkuun. Sinni on suostuvaisempi nielemään liuoksen - todennut kai, ettei tässä vaihtoehtojakaan ole, haha! - ja emäntä osaavaisempi sen ruiskunsa sijoittelun kanssa. 

On hyvin vaikea sanoa missä määrin lääke on auttanut tai jättänyt auttamatta, annostelu kun on ollut vähän mitä sun sattuu. Sellainen fiilispohjainen tuntuma tässä on, että on tuosta jotain apua ollut. Turkkia on nuoltu lyhyemmäksi ja takajalassa on yksi pienehkö paljaaksi nuoltu kohta, mutta arpia ei näy sen enempää kuin kutinasta nytkähtelevää selkänahkaa ja yhtäkkisiä turkinnypytyspuuskia. Jatkamme tilanteen seurailua ja lääkkeen antamista toivoen, että annostelupuoli vakiintuu oikeanlaiseksi ja näemme totuuden lääkkeen tehokkuudesta - tai tehottomuudesta.

Dalton, puoltatoista viikkoa vajaat puolivuotinen, taasen kasvaa kohisten. Muutama viikko takaperin se painoi jo 3,1 kiloa ja nykyisellään varmasti jo lähemmäs 3,5 kg. Punnitsisin tyypin vaikka heti, vaan kun poju on tätä kirjoitellessani hepulin jälkeisillä torkuilla, niin ei kehtaa suotta häiritä ja ottaa riskiä, että kohta taas kiipeillään pitkin seiniä ja ropelletaan jonkin tuhat kertaa kielletyn pahanteon merkeissä. ;) Kyllä meinaan riittää intoa ja rasavilliä tuossa penikassa! Sana kuuluu erittäin valikoivasti, mutta onneksi vesisuihkepullo on keksitty. Sitä ei tarvitse monestikaan enää kuin näyttää tai osoittaa, niin jo loppuu tassujen työntäminen tuikkukippoon, kukkaruukussa kävely, rehujen hamuilu ja keittiötasoilla kiipeily. Niin loppuu, viideksi minuutiksi, kunnes taas mennään. :D Ohuiden johtojen maistelu on suuuuureksi onneksemme jäänyt harrastuksista pois käytännössä kokonaan ja aivan itestään, joten kännyköiden ja muiden laitteiden latailu missä vain on jälleen turvallista.

Pussilakanoihin mystisesti ilmestyneistä rei'istä, uudehkon Xboxin kannessa komeilevista kynnenjäljistä, harvennetuista viherkasveista, kaikkiin mahdollisiin paikkoihin ahtautumisesta, hepulin seurauksena haljenneesta tuikkukiposta ja auki kynsityistä lattialle unohtuneista roskapusseista huolimatta tuo ruskea olio on niin hillittömän rakastettava, että järki tässä lähtee. Se on niin erilainen kuin nuo rauhalliset vanh...keski-ikäisemme, ettei monesti voi kuin ihmetellä ovatko ne samaa eläinlajia ollenkaan. 

Samaa taitavat miettiä Sinni ja Pätkiskin. Molemmat vuoroin murisevat, vuoroin leikkivät pennun kanssa hippaa ja hillittömintä on, kun intoutuvat kaikki kolme hepuloimaan yhdessä. Erityisesti Pätkis on aivan filiksissään saadessaan saalistaa pentua ympäri kämppää, vaikkakin aika usein tilanne kääntyy päälaelleen ja se onkin Dalton, joka loikkaa hajareisin karmeaa sähinämouruaan päästelevän Pätkiksen selkään niskaa puremaan. Jos joskus onnistun tuollaisen hetken videolle saamaan, niin heti laitan teille nähtäväksi. :p Dalton ei todellakaan jää raisun Pätkiksen jalkoihin, vaikka sitä hieman alkuvaiheessa jännäsin. Poika on ihan yhtä tunteella mukana painimassa, joten Pätkis sai kiusakseen erittäin sitkeän ja tasavertaisen taistelukaverin. 

Myös Sinnillä ja Daltonilla on oma taistelurutiininsa. Tosi usein ruokaa odotellessaan Dalton kiipeää keittiön tuolille pöydän alle ja mätkii sieltä pöydän vieressä odottavaa Sinniä päähän. No Sinnihän mätkii mouruten takaisin ja sitä jatkuu useimmiten lähes siihen saakka, kunnes ruoka on valmiina tarjoiltavaksi. Jos Sinniä tuo oikeasti pännisi eikä yhtään hauskuuttaisi, ei se kyllä hakeutuisi päivästä toiseen samaan paikkaan turpasaunaa kerjäämään. Ihan se on selvästi harkittu tekosyy pieniin mähinöihin. ;) Huvittava rutiini tuokin.

