Potkukelkkadebyytti!

Tarpeeksi monta päivää kun pihalla orpona sojottavaa punaista potkukelkkaa tuijottaa ja erinäiset henkilöt vielä vähän usuttavat kelkkaa kokeilemaan, on selvää, että kokeiltavahan se lopulta on. Eihän meikäläisen edellisestä koiran perässä kelkkailusta, pulkkailusta taikka hiihtämisestä ollutkaan kulunut kuin se viitisentoista vuotta ellei vähän enemmänkin... Tässä iltana eräänä testailin kelkkaa ilman koiraa (tutustutin kyllä kapineeseen, mutta koira sai noin muutoin hömpöttää vapaana mun potkutellessani yksinäni ympäri pihaa), mutta lumituprukelien vuoksi varsinainen kelkkailudebyyttimme siirtyi lauantaihin, jolloin lumiauratkin olivat jo työnsä ehtineet hoitaa. Ja ai piru sentäs, kun meillä olikin likimain täydellinen harjoittelumaasto säästä, tuosta pikkupakkasesta, nyt puhumattakaan! :)

Välineet osa 1.

Välineet osa 2.

Hollolan emännältä lainasin kelkan lisäksi lähes naurettavan laadukasta ja mukavaa nahkaista vetovyötä (Hollolan nahkapajan tekeleitä kuulemma noin parinkymmenen vuoden takaa), johon yhdistin tuoreen kirppislöytönahkaremmin (hups...) sekä aiemmistakin valjasteluista tutun joustoköyden. Ja ne omat JOKKE-valjaat, tietenkin.

Hiljaista oli.

Jänskätti silleen positiivisella tavalla, että mitenkähän me tuon punaisen Ferrarin kanssa selvitään ja ottaako se koira hepulia moisesta laitoksesta, mutta täysin turhaan jänskätin: jätkähän oli heti kuin vanha tekijä! Kelkka näytti olevan sen silmissä pelkkää ilmaa. Läheskään koko matkaa Caro ei vetämällä vetänyt, kuten ei vedä canicrossaillessakaan, mutta sitten kun veti tosissaan, joutui nössö emäntä jo hieman jarruttelemaankin. Oli pelkästään hyvä, että reissuun sisältyi suhteellisen paljon (kuvaus...eiku...)taukoja, ekaa kertaa kun oltiin noilla asioilla ja sitä jalan ontumistilannettakin pitää haukansilmällä seurailla. Eipä ontunut yhtään tuon reissumme jälkeen, jee! Huomasin muuten senkin, että turha hoputtaminen tai kehuminen lähinnä vain jarrutti menoa. Jatkossa pidänkin kärsäni visusti tukossa aina, kun koira vetää hyvin. Mitäpä sitä suotta neuvomaan, jos asia on jo kunnossa. :)

Ei näy sielläkään ketään.

Istuskelua jännän äärellä.

Koiran turpavärkki.

Portinvartijana, kotimaan puolesta.

Ooh, aarre!!! Nyt vauhtia!!!

Aina on aikaa kepille.

Lenkin pituudesta en osaa sanoa muuta kuin että se oli meille "aloittelijoille" justiinsa sopiva, sillä jaksettiin hölkötellä kotiin asti ja virtaa jäi myös varastoon. Ainakin koiralle, siis. ;) Selvisimme ilman haavereita, mitä nyt ihan loppuvaiheessa täräytin päin kelkan eteen äkkipysähtyneen elikon eturaajan nilkkaa... Tämä tapahtui luonnollisesti hyvin pian sen jälkeen, kun ehdin mielessäni jo hehkuttaa, että voi vitsi miten hyvin ollaan päälleajot sun muut ongelmat vältetty ja olen osannut koiran liikkeet ennakoida. Juu, niinpä vissiin. x) Noh, näillä näkymin selvittiin pelkällä säikähdyksellä.

Yhteenvetona sanottakoon, että debyyttipotkuttelumme oli todellinen menestys. Odotin mahdotonta säätöä ja jatkuvaa juoksupaikan korjailua, mutta hyvin vähäisellä ähinällä päästiin. Kivaa oli! :) On aivan pakko napata Lahesta mukaan äitini varastossa ikuisuuden ajan pölyä kerännyt potkukelkkani ja näyttää sille vähän Oulua, kun sinne asti ehditään. Mäkiä me ei siellä tietty päästä laskemaan toisin kuin täällä etelässä, mutta ehkä sen menetyksen kestämme, juuri ja juuri. Pitää vaan juosta ja potkutella ahkerammin, tasainen maasto kun ei vätystelijöille helpotusta anna. Jäälle me suunnataan toki muutenkin, jos lumi ja tuo raajanketale ne kelkkahommat suinkin kestää. :)