Imurin kosto

Siinä missä kissat juoksevat imuria karkuun (ainakin meillä), on koira täysin toista maata. Caron mielestä imuri yhtä kuin potentiaalinen riehukaveri ja kun kuitenkin leikkisästä koiranpennusta (ja rodusta) on kyse, ei edes teoreettisella tasolla mahdollista peuhuhetkeä voi koskaan sivuuttaa. Koira on vastaanottamassa imuria lähes poikkeuksetta samantien huomatessaan siivouskomeron oven aukenevan ja imurin puikahtavan suorastaan kiusoittelevasti esiin.

Aivan alkuaikoina siivous olikin melkoista tuskaa, sillä sama mihin suuntaan ikinä imurin suutinta työnsit, oli vastassa rivi hampaita, uhmakasta älämölöä ja ilmassa viuhuvia tassuja. Kuulostaako tutulta, arvon koiraihmiset? Hiljalleen karttuva elämänkokemus ja koulutus ovat onneksi tehneet tehtävänsä, eikä koiruutta tarvitsekaan enää lukita toiseen huoneeseen imuroinnin ajaksi, imurin kun annetaan ainakin pääsääntöisesti olla melko rauhassa eli siivoushommia tyydytään seuraamaan hieman kauempaa, ettei vaan aresti kutsu.

Toisinaan on kuitenkin äärimmäisen kiva koittaa vieläkö ne vanhat koskemattomuussäännöt pätevät ja eräänä kyseisen kaltaisena siivouspäivänä allekirjoittanut päätti kerrankin näyttää tuolle samperin uhmaikäiselle, että löytyy siltä imuriltakin luonnetta, jos tarpeeksi kauan nenille hypitään ja haastetaan riitaa. Ja tuolta se kosto sitten näytti! Pahoittelen jälleen videon huonoa laatua, mutta eiköhän tuostakin idea selviä. :)

PS. Tuolta viime viikolla kuvatulta videolta näette muuten nyt sen ketjupannan, joka Caron turkin kurjasti katkoi. Pantaa ei siis todellakaan enää meillä käytetä.

Heijastimet esiin!

Jo yhdeksän kuukautta vanhaksi ehtinyt isokorvainen äpäryytemme nimeltään Caro on tähän asti tepastellut tuolla ulkomaailmassa pantaan puettuna. Onnistuimme kumminkin kämmäilemään pantaostostemme kanssa sen verran, että ostimme ensinnäkin tietämättämme vääränlaisen ketjupannan (keskivertoa pienemmät ketjulenksut katkoivat koiran kaulakarvoja, joten koiraparalle muodostui kaulaan ohutkarvainen "rengas". Pienilenksuinen panta sopii siis selvästikin paremmin täysin lyhytkarvaisille roduille), ja kun yritimme ottaa käyttöön mukamas paremman ja niskaystävällisemmän ratkaisun eli...

...kuristavan nahkapannan (kuvassa), mentiinkin vain rytinällä ojasta allikkoon: nahkapanta tuppasi jäämään taluttaessa soljen kohdalta jumiin (välillä panta jopa kiertyi hieman "rullalle" jumittuen kaulan sivustan karvoitukseen) ja onnistui repimään täysin kaljun laikun koiran kaulaan yhden ainokaisen iltalenkin aikana. Siinä sitä sitten kirottiin koiratuoteteollisuuden kerrassaan nerokkaita keksintöjä ja mietittiin, että milläs pirulla tuota rääpälettä nyt lenkille viedään, kun kotoa löytyvät pannat hiertävät väkisinkin jo valmiiksi punoittavaa ihoa, joka saattaisi pian hankautua oikeasti rikki. Säälittävät ja ah, niin 80-lukulaisen dingomaiset kaulahuiviviritelmät eivät pysyneet millään kaulan suojana eikä parempaakaan ratkaisua tuntunut olevan käden ulottuvilla. Iho ehti kuin ehtikin hankautua hieman rikki ja tulehtua, pantaa kun oli pakko käyttää lyhyilläkin lenkeillä.

Siinä tovin jo lähes tuskaisina pähkäiltyämme mieleen juolahti, että kokeillaanpas autossa olevia turvavaljaita noin niin kuin väliaikaismielessä. Eiväthän ne kunnon talutusvaljaat olisi, mutta menisivät kyllä hätävarana. Ja kappas, siinä sitten olikin ratkaisu pulmaan: valjaiden remmit ohittivat juuri ja juuri kaljun kohdan eli olivat täysin toimiva hätävararatkaisu ennen kuin saataisiin jotain parempaa tilalle.

Parempaa saatiin paljon nopeammin kuin arvattiinkaan, sillä viime perjantain kirppisreissulla Karvahelvetin isäntä bongasi yhdestä myyntipöydästä päheät heijastinvaljaat. Kyllä nyt näkyy pimeässä pidemmällekin! Valjaat (merkki ei tiedossa) ovat oikein pehmeää nahkaa, tuntuvat käytössä todella laadukkailta ja mikä tärkeintä, eivät hierrä koiran ruvelle ehtinyttä ihoa. Talutustuntuma on huomattavasti tukevempi kuin turvavaljailla, mikä tietysti on aivan ymmärrettävääkin turvavaljaiden soveltuessa lähinnä vain automatkoja tauottavaan jalannostojumppaan.

Valjaat ovat harmi kyllä vain juuri ja juuri ääripituudessaan sopivat, sillä kun koiruuden rinnanympärys nykyisestä muutamalla sentillä kasvaa, ei rintaremmi ylety enää kiinni. Onneksi edes saksanpaimenkoiranpentu ei kasva kooltaan montaa senttiä viikossa (kai? Naapurit kyllä jaksavat noin viikon välein kiljahdella: "Onpa se taas KASVANU KAUHEESTI!!!"), joten neljän euron (haha, mitähän lie hunajaa maksaneet uutena eläintarvikeliikkeessä) valjaslöytö antaa isäntäväellä mukavasti lisäaikaa parempien panta/valjasvaihtoehtojen metsästykseen. Itse asiassa postisedältä onkin jo yksi testituote tilailtu ja siitä varmasti kertoilen joku toinen päivä, kunhan tuotetta päästään ensin kokeilemaan käytännössä.

Eilen testailtiin kuitenkin vielä näitä uusia valjaita oikein kameraryhmän kera. Kyllä siinä lumihanki taas pölähteli koiran loikkiessa sinne tänne kepin perässä! Voi olla, että bongailemme Carolle tällaiset samanlaiset valjaat myös suuremmassa koossa, sillä niin kovasti olemme uutukaisista pitäneet. En siis näe mitään syytä miksei heijastinvaljaita voisi käyttää myös tulevaisuudessa, vaikka nykyisten hankinta olikin täysin ennalta suunnittelematon juttu.

On kuitenkin aivan selvää, että varhaisteini-ikäisen karvaraketin yhtäkkiset syöksähdykset milloin minkäkin jännittävän asian perään (orava, wuf!?! Polkupyörä? Perään! Naapurin alati räkyttävä pystykorva? RUF RUF ITELLES!!!) eivät tee hyvää koiran niskalle, joten siinäkin mielessä valjaat ovat hyvä vaihtoehto lenkkivarusteisiin. Ja vaikka Carolla on toisessa talutushihnassaan myös led-käyttöinen huomiovalo, aina mukana kulkevat heijastimet ovat tietenkin paljon kätevämpi tapa varustautua hämärille lenkkipoluille ja pyöräteille, kuin metallirinkulan varassa kiikkuvan led-valon vaivalloinen vaihtelu hihnasta toiseen.

Turvallisuus ennen kaikkea eli muistakaas muutkin ottaa ne heijastimet ja huomiovalot käyttöönne näinä pimeinä vuodenaikoina, kun olette kävellen tai pyörällä liikenteessä. Kyseessä on kuitenkin maailman halvin ja helpoimmin hankittavissa oleva henkivakuutus. Niin, ja tämä kehoitus koskee sitten myös teitä kissaihmisiä siellä ruutujen takana. ;) Se yhdeksän elämän teoria koskee ikävä kyllä vain kissoja, ei heidän omistajiaan, joten miksipä suotta ottaa turhia riskejä ja aiheuttaa vaaratilanteita sekä itelleen, että muille ulkoilijoille?

Petoja sängyssä

Tietyissä piireissä arvostetaan kuulemma videoita, joille on kuvattu toinen toistaan erikoisempia sänkyleikkejä. Eilen illalla tulin siihen tulokseen, että kai tuota voisi meilläkin koittaa vaikkapa vain uutuuden viehätyksen nimissä. Tiedä sitten mitä kaikkea te lukijat siellä kestätte katsoa, mutta haluan silti ottaa riskin ja jakaa kanssanne tämän illalla kuvaamani melko villiksikin äityvän videon. Kuvan taikka äänen laatu ei ole mitään priimaa, mutta tietty hämyisyys on mielestäni aika omiaan lisäämään makuuhuonetallenteen tunnelmaa.

Mitä olette mieltä, ovatko nämä tällaiset videot liian julkeita julkisessa blogissa esiteltäviksi vai voisitteko kuvitella katsovanne vastaavaa joskus toistekin? Kyllähän tuo pieni oranssihtava yksilö kuitenkin melkoisen kovaa kyytiä isommiltaan saa, että enpä sitten tiedä pitäisikö tähän vähintään se K18-leima otsikon perään lisätä...

Julmaa syrjintää

Toisinaan ihminen on sitten suorastaan säälittävän hyväuskoinen luullessaan keksineensä vedenpitävän keinon ruokkia kissojaan niin, ettei virtsakivettömän kissan tarvitsisi kärsiä kaverinsa kiviongelmasta, vaan se voisi mässäillä mitä lystää. Touhuhan on teoreettisella tasolla järjettömän helppoa! Tarvitsee vain odottaa hetkeen, jona ruokarajoitteinen katti näyttää tältä...

...jonka jälkeen onkin aivan turvallista raotella taivaallisen tuoksuisia Whiskas-pussukoita Sinnin iloksi. Sillä kun Pätkis kerta autuaana torkkuu, ei sillä voi olla aavistustakaan millaista julkeutta keittiössä samaan aikaan harrastellaan.

"Märkäruokaaaa, omnomnom!" ihastelee niihin ainaisiin samperin raksuihin tympääntynyt Sinni ja syventyy täysillä herkuttelemaan lainkaan välittämättä siitä, ettei ruokaa tarjoilla siellä perinteisimmässä ruokapaikassa, siis kiipeilypuun orrella.

Mutta niin, ruokavastaava on täysin unohtanut sen kaikkein ratkaisevimman tekijän, jonka vuoksi mukamas niin ovela suunnitelma ei olekaan aivan aukoton. Hän on nimittäin unohtanut ahneen kissan lähes tajunnan räjäyttävän hajuaistin, jota ei vaan voi huijata. Ei edes kissan nukkuessa, näköjään. Eipä siis aikaakaan, kun Sinni jää kuin jääkin suoraan rysän päältä kiinni...

"Siis mitäs hittoa täällä oikein touhutaan? Tuohan on ehtaa Whiskasia! Missäs mun kuppi?" tuhisee Pätkis suupieliään nuoleskellen ja täysin pöyristyneenä tajutessaan joutuneensa törkeän harhautuksen kohteeksi. Viis siitä, että se on ennen aamupäivätorkkujaan vetäissyt huiviinsa ison kukkurallisen kuivamuonaa ja vielä hetkeä aiemmin tuntenut olevansa varsin kylläinen.

Sinni tuskin Pätkiksen tuomitsevaa tuijotusta huomaakaan ja lopulta loukattu osapuoli ihme kyllä luovuttaa poistuen paikalta ilman sen suurempaa draamaa. Ruokavastaava odotti vähintäänkin tuuppimista ja vaimeaa murinaa, mutta ei mitään! Yllättävää. Katseen sävystä joku voisi kuitenkin päätellä, että tämä kohtaus oli vain tyyntä myrskyn edellä eikä tapaus aivan hetkessä Pätkiksen mielestä unohdu. Tilanne jääköön seurantaan eli kostoiskua odotellessa, hei hei!