No joo, olisikohan siinä taas tarpeeksi kuulumisia ja tekstiä yhteen postaukseen. Hups. Kivaa viikonloppua vaan kaikille! :)

Kaiken takana on pallit

Pallit. Killuttimet. Kassit. Kulkuset. Kivekset. Kyllä, juurikin ne. Niitä on meillä viime aikoina mietiskelty. Ensinnäkin on tietysti tuo Dalton, jolta ne pitäisi jossain vaiheessa nipsaista pois. Mieluiten ennen kuin merkkailu ja muut kollimaisuudet ilmaantuvat kiusaksemme. Vielä niitä ei olla nähty.

Toista se on isoveljen kanssa. On ollut jo vuosia. Enemmän ja vähemmän ollaan väännetty peistä sen suhteen onko luvallista iskeä naama kiinni keltaiseen lumihankeen ja luputtaa tuota hankea iljettävää lurputusta päästellen suostumatta jatkamaan matkaa ennen kuin emäntä ihan tosissaan sitä vaatii. Ja joskus sekään ei meinaa riittää. Lurputtelun ja yltiöpäisen nuuskuttelun lisäksi ollaan nautittu toki myös toisille uroksille isottelusta (mm. luonteeltaan yltiönössykkä Leo on joutunut öykkäri-Caron silmätikuksi moneen otteeseen kaikista vieraista uroksista nyt puhumattakaan) sekä iljettävistä laikuista lattialla, matolla, sohvalla ja päiväpeitolla, kun herran värkki vähän falskaa. 

Pahin oire on ollut kuitenkin ajoittainen "penisjumi" (näin me sitä olemme kutsuneet): koira herää kesken unien siihen, että punaiseksi turvonnut vehje valuttaa kirkasta nestettä niin, että sitä nestettä tulee ihan huolella. Siinä sitten rynnätään kylppäriin turvonnutta värkkiä vesisuihkulla suihkuttelemaan, kunnes tilanne turvotuksineen ja vuotoineen on ohi. Joskus suihkuttelu menee ohi parissa minuutissa, joskus saatetaan odotella kuusikin minuuttia. Joskus tilanne laukeaa superhyvän namin tarjoamiseen, mutta useimmiten namilla ei ole mitään vaikutusta.

Koska tuollainen turvotusoireilu ole ollut edes joka toisen kuukauden ongelma, ollaan tyydytty seurailemaan tilannetta tietäen, että "miesvaivojahan" nuo ilmiselvästi ovat ja vaativat ehkä jossain vaiheessa tarkempaa tutkimista. 

No se aika koitti viime maanantaina, kun oltiin aivan normaalilla aamupäivälenkillä metsässä. Koiruus nosti jalkaansa vasten puuta ja järkytys oli melkoinen, kun huomasin, että keltaisen pissaviirun tilalla olikin kirkkaanpunainen viiru. "Mitä hiivattia?! Onko toi VERTA?!" Ikinä ei ole Caro veristä pissaa pissannut, joten näkyä oli vaikea uskoa todeksi, vaan uskottavahan se oli, kun kaikki aamupissat näyttivät samoilta. Punaisilta. Mitään muuta outoa koirassa ei sitten ollutkaan. Aamuruoka oli maistunut hyvin (se on melkeinpä se outo juttu meillä monesti :D) ja vapaana se juoksi hippulat vinkuen ilman minkäänlaista vaisuutta.

Kotiin päästyämme soitin eläinlääkärin numeroon. "Eturauhasvaivoilta kuulostaa", todettiin sieltä. Ei kuulemma ollut tulipalokiire, jos koira voi muuten hyvin - ja voihan se -, mutta pissanäyte olisi hyvä toimittaa tutkittavaksi joko sinä päivänä tai seuraavana. Sehän toimitettiin sitten vielä samana päivänä eikä muuten ollut mitään vaikeutta ottaa sitä näytettä, tyyppi kun oli imaissut sen 20 litraa lunta sillä aiemmin suoritetulla metsäreissulla. Ei muuta kuin puhdas purkki hanan alle ja näyte talteen. :p Piiiiiikkuisen iisimpää kuin kissojen kanssa, terveisin nimimerkki "Kokemusta on"...

Seuraavana päivänä näyte oli tutkittu eikä siinä näkynyt mitään epätavallisuuksia, eli hormonihommiin osoitti syyttävä sormi edelleen. Tuoreet merkkaukset olivat myös keltaisia jälleen. Huh! Jatkon suhteen saimme oikeastaan kolme vaihtoehtoa: tilanteen seurailu, koiran tarkempi tutkiminen ultraamalla ja eturauhasta tunnustelemalla, tai kastraatio. Ai pallit pois?! Eih. Olen jotenkin aina ajatellut, ettei omien koirieni palleja tulla leikkelemään pois huvikseen ilman painavaa syytä. Ei siis edes siksi, että elämä olisi pallittoman uroksen kanssa seesteisempää ja korvatkin kuulevaisemmat, vaan enintään terveydellisistä syistä. Noh, nämä ovat nyt niitä terveydellisiä syitä, joita piti lähteä pohtimaan koiran oman edun nimissä. Ei se ole mukavaa olla mikään isoilla kierroksilla käyvä hormonihirviö, jos elämä voisi olla helpompaa yhden rutiinioperaation jälkeen.

Jäin miettimään tuota kastraatiota, kun sitten perjantaina pissa muuttui jälleen punertavaksi (ja iltalenkillä oli normaalia taas). Perhanan perhana, kyllä se vaan tuntui kiusaavan ja jotain tarvitsee tehdä pian. Heti maanantaina mentiin ultraan ihan koiran ittensä kanssa, jotta saatiin varmistettua, ettei siellä vatsaosastolla ole sentään mitään kasvaimia tai muuta epämääräistä, vaan se syy on tosiaan niissä hormoneissa. Kolme Caron mielestä aivan ihanaa tätiä otti meidät toimenpidehuoneessa vastaan ja kohta otettiin piikillä pissanäytettä ja ultrattiin paljaaksi ajeltua vatsaa ilman ongelmia. Mikäs siinä selällään retkottaessa ja isäntäväen rapsutellessa. Aivan oma lukunsa oli sitten se, mitä tapahtui lääkärin pyydettyä hoitajalta "kumihanskat ja liukuvoidetta". Siitä ei puhuta enää ikinä, ihan Caron toiveesta. Hys. (Mutta rauhassa meni sekin, vaikka toisen koskemattomuutta ja luottavaisuutta loukattiinkin pahimmalla mahdollisella tavalla. :D)

Testien jälkeen odoteltiin tovi ja tulokset olivat helpottavaa kuultavaa: "Siistit seinämät, ei kiteitä, ei kystia. Suuri ja symmetrinen eturauhanen, ei arista." Virtsanäytteessä oli kuitenkin runsaasti siittiöitä ja saimme kuulla Caron olevan hyperseksuaalinen. Olipas iso ylläri. ;) Eli se on joko killuttimet veks tai hormonaalinen kastraatio. Jälkimmäisessä vaihtoehdossa en näe mitään järkeä, se kun ei ole meille mikään pysyvä apu.

Toinen aavistaa jotain, toinen ei. ;)

Nyt on sitten niin, että ensi viikon loppupuolella meidän molemmista pojista tulee eunukkeja, samalla kertaa. Mitäpä sitä suotta Daltoninkaan operaatiota viivyttämään, kun on kerta asiaa eläinlääkärin pakeille jo ennestään, ja samalla on hyvä tarkastuttaa pennun silmät, toinen niistä kun tuppaa vähän rähmimään. Voi poikaparat, kun miehuus viedään, mutta saavatpahan toipua kovasta koettelemuksestaan yhdessä. Kaksin aina kaunihimpi, pallittomanakin. :p Oikeasti tämän ottaa kyllä vakavimmin meikäläinen. Enpä olisi arvannut, että ihminen voi niin koiransa palleihin kiintyä, että melkein fyysistä pahaa tekee, kun toiselta miehuus viedään. Ja mistä ihmeestä sitä sen jälkeen enää tietää milloin tulee talvi ja kevät, kun kulkuset eivät enää syksyisin peity tuuheaan turkkiin ja paljastu jälleen keväällä säteillen kiiltävinä auringossa? Kysynpähän vaan!