Hei me veneillään!

Perjantaina koitti jälleen se kauan odotettu riemun hetki: oli aika suunnata viikonlopuksi Päijänteelle veneilemään. Ai että sitä hetkeä oltiin taas odotettukin! Caro ja Leo ovat jo tottuneita veneilijöitä, mutta Kallelle reissu oli laatuaan ensimmäinen (yhtä ihan pientä venereissua lukuun ottamatta), joten ihan vähän meinasi lurppakorvaa välillä jänskättää. Veneen ja saaren välille viritelty ramppi oli kai se kaikkein jännin juttu, mutta onneksi ihmisväki avusti ahkerasti ja jo toisena päivänä kulkeminen veneestä saareen ja päinvastoin sujui kohtalaisen usein yksinkin. Yksinään ylöspäin meneminen tuntui olevan selvästi alas menoa haastavampaa. Kyllä se siitä lähtee sujumaan, kun harjoittelee. :) 

Isot pojat päättivätkin sitten suorittaa kesän ensirantautumisen oikein mahdollisimman näyttävästi. Totesivat nimittäin niin, että mitä suotta odottaa rantaan saakka, kun voi hypätä jorpakkoon veneen keulan ollessa vielä nelisen metriä rannasta. Joo, tosi hyvä idea! Siinä sitä isännän kanssa avuttomina pidettiin kaksin käsin rampista kiinni (oltiin keulalla odottamassa sopivaa hetkeä, jona voitiin laskea ramppi rantaa vasten), kun ensin veneen ulkopuolella keikkuneelle rampille rynni Caro ja heti perässä Leo. Estäpä siinä nyt n. 75 kiloa uppiniskaista koiraa, kun on molemmat kädet varatut ja kiellot kaikuvat kuurojen paviaanien korville. x) 

Noh, muutaman sekunnin ajan ne siinä kumpikin yhdessä keikkuivat, kunnes Caro ponkaisi järveen komeassa meritähtiasennossa ja vähintäänkin yhtä komeasti sätkivät samantien perässä loikanneen Leksankin noin viisimetriset raajat. Oli kuulkaas hurja näky se. :p Onneksemme olimme rantautumassa hiekkapohjaiseen rantaan, joten veden alla odotti pehmeä lasku kivikon sijaan eikä mitään sattunut. Jos nyt ei siltikään toistettaisi moista uimahyppyepisodia uusiksi ihan tuossa heti kohta, jos suinkin saisin pyytää, pojat...

Noin muutoin reissu sujui oikein sutjakasti ilman ylimääräisiä sydämentykytyksiä. Sääkin helli siihen malliin, että vaikka lauantaina silloin tällöin sateli ja ukkonenkin ilmoitteli olemassaolostaan, ei veneessä tarvinnut kyhjötellä sadetta pitämässä puolta tuntia pidempään. Uimamaisteri Caro on ihan selvästi saamassa Kallesta uimakaverin kesän tästä pidemmälle edetessä, vaikka vielä toistaiseksi pienemmän uiminen on ollut enemmänkin sellaista rantavedessä läpsyttelyä. Enemmän Kalle silti ui kuin Leo, jonka pääaktiviteetti myös tämän kesän venereissuilla on paatissa yksinään nukkuminen.

Seuraavassa postauksessa julkaisen loput reissukuvat ja kertoilen ainakin Caron ja Kallen nykyisistä väleistä eli siitä alkaako tuo meidän "ainoan lapsen syndroomasta" kärsivä otus hiljalleen ymmärtää pennun touhotuksen päälle vaiko ei ja mitä Kalle on tuosta isosta urvettajasta mieltä. :)