Joskus onni löytyy lähempää kuin ikinä arvaakaan. :) Se vaatii vain sattumaa, tuuria ja prikulleen oikeaa ajoitusta. Juuri näin meille kävi Caron kanssa viime viikonloppuna.
Aivan sattumalta kuljimme aamulenkillä reittiä, jota olemme yleensä kulkeneet vain myöhäisinä iltoina "muun maailman jo nukkuessa", ja ohitimme talon, jonka pihalla meille haukahteli hauskan näköinen koiraeläin. Caro, toisen haukusta kierroksia ottaen, pyrki vetämään hihnaa kireälle, joten vaihtelimme sitten jokuseen kertaan kulkusuuntaa rauhoittaaksemme sojokkikorvien välissä suhisevaa painekattilaa. Hyvin tuttua hommaa arjessamme vissiin aina ja ikuisesti.
Noh, vaikka vetointo hellitti, emme päässeetkään jatkamaan matkaa, sillä koiratalon emäntä putkahti yllättäen paikalle ja jäi kanssamme juttusille. Yleensä jonkun halutessa jutustella kanssamme lenkillä on kyseessä entinen tai nykyinen saksanpaimenkoiran omistaja, ja niinhän tuo oli tälläkin kertaa, että emännällä oli saku ennen ollut. Ja uskomatonta kyllä, tästä johtuen tai siitä huolimatta, saimme kutsun moikkaamaan talouden koiraa oikein pihalle asti! Ei muuten kovin usein tapahdu sitä, että remmirähjää sakua pidetään potentiaalisena leikkikaverina, mutta onneksi löytyy vielä niitäkin, jotka näkevät sen kaiken pöhinän alle piiloutuvan oikeasti kiltin ja seurallisen koiran. Koiran, joka muuttuu aivan toiseksi, kun ei olekaan enää hihnalla kiinni kouluttamisen suhteen huolella tumpeloivassa omistajassaan. ;)
"Äläs kehtaa siinä pullistella. Ei mee läpi tommonen pelleily."
"Mikäs...mikäs se siellä roikkuu?"
"Kuolaa se vaan, ku oot aika herkku näky."
"Aaaaw, ai ku herttasta!"
Ja se meillä aitauksessaan räyhännyt vahtikoira oli prikulleen yhtä kiltti kuin Caro. Kiltimpikin! Se oli puolitoistavuotias Mila, amerikanbulldoggin ja sekarotuisen ajokoiran (jos nuo nyt oikein muistan) sekoitus. Kaunis kuin mikä ja niin hyväluontoinen, että osasi ottaa Caron mölinät ja jäykistelyt vastaan niille kuuluvalla vakavuudella: toisin sanoen ei pitänyt niitä minään. :p Okei, vähän kyllä eleistä päätellen alkuunsa jännitti, muttei varsinaisesti pelottanut, eikä siinä sen vuoksi mennyt pitkään, kun Carokin rentoutui täysin. Niin se menee aina, että rentous tarttuu, ja mitä Milaan tulee, on se kyllä tismalleen juuri sen luontoinen koira, ettei Carokaan koe tarvetta epävarmuuspöhinään tai isotteluun. Leikkityylikin on juuri sitä parasta mahdollista: juostaan täysiä peräkanaa ja painitaan, kun ehditään. Siis juuri sitä, mitä ne leikit aina Nanankin kanssa olivat. :) Tarpeista puheen ollen, tarve mehevännäköisen tytsyn nylkytykseen aktivoitui ensitreffiemme loppuvaiheessa niin suureksi, että siihen piti meikäläisen puuttua. Joku roti ny sentäs sen tuttavallisuuden kanssa, vaikka juttuun tullaankin, hei!
Toiset ovat nättejä, toiset vain uteliaita nuuskijoita.
Vielä vähän jäykähköjä hippaleikkiyritelmiä, mutta siitä se hiljalleen lähti.
Niiku näin!
Ja näin.
Ellei jopa näin!
"Se oli muuten yllättävän hauskaa, eiks vaan?"
"Oli hei! Vois toisteki koittaa."
"Pssssst...etkä sitte unoha mua."
"Ee-eeen, en varmana. Ei kai sua voiskaan, huh huh!"
Kävi siis niin, että vietimme hyvän tovin uusien tuttaviemme pihamaalla ja sovimme tapaavamme pian uudelleen ihan oikeiden treffien merkeissä. Mila on kuulemma Caron tapaan uimahullu, joten päädymme varmasti metsäilyn ja muun yhteislenkkeilyn lisäksi myös rannalle. Sattui vain niin kurjasti, että Caro kehitti itelleen jo uimakauden ekan hotspotin, joten sen vuoksi yhteiset uimahetket saavat odottaa ihon parantumiseen saakka. Onneksi on niitä metsiä, joissa painia ja leikkiä hippaa uuden hauskan kaverin kanssa. :)
Kevät, on se vaan melkoista ihmeiden aikaa, kun jopa meille löytyy noin lupaavalta vaikuttavaa seuraa ja aivan kotimme läheltä kaiken muun hyvän lisäksi. Mutta emme valita, emme todellakaan, sillä on tätä kuulkaas toivottu ja odotettukin!
