sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Kaapista ulos

On jäänyt kertomatta teille yksi pikkuinen juttu. Kävi nimittäin niin, että Niilon ja Jalon emäntä houkutteli meidät katsomaan treenejään suunnilleen tuossa kuukausi takaperin ja tokihan se oli mentävä, kun kerta täällä Hollolassa asti treenailivat. Sinnehän sitä sitten mentiin, kentän laidalle kaikenkarvaisia suloisia sakemanneja ihmettelemään.


Pallo-Niilo.


Jalo.


Caro ja puhtain narupallo maailmassa.


Ja sitten ykskaks siellä kentällä oltiinkin me. ME! Voitteko kuvitella? Caro ja meikäläinen, "ihan-vaan-lenkkikaveri" ja sen omistaja, joka on kyllä aina miettinyt, että "kai sitä pitäisi, mutkun mutkun mutku..." Yhtäkkiä oltiinkin keskellä mukavan oloista porukkaa, joka antoi ymmärtää, että voisimme ilmaantua paikalle toistekin ja ettei tuo meidän puskassa kasvanut riiviömme ole ollenkaan toivoton tapaus. Että se kuulemma osaa jo valmiiksi kaikenlaista ja sen kanssa on tehty ihan oikeitakin asioita vastoin allekirjoittaneen omia olettamuksia. Nopea oppimaan ja hirmuisen innokaskin vielä. Huh!


Hei, sehän on kentällä!


Joten niin siinä sitten kävi, että me löydettiin kaikkien näiden kahdenkeskisten hömpöttelyvuosiemme jälkeen se oma treeniporukka (hups ja oho). Se meille juuri sopivan kaltainen eli hyvinkin vapaamuotoinen ja rento ilman turhaa pingottamista. 

Ja mitä me sitten Caron kanssa treenailemme? Yleisiä käytöstapoja, kai. :p Tällä hetkellä ohjelmassa on lähinnä seuraamista, luoksetuloa ja oikea-aikaista ja muutenkin tehokasta palkkaamista. Jos ihan tarkkoja ollaan, treeneissä on kouluteltu kyllä enemmän emäntää kuin sitä koiraa, emäntä kun tuppaa olemaan sellainen "vähän sinnepäin on ihan tarpeeksi" -tyyppinen henkilö eikä se ole noissa koirankoulutushommissa kovinkaan hedelmällinen näkökulma. ;) Tarkoitus olisi myös päästä viiiiimein eroon tyhjänpäiväisestä muille räyhäämisestä, mutta sen operaation kanssa me ollaan vasta alkutekijöissään. Aiemmin tällä viikolla meni kyllä ihan yllättävän hyvin, kun kyettiin hengailemaan pitkiä aikoja ihan hissuksiin, vaikka alle kuuden metrin päässä meistä hengaili palloillaan leikiskellyt Niilo. :)


Hauva, jonka nimeä en nyt millään muista.


Niilo. Ja se pallo, tietty.


Tarkkana ensilumilla eli aiemmin tällä viikolla.


Millos ois taas mun vuoro?


Että semmoisia uutisia tällä kertaa. :p Huolimatta siitä, että olemme nyt löytäneet itellemme uuden ajanvietteen, ei tästä ole tulossa jatkossakaan mitään treeniblogia. Ehkä postauksia silloin tällöin, juu, mutta jos oikein kovasti innostun aiheesta kirjoittelemaan, aloitan sitä varten ihan oman treeniblogin. Siitä ilmoittelen toki täällä sitten, jos niin käy, mutta eipä tässä toistaiseksi kummoisia kerrottavia ole.



perjantai 7. marraskuuta 2014

Yllättäviä uutisia

Arvatkaas mitä? No sitä, että tässä meillä on kissa...




...jonka allergiatestit totesivat, että allergiaa EI OLE! Kyllä vain, niin uskomatonta kuin se onkin, sillä kaikki oireet ovat allergiaan viitanneet. Lääkäri soitteli valmistuneista testituloksista hämmästykseksemme jo tänään, ja kaikki testatut allergeenit näyttivät negatiivista. Mitään muutakaan merkittävää kutinan syytä tai ongelmaa testit eivät paljastaneet, paitsi että muistaakseni maksa-arvot olivat hieman koholla (ei kuulemma harvinaista jo vähän iäkkäämmälle kissalle). Tuo sana "muistaakseni" siksi, että: kävi nimittäin niin hassusti, että satuin olemaan puhelun aikaan lenkillä Caron kanssa ja tietäähän sen, että missä, kun pitäisi kuulla ja sisäistää monimutkaista informaatiota - tietysti loppumattoman pitkän vilkasliikenteisen tien varrella, jossa hyvä kun kuuli omia ajatuksiaan saati ääntä puhelimen kaiuttimessa. :D Niiiiin tyypillistä!

Iso osa infoa meni siis toisesta korvasta sisään, muttei koskaan tajuntaan asti. Se nyt mieleen jäi kuitenkin, että seuraavana kutinasta epäiltyjen listalla on kiusa nimeltä "atooppinen iho", joka tavallaan on kai jonkinlaista allergiaa sekin. Toisin sanoen tutkimukset jatkuvat tuossa loppukuusta, jolloin Sinni "pääsee" uudemman kerran lekurin juttusille. Ohjelmassa on ainakin uudet verikokeet ja pissanäytteen otto. Siihen asti jatkamme hyvin sujunutta kortisoninappien nappailua, joka muuten on myös atooppisen ihon hoitotapa, tai ainakin yksi niistä oletetusti tehokkaimmista. Juu-u, jotenkin nyt vaan näyttää siltä, ettei meillä olla pääsemässä tuosta kortisonista eroon ihan tässä lähiaikoina. Kutina on kuitenkin edelleen pysynyt poissa, joten ei tässä kirvestä kaivoon heitellä, vaikkei oireilujen syy vielä selvinnytkään. Loppupeleissä tärkeintä on kuitenkin se, ettei pikkukattia kutita. :)


keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Muistellaan

Siinä kun pimeyden jo hyvää aikaa sitten laskeuduttua pusket hampaat irvessä ylämäkeen aavoilta pelloilta vauhtia ottavien tuulenpuuskien pöllyttäessä naamataulua ja yrittäen aistia sitä kuuluisaa liikunnan riemua - kyllä, RIEMUA -, voisit helposti kuvitella olevasi hahmona kaikkia naurattavassa sketsisarjassa, paitsi ettet ole. Olet marraskuun alun koiranulkoiluttaja, joka ulos lähtiessään on kuvitellut hilpaisevansa terhakkaan canicrosslenkin, mutta joka todellisuudessa ei ole jaksanut edes hölkätä, paitsi ihan sen viimeisen ison mäen päälle, minkä jälkeen loppuukin jo happi ja olet aivan valmis kuolemaan. No ehkei oikeasti, mutta leikisti ainakin. 

Eikä tuo edes pahinta. Pahinta on se hetki, kun koira tutun uimapaikan huomattuaan lähtee vetämään kohti rantatietä ja joudut vain haikeana toteamaan, että "ei, ei me mennä sinne. Ei oo uimakelejä enää." Ja sitten huomaat huokaisevasi ääneen, sillä tiedät kuinka kovasti koiruus olisi uimaan halunnut. Milläs sille vuodenaikojen vaihteluista faktoja selität, niih!

Niitä uusia uimakelejä odotellessa on tyydyttävä kuvien katseluun, joten tässäpä niitä taas olisi, sekalaisia muistoja elokuulta. Laatu ei aina niin päätä huimaa, mutta toivottavasti fiilis välittyy ajoittaisesta kännykam... kökköydestä huolimatta. "Parempi kökkö kuva, kuin marraskuun alku", vai miten se vanha sanonta nyt menikään?

































tiistai 4. marraskuuta 2014

Pikkukisu on vähän väsynyt

Näin viitisen päivää Sinnin lekurireissun jälkeen lienee pienen tilannekatsauksen aika. Luulenpa nimittäin, että ainakin muutamia saattaapi tämä aihe jopa kiinnostaa.




Hyvät uutiset

Nyt sen uskaltaa jo varmasti ääneen täälläkin sanoa: lääkitys ON auttanut kutinaan. Ei pienintäkään epäilystä siitä! :) Turkki on alkanut kasvaa takaisin liiallisesti "hoidettuihin" paikkoihin ja vanhat ruvet sun muut ovat paranemaan päin ilman sitä tuttua hinkua rikkoa ihoa uudelleen rapsuttamalla arvet pois. Kun ei kutita, ei ole tarvetta rapsutellakaan. Ainahan vähän voi nypyttää ja kuopsutella - se on täysin normaalia - mutta liika on liikaa. Sinnistä huomaa kyllä heti, jos turkinhoito on ns. vääränlaista eikä sellaista normaalia kissamaista toimintaa. Kunpa vielä meikäläinenkin oppisi, ettei ole tarvetta saada "no NYT se taas kutiaa!" -sätkyhalvausta joka kerta kilpparin ryhtyessä siistiytymään, vaan voi ottaa ihan iisisti. x)


Väsyttäääääää!


Ei niin hyvät uutiset

Kortisonin sivuvaikutuksista on luonamme havaittu varmuudella kaksi: väsymys ja lisääntynyt ruokahalu (sitä kolmatta, lisääntynyttä veden juomista, en ole huomannut parin ensimmäisen päivän jälkeen). Erityisesti ensimmäisenä lääkityspäivänä katti ramppasi ruoka-astialla monta kertaa tunnissa ja siinä oli kuulkaas ihmettelemistä, Sinni kun on aina ennen ollut laumassamme se kaikkein järkevin syöjä: se, joka syö tarpeeseen eikä kuten Pätkis ja isäntäväki eli siksi, koska syöminen on hauskaa. ;) (Ja kaipa se Carokin vain tarpeeseensa syö, kun kerran täysin vapaaehtoisesti nirsoilee.) Mutta juu, täytyy pitää silmällä tuota syömishommaa, ettei sopiva 3,7 kiloa käänny ajan kanssa peilikuvaksi. Onhan ne minipossutkin toki kivoja, eipä sillä, mutta pikkukisu olkoot pikkukisu jatkossakin.




Ja se nukkuminen. Se on kaikkein selvimmin lisääntynyt, vaikkei yhdeksänvuotias enää muutoinkaan ole vilkkaimpia päiviään viettänyt. Tällä hetkellä Sinni nukkuu lähes koko ajan ja se on kyllä turhan paljon se. Varta vasten suunnitellut leikkihetket helpottavat tilannetta jonkin verran, mutta omatoimisen tekemisen keksiminen tuntuu olevan suurimmaksi osaksi tauolla. 

Hieman yli viikon kuluttua on aika laskea kortisonin annostusta (tällä hetkellä määrä on 1 kpl 5mg Predisolon-tablettia päivässä), ja se toivottavasti tulee vähentämään väsymystä samoin kuin pitää kutinan edelleen poissa. Elämme jännittävää testiaikaa, joten sopiva annostus on edelleen hakusessa, jos lääkityksestä nyt edes se pysyvä hoitomuoto tulee. Aika näyttää, mutta toki toivomme lääkkeiden nieleskelyn olevan vain väliaikainen tilanne. Tällä hetkellä olemme kuitenkin tooooooosi tyytyväisiä, kun se raivostuttava kutina otti liikkumaulokkeensa alleen ja painui hornan tuuttiin tai minne nyt ikinä katsoikaan sopivaksi painua. Sama se meille, kun vaan ei keksi tulla takaisin!