Koirauimalassa koiraa uimassa

Pari viikkoa takaperin, juuri ennen vuoden vaihtumista toiseen, riennettiin testaamaan paikallista koirien uimahallia, Oulun Koirauimalaa. :) Kyseessä oli ensimmäinen uimalakertamme ikinä, sillä tähän asti olemme tottuneet vain avovesiin. Kyseinen paikka oli kooltaan hieman pienempi, mitä etukäteen oletimme, mutta aivan hyvin siellä useammankin koiran kanssa pystyy käymään eikä paikan olisi ainakaan meidän kannaltamme katsottuna isompi tarvinnut ollakaan. Hyvin mahduttiin kyllä. :) Samassa tilassa tilassa olivat tosiaan niin allas kuin vastaanottotiski ja takkinaulakotkin. Erillinen pesu- ja kuivaushuone sijaitsi eteiskäytävän varrella eri tilassa, mutta kuitenkin ihan siinä lähellä. Ja kuten sanottua, yksi pesupiste löytyi myös varsinaisesta uima-allastilasta.

Innokkaana vesipetona tunnettu koiruutemme oli arvatenkin aivan täpinöissään uudesta vierailupaikasta saati sitten ite altaasta, jonne päästäkseen piti ensin piipahtaa pikasuihkussa altaan laidalla. Koska olimme tosiaan ensimmäistä kertaa allashommissa, tuli paikan omistajasetä (?) avuksemme näyttämään, kuinka rampin ja ylipäätään koko uimaoperaation kanssa turvallisesti toimitaan. Tottumaton koira ei esimerkiksi välttämättä hoksaa nousta rampille oikeasta kulmasta, ja niinhän tuo Carokin koitti muutamaan kertaan kiivetä altaasta rampin sivun kautta siinä tietenkään onnistumatta eli räpiköimiseksihän se meni. x)

Noin ylipäätään reissu oli menestys. :) Alun "ramppikuumeesta" (eli "kuinkahan pirussa tätä kaltevaa alustaa pitkin pääsee tuonne veteen?") päästiin tennispalloa altaaseen viskelemällä ja koiraa aktiivisesti innostamalla. Rampin käytön tajuamisen jälkeen altaassa uiminen luonnistui erittäinkin mallikkaasti, mitä nyt meillä ihmisillä oli hieman hankaluuksia hoksata, kuinka sijoittua niin, ettei koira pyrkisi koskaan pois altaasta kiipeämällä suoraan yli laidan. Yllättävää muuten, ettei Caro intoutunut kiljumaan uidessaan lainkaan, joten ennakkoon huvittuneella tavalla pelkäämämme hallin kaikupotentiaali jäi nyt ainakin toistaiseksi testaamatta. Avovesissähän tyyppi riehaantuu lennättämään vettä usein siihen malliin, että riemukas ulina kaikuu naapuripitäjään saakka - ellei kauemmaskin... 

Uintikokemus oli kauttaaltaan oikein positiivinen, joten ollaankin suuntaamassa uimahommiin pian uudelleen. Tokalla kerralla keskitymme riehumisen sijaan rauhalliseen uimiseen ja vältämme viimeiseen asti mokailut rampille nousemisen suhteen, tarkoitus kun on vahvistaa Caron lihaksiltaan uuvahtanutta takaraajaa eikä suinkaan kipeyttää sitä lisää. Katsotaan nyt miten rauhassa otukselta tuo homma sujuu, sillä lekuri kyllä kovasti veden kanssa lutraamista meille kuntoutusmielessä suositteli, kunhan tahti pysyy rauhallisena. Pellehyppyjä ei vissiin hyväksytä, voi höh. :p

Oma uintivuoromme oli puolen tunnin mittainen ja vaikka se ehkä lyhyeltä kuulostaa, on se tosiasiassa niin pitkä aika, ettei edes himouimari Carokaan jaksanut aikaansa kokonaisuudessaan hyödyntää. On kuitenkin aivan eri juttu uida altaassa koko ajan kuin hengailla jossain rantavedessä välillä laineiden liplatusta katsellen taikka frisbeetä hiekkaan haudaten, joten puoli tuntia on meille ja varmasti monelle muullekin aivan ehdoton maksimi. 

Korvien alkaessa kovasti lurpattaa ja ruhon noin muutoinkin täristä väsymyksestä lopetettiin uiminen siihen ja siirryttiin pesu- & kuivaushommiin. Sekin meni muuten ihan nappiin, mitä nyt Caro heti siinä altaasta pois päästyään väänsi pesutilan matolle oikein näpsäkät - köh köh - rasitusripulit. :D Vissiin aika yleistä kummiskin noissa hommissa, paikan omistaja kun ei tuntunut olevan vahingosta millänsäkään todeten myös, että siitä lattialta ne kakat on onneksi paljon helpompi siivoilla pois kuin esim. rampin karvapintaiselta matolta... :p Että juu. Kai me sitten kehdataan mennä tuonne toistekin, vaikka eka kokemuksemme olikin loppunsa osalta melko "paska reissu".

(Pokkari ei jostain syystä suostunut kunnolliseen yhteistyöhön sen enempää omissa kuin isännänkään käsissä, joten kuvissa esiintyy enemmän tai vähemmän suttuisuutta. Ensi kerralla lähtee järkkäri mukaan, jos sillä saataisiin kohinattomampia muistoja.)

Perjantai-iltana

Eräillä oli...

...tuulettelufiilis...

...aikaa tuumailla...

...uusi höntti panta...

...karvaiset tassut...

...vaaleanpunainen nenä...

...leppoisaa yhdessä...

...helppo elämä...

...pulleat posket...

Läpimurto

Ellei mulla olisi yhä edelleen varastossa vähän ehkä jopa salassa pidettyä tunnustettavaa, voisi tämä postaus olla luonteeltaan kohtalaisen turhautunut ja märinän kyllästämä. Mutta ei, sitä tunnustettavaa nimittäin löytyy. Kuvituksena kuvasatoa eräältä joulukuun lopun lenkiltä. :)

Joku ehkä muistaa mun viime kesänä (vai oliko se vasta kevät ellei jopa alkusyksy?) hehkutelleen, kuinka nirso koiramme on viimein/jälleen keksinyt nakin syömisen hienouden, minkä ansiosta hihnakäytös ja erityisesti korjausoperaatio vetämisen osalta kummasti helpottui. Noh, minähän en tapaa olla taikauskoinen saati luota sanontaan "kel' onni on, se onnen kätkeköön". Vissiin kuitenkin pitäisi, sillä lähes samantien, kun asian olin täällä blogissa ääneen vinkaissut, loppui nakin maistuminen kuin seinään (eikä muuten edes ollut ensimmäinen kerta laatuaan tuo, että tilanne heittää häränpyllyä samantien, kun sen julkisesti kertoo...). Kahden viikon ajan oli maistunut niin maan perhanan hyvin ja sitten tuli stoppi, tuosta vain! 

Sen jälkeen oltiin lenkeillä taas lievästi sanoen turhautunutta koirakkoa. Pelkkä pysähtely ei teinihirviölle toiminut ollenkaan, sillä sehän sinkoitui joka kerta samantien hihnan toiseen päähän, jos yhdenkin askeleen otti. Nakin kanssa tuo tarve selkeästi väheni, joskaan ei kokonaan poistunut. Lelut meillä eivät ole koskaan toimineet tipan vertaa sen namin korvikkeena, koska kuten monesti sanottua, ovat lelut omiaan lähinnä nostamaan koiran kierroksia eivätkä todellakaan sovi apuvälineiksi, jos tarkoitus on edetä rauhassa. Ei ainakaan meillä sovi. Caroa ei edes kiinnosta, jos sille sitä lelua vain tylsästi näytetään. Lelua pitää repiä, raastaa ja heitellä. Mikäli näin ei tapahdu, on vetäminen tai muu persustelu paljon kiinnostavampaa.

Edellä mainitun uhallakin koitan onneani jälleen kerran (viimeistään viikon päästä kadunkin jo, sanokaa mun sanoneen...) eli kerron sen tämän hetkisen tilanteen: Caron nassu on vetänyt innolla uumeniinsa nakkia JA lihapullaa nyt peräti kahden kuukauden ajan! Kyseessä on tähän mennessä pisin aika ikinä, kun nirsoustauti ja kyllästyminen ei ole parhaisiinkaan lenkkinameihin purrut. Koska meillä on nyt viimein (koputetaan sitä puuta...) se oikeasti toimiva palkitsemisväline - nami -, on koira hoksannut myös pysähtelyn idean. Se malttaa ajatella, mitä siltä halutaan, koska kiitokseksi heruva palkka aidosti kiinnostaa. Se selvästikin ymmärsi asian jo aiemmilla yrityskerroilla, muttei - liekö vain nuoruuttaan - malttanut silti toimia taluttajan haluamalla tavalla. Oma tahto vei murrosikäistä liikaa.

Tällä hetkellä pysähtely mahdollisine suunnanvaihdoksineen toimii myös ilman namia. Toki on päiviä ja tilanteita, joissa säännöistä edelleen väännetään vähän enemmän koiran ja myöskin taluttajan mielentilasta johtuen, mutta periaatteessa, parhaana päivänä, pystymme tekemään miellyttävän lenkin jo täysin ilman nakkipalkkaa. OMG! Puolisen vuotta sitten sama ei toiminut käytännössä ollenkaan, vaikka mitenkä sitkeästi yritettiin. Ja mehän yritettiin, eli yrityksen puutteesta ja liian hätäisesti luovuttamisesta ei totisesti voinut syyttää.

Aina normaaliin tapaan syöneen koiran omistajan on varmasti vaikea ymmärtää nykyisen läpimurtomme suuruutta, mutta voin kuulkaas vannoa, että tämä on meille kuin hartaasti toivottu loton päävoitto. Erityisesti nykytilanne lämmittää nyt, kun meitä lätkäistiin vähintään kuukauden mittaisella hihnalenkkikuurilla. Mitä elämä olisikaan, jos meillä olisi edelleen hihnan päässä se aivoton, patoutunutta energiaa pursuileva teini? Hrrrr, en kehtaa ajatellakaan. :p Nyt meillä sentään on toivoa.

No niin. Nyt, kun asia on julkisesti kerrottu, jäämme innolla odottamaan hetkeä, jolloin nakit ja lihapullat lakkaavat taas maistumasta, ja kuinka äkkiä löydän sen tiiliseinän, johon alan otsalohkoani takomaan... Tätä se meidän touhu on, kun ei kerrasta tai edes parista opi. Aina pitää koittaa "vielä yhen kerran", josko homma ei kosahtaisi siihen, mihin se on kosahtanut varmuudella ennenkin. Kyllä, me olemme juurikin se varoittava esimerkki, joka suorastaan alleviivaa, kuinka EI kannattaisi toimia. ;)

Vanha vaiva, uusi huoli

Nyt seuraa tässä blogissa harvinaisempaa eli ei niin kamalan hauskaa juttua, mutta kerrottavahan se on tämäkin, kun asia vähän kaikkeen vaikuttaa. :( Pahoittelen kuvien puutetta, koska tämä kirjoitelma on piiiiitkä ja totisesti niitä kuvia piristykseksi kaipaisi...

Eilen oli jännä päivä niin Carolle kuin isäntäväellekin. Vähän turhan jännä, jos multa kysytään, sillä mieluummin olisin suunnannut metsäpolulle kuin eläinlääkäriin. Syy lekurireissuun on se jo viime keväänä todettu vasemman takajalan ontuminen, varominen ja ajoittainen kipuilu, joka aikoinaan kuitattiin lekurin toimesta pelkäksi venähdykseksi hoitonaan muutaman viikon kipulääke- ja hihnalenkkikuuri sekä tilanteen seurailu jatkossa. Noh, se vaivahan ei koskaan kokonaan parantunut, vaikka toisinaan sellaisia viitteitä antoikin, joten palattiin nyt selvittämään asia ns. juurta jaksain. 

Mitään ei kuitenkaan vielä varsinaisesti selvinnyt, joten odottelemme lisäinfoa ja hyvinkin todennäköistä kutsua jatkotutkimuksiin. Carolta kuvattiin niin selkä, lonkat kuin polvetkin, eikä missään niistä näkynyt sellaista vikaa, jonka voisi ontumista tai muutakaan vaivaa ainakaan lähitulevaisuudessa aiheuttaa. En sen tähden tässä ala vielä niistä pelkistä epäilyistäkään täällä höpisemään, kaikki kun on tosiaan tässä vaiheessa pelkkää jossittelua. Höpisen sitten, kun on kertoa jotain faktaa. Mutta jos viitsisitte siellä kulissa niitä "hyvän onnen toivotus" -peukkuja meidän puolesta heilutella, niin tuskinpa siitä haittaakaan olisi... :) Lääkärikin tosiaan myönsi suoraan, että jos olisimme tulleet kyseisen vaivan vuoksi tutkittaviksi ensimmäistä kertaa, olisi hän antanut tismalleen samat hoito-ohjeet kuin mitä edellinen lääkäri oli antanut, sillä vaiva voisi tosissaan olla oireidensa perusteella ihan vain se pelkkä venähdys. Iso harmi, ettei se sitä kuitenkaan ole.

Nooh, homman nimi on nyt sellainen, että saimme kuukauden mittaisen Rimadyl-kuurin ja kehoituksen ahkeraan tottisteluun (väsyttävää aivojumppaa, nääs) sekä tasaiseen liikuntaan, jotta koiran arastama takajalka saataisiin vähän parempaan fyysiseen kuntoon, se kun on kuulemma lihaksiltaan rapistunut, kiitos jalan varomisen. Riehuminen on kiellettyä. Tämähän tarkoittaa käytännössä ahkeraa hihnalenkkeilyä (voi huokaus...) ja mahdollisia reissuja uimaan taikka vesijuoksumatolle (jee!). Ja nyt seuraa paljastus: me ehdittiin jo tuossa ennen vuodenvaihdetta testaamaan paikallista koirien uimahallia (eilen selvisi, että Oulussa on itse asiassa peräti kaksi eri koirien uimahallia eli meillä on yksi paikka ihan kokonaan kokematta), mutta enpä ole ehtinyt siitäkään reissusta mitään kertoa. Yritän kertoilla pian!

Mitäs sitten vielä? Jospa sananen (tai aika monta sellaista...) eilisestä reissusta noin muutenkin kuin vaivojen osalta. Mentiin lekurille hieman etuajassa, koska tohelo minä muistin aikamme 10 minuuttia pieleen, ja kaiken lisäksi aikataulut pettivät myös lääkärien osalta, joten pääsimme tutkittaviksi vasta puoli tuntia myöhässä. Mua se ei tosin haitannut ollenkaan, sillä kyseessähän oli oiva tilaisuus treenata niitä edelleen vaiheessa olevia käytöstapoja ja oleskelua kaupungissa. Me ei viihdytä isännän kanssa ihmispaljouksien keskellä eli esim. keskustassa itekään muutoin kuin poikkeustapauksissa (no hei, epäsosiaaliset nörtit! ;) ), joten sen tähden koirankin kaupunkikäytöskoulutus on jäänyt säälittävän vähälle. Kun lähiössä pärjää, riittää se meille normaalissa arjessa aivan hyvin.

Odottelimme ensi alkuun ulkosalla varmaan sen kymmenisen minuuttia, koska sisällä oli paha ruuhka eli useita koiria, joihin ei sitä hajurakoa niin helposti saisi. Carohan ei arvostanut yhtään sellaista typerää paikallaan olemista jännittävässä kaupungissa ja täysin vajaamielinen haukahtelu ja ininä oli sitten sen mukaistakin. Olinpa ylpeä itestäni omistajana ja kouluttajana taas, not, mutta kuten sanottua, sitä saa mitä tilaa. ;) 

Mukanamme oli Caron suosikkilelu Rotta, mutta eipä sekään jaksanut kiinnostaa, kun ympärillä aukesi suuri, hajuja pursuava maailma. Kyllä se siinä odotellessa lopulta hiljeni ja rauhoittui, mutta hepulointi kera mölinän jatkui heti jatkaessamme matkaa kohti lääkäriaseman etuovea. Pysähtelemällä päästiin lopulta odotusaulaan ja painokin punnittiin. Tulos: 33,6 kg eli korkein lukema, mitä vaaka on koskaan tähän mennessä näyttänyt. Hoikka poika silti edelleen. Lääkärin mielestä vähän turhankin hoikka, joskin jalkavaivojen kannalta hoikkuus on toki enemmän hyväksi kuin pahaksi. Säkäkorkeushan tuolla on kotimittauksen perusteella suunnilleen 63 sentin luokkaa, