Isäntä suostui kanssamme kohtuullisen mittaiselle aamupäivälenkille tuossa muutama viikko takaperin ja meikäläisellä olikin mielessään yksi tosi kiva metsäreitti, jonne sitten nokkamme suunnattiin. "Kai tämä jotain viitisen kilsaa oli", pohdiskelin reitin mittaa puhtaasta ulkomuistista, edellisestä kierroksesta kun oli jo reippaasti yli pari vuotta aikaa. Se ei kuulostanut kävelyä inhoavan isännän mielestä liian pahalta, jos nyt ei erityisen hyvältäkään.
Kahta säikähtänyttä pöllöä, huumaavaa metsän tuoksua, lukuisia perhosia, muutamaa "eiku hetkinen, pitiköhän meiän sittenki kääntyä jo siitä edellisestä risteyksestä..." -aprikointia, epäröiviä suunnanmuutoksia, sekä isännän "mä en enää IKINÄ lähe teiän kaa lenkille!!!" -uhkailua myöhemmin saavuttiin viimein autolle todeten lenkin olleen suunnilleen kahdeksan kilometrin mittainen. Hupsista. ;) Meille Caron kanssa moinen on ihan normaaliksi luokiteltava metsälenkin pituus, ei siinä mitään, mutta isännälle moinen on suoritus jostain sieltä maratonin ja maanpäällisen helvetin välimaastosta. Traumojahan se siitä sai, raukka, mutta meillä lopuilla oli kyllä oikein kivaa. :D
Pakko muuten leuhottaa, onnemme kääntymisen uhallakin (ja ainahan se kääntyy, kun leuhottaa, hahaa!), että kaikista näistä pusikkoreissuistamme huolimatta otuksen nahkaan ei ole tarttunut tänä kesänä edes yhden yhtä punkkia sen enempää Oulussa kuin Hämeessäkään. Hämmentävää, sillä emme tosiaan käytä minkäänlaista punkkisuojaa. Ainoa kesä, jona nypimme koirasta punkkeja maksimissaankin noin viidentoista punkin verran, oli Caron eka kesä. Samainen kesä oli myöskin ainoa, jona käytimme punkkipantaa. :D Viime kesänä, suojattomana, ei tarttunut viittäkään pirulaista. Tapaankin aina sanoa otuksen olevan vain niin hiivatin vikkelä kintuistaan, etteivät siihen edes punkit tartu. Eiväthän ne millään tuon karvahurrikaanin kyytiin ehdi!
