Tämän talven lumia

Kuvasaastetta eiliseltä päivälenkiltä pukkaapi nyt. On jääneet nuo pakkasia uhmaavat lenkit aika lyhykäisiksi viime aikoina, mutta eivät suinkaan sen pakkasen vuoksi, vaan siksi, että Carolla on vasemmassa takaräpylässä jotain häikkää (aristaa sitä jotenkin, joskaan ei aivan joka hetki, hämmentävää...) ja tässä nyt koitetaan, josko selvittäisiin tästäkin kiusasta kotihoidolla lekurireissun sijaan. Vastahan me parannuttiin siitä kipeästä ja yhtä mystisesti ilmenneestä anturasysteemistä ja nyt sitten heti perään tämä vaiva, voihan jättimäinen pylly! 

Eilen me kuitenkin käväistiin pitkän tauon jälkeen jaloittelemassa hieman ilman hihnaakin ja taisihan tuo tarpeeseen tulla kaikille osapuolille, sillä niin viihdyttäviä kuin hihnalenkeistä on naksutellessa tullutkin, on se vapaana hengailu silti aina täysin omaa luokkaansa olevaa ajanvietettä. Aika paljon sai kyllä pojan menohaluja komentamalla rajoittaa, sen verran villiksi meinasi touhu vapauden huumassa ajoittain yltyä. "Mitä se nyt muka haittaa, jos on yksi jalka pelistä pois?" tuntui katse tyhmältä ilonpilaajaihmiseltä jokaisen kiellon jälkeen kysyvän. Selitäpä se nyt sitten vapaudesta huumaantuneelle koiralle...

Keppi päivässä pitää lääkärin loitolla?

No ainakin aivolääkärin, jos ei muita.

Siellä se maukas hiihtäjän kinttu menis...

Vai oisko toi kinttu tuolla sittenki maukkaampi?

Pökkelöt sojottaa.

Pohjoinen lumiseisoja.

Istuu hän.

Kielimiehiä.

Näissä kuvissa (etenkin tuossa ensimmäisessä) vilahtaa muuten aika hyvin se Caron joululahjaksi saama ruskea niittipanta, josta ollaan tykätty kerrassaan mahottomasti. On meillä tosin jo uusikin suosikkikaulain, sillä eilisellä kirpparikierroksella meitä kohtasi oikein jättimäinen onnenpotku, joka täytyy kyllä tässä myöhemmin täällä blogissakin esitellä. Ei nyt kuitenkaan tungeta kaikkea samaan postaukseen eli palaillaan siihen löytöön myöhemmin. :) Viikonloppuja sinne toisaalle!

Perjantain villikissat

Ei ehkä otollisin paikka videokuvata kissoja, mutta minkäs teit, kun halusivat eiliset hepulinsa helmikuun auringossa paistattelevan ikkunan äärellä hoitaa. Idea tulee kuitenkin selväksi varmasti eli saalistusvietit olivat äärimmillään, kun oli ensin tankattu petoihin pikkuisen virtaa aamuruokailun merkeissä. ;)

Mää syän sut!

Niin, pakko se on parin viikon testijakson jälkeen myöntää, että totta se on: kissat ovat olleet huomattavasti energisempiä nyt, kun ruokaa ei olekaan tarjolla joka hetki. Yhteiset vaanimisleikit ovat yleistyneet ja erityisesti Pätkiksestä huomaa, että virtaa on aivan uudella lailla. 

Paras saalis kulkee aina mukana. :D

Nukkuuhan se plösöhkö neito edelleen paljon enemmän kuin Sinni, mutta leikin määrä on lisääntynyt aivan selvästi, mikä on kyllä hieno juttu. Parasta on kuitenkin kissojen yhteinen tekeminen. Ylimpiä ystäviä noista tuskin koskaan keskenään tulee, mutta mitä enemmän hengaavat ja keksivät jäyniä toisilleen, sen parempi.

On siinä koiraparalla kestämistä...

Haaveena olisi laittaa kissat kokonaan barffaamaan (samoin kuin muuten Carokin), mutta ainakaan jauheliha ei tule olemaan meillä se tapa, jolla kissoja jatkossa ruokitaan. Tähän tulokseen tulimme tuossa eräänä yönä, kun juuri ennen nukkumaanmenoa tarjoiltu jauheliha-ateria, höystettynä suosikkimärkäruoalla, tuli Pätkiksen toimesta vauhdilla takaisin tähän ulottuvuuteen ja oikein kolmessa erässä... Mukava oli puoliunessa oksennuksia siivota, aina valmis siivousapuri Caro kun pystyi auttamaan ainoastaan yhden kanssa, kiitos taidolla valittujen yrjöpaikkojen. Ja miten Sinni jauhelihaan reagoi? No ei reagoinut. Nuuskaisi kuppia ja lähti pois. Että joo, jotain muuta kuppiin jatkossa, kiitos nam!

Tässä blogissahan ei sitten mitään koulutusjuttuja tulla jauhamaan, niih!

Kirpeää pakkaspäivää vaan! Eräällä olisi hirmuinen hinku jauhaa naksutteluaiheesta (kyllä, alkujähmeydestä on päästy ja nyt enää hakataan päätä seinään miksei rohjettu tähän touhuun jo aiemmin), vaan kun olen niin innoissani kyseisestä pikku kapineesta, en tiedä mistä edes aloittaisin. Hui, olenko se oikeasti minä, joka tälleen koiran kouluttamisesta ja vielä näin julkisesti haastelee? Tällin olen tainnut päähäni saada tai sitten ne on ne isäni puolelta perityt piilevät koiraharrastajageenit, jotka alkavat viimein, koiran hankinnasta seuranneesta alkujärkytyksestä (kesti hämäläisittäin vaatimattomasti lähes kaksi vuotta...) selvittyäni, virkoamaan. Onko se nyt sitten hyvä vai huono asia, sen voi jokainen arvioida aivan keskenään. ;p

Se täytyy kyllä sanoa, että ihme vempain tuo klikkeri (vai naksutin? Onko pakko päättää?) on ja ahkerasti ollaan kaikkea pientä koitettu. Aloitettiin erinäisillä yksinkertaisilla kirsu- ja tassukosketuksilla eikä Carolla ole ollut mitään vaikeutta niitä oppia, eli selvästi ollaan tällä kertaa oikeilla linjoilla temppujen vaikeustason suhteen eikä otus turhaudu, kun hölömö emäntä odottaa siltä liian vaikeita. ;) Koira selvästi innostuu ottaessani klikkerin käteen, joten eipä ole epäilystäkään, etteikö tämä olisi sillekin mieluinen juttu. Ja kun ruokaakin tarjoillaan kupista enää vain iltaisin, maistuvat ne päivemmällä tarjotut namitkin aivan toiseen malliin, mitä aiemmin.

Juu, ei näin. Ei todellakaan näin.

Tänään uskaltauduttiin sitten jo naksuttelemaan tuonne pihallekin (hiottiin hihnakäytöstä, jossa totisesti riittää meillä työsarkaa, puuh...) ja sehän meni odotuksiin nähden julmetun hienosti. Ei ole poikanen aikoihin mennyt yhtä nätisti, jes! Päivälenkit ovat Caron kanssa useimmiten haastavimpia, ulkona kun riittää sutinaa (tämä paikka on oikeasti tosi tuskainen tällaiselle amatöörikouluttajalle, häiriötä kun pukkaa kaikkialta heti, kun kotiovesta ulos päästään) ja koira on muutenkin virkeimmillään. 

Ei se kovin iisiä hommaa ole tuolla 24 asteen pakkasessa räveltää menemään klikkerin, koiranhihnan ja nakkien kanssa, mutta onnistuu kyllä: klikkerin voi tunkea suoraan tumpun sisään peukalon kaveriksi ja jos niitä nameja tulee tumppu kädessä taskua kauhoessa tarjoiltua koiralle pikkasen liikaa kerralla, ei se ole maailmanloppu, vaan oikeastaan ainoastaan koiraa enemmän motivoiva juttu. Caro oli myös niin kohtelias, että väänsi tortutkin metrin päähän koirankakkaroskiksesta, eli eipä tarvinnut ensikertalaisen tuskailla millä jo valmiiksi vähän vähemmän haisevaa tavaraa täynnä olevalla kädellä - vaiko ihan hampailla - sitä kakkapussiakin roskiin kantelisi, haha!

Osaa se koirakin vain "olla".

Jos ja kun siellä tämän blogin lukijakunnassa lymyää vielä tyyppejä, jotka edelleen epäröivät kannattaako se naksuttelu aloittaa, niin uskokaa mua: jos mun kaltaiseni törppökin osaa, osaatte aivan taatusti tekin. :D Ei muuta kun kokeilemaan vaan! Itehän tosiaan aloitin käytännössä vain netistä saamani tiedon avulla, mutta kirjan hankintakin (kyllä, juurikin se kaikkien kehuma Naksutinkoulutusta koirallesi) on parhaillaan työn alla.

PS. Viimeistään huomenna tarjotaan tuoreita kissajuttuja ja -videoita niistä kiinnostuneille, kissat kun nimittäin tuossa aamupäivällä oikein repäisivät ja olivat hetken aikaa hereillä, oooh! Pitihän se ihme videolle asti talteen saada. ;) Samaan aikaan kuvailin muuten tuon Caro-videonkin.

Löysin jo Sen Oikean

Sen jälkeen, kun vuonna 1983 synnyin, on moni asia maailmassa muuttunut. Joskus tuntuu, ettei mikään ole ennallaan. Mutta jos on yhtä onnekas kuin minä, voi heittäytyä hetkeksi lattialle makaamaan ja nähdä juurikin sen saman, mitä näki silloin, kun maailma oli itelle vielä uusi ja ihmeellinen.

Voi nähdä:

Luotettavan ystävän.

Parhaan leikkikaverin.

Tutun kauneuspilkun.

Tuuhean puuhkahännän.

Maailman kauneimmat silmät.

Loputtomasti hassuja ilmeitä.

Karheat anturat.

Niin suuren nenän, että siitä voisi vaikka muillekin jakaa.

Kyllä, jäljellä on vielä paljonkin tuttua ajoista, joista varhaisimpia en kykene millään konstilla muistamaan, sitä kun piti keskittyä lähinnä imuroimaan koirankarvoja suuhunsa ja roikkumaan hassun isoissa korvissa. ;) Tässäpä myös lyhyesti ja ytimekkäästi ilmaistuna se syy, miksi saksanpaimenkoira on mulle se ikuinen ykkösrotu. Miksi siitä kirjoitettiin koulussa esitelmiä ja ainekirjoituksia aina, kun oli mahdollista, miksi piirustuspaperit täyttyivät kaksivärisistä paimenista, miksi yksi parhaista koskaan saamistani joululahjoista oli kultainen saksanpaimenkoirariipus, jota edelleen toisinaan käytän. Se on jotain, mitä on mulle aina ollut ja tulee aina olemaankin, eikä elo ilman juuri näitä otuksia olisi mistään kotoisin.

Lopuksi henkilökohtainen kiitos kaikille niille saksanpaimenkoirille, jotka aiheuttivat mulle tämän äärimmäisen kiusallisen, pysyvän riippuvuuden (mainittuna järjestyksessä, jossa ne sen tempun tekivät. Kyllä, niitä on ollut perheessämme/isälläni muutama. :D ): Taru, Karo, Varuk, Riksi, Rono, Hani, Ipa, Sisu, Jori, Balicca, Gitte, Mundy, Pekka, Sisu ja Caro.

PS. Haastan kaikki muutkin koiratyypit kertomaan omasta "ykkösrodustaan", jos teillä sellainen on. Vinkatkaa mulle jutun ollessa valmis, sillä vaikken voikaan ymmärtää miksei valintanne ole saksanpaimenkoira ( ;D ), olisi mielettömän kiva lukea miksi juuri tietty rotu on se teidän oma juttunne. :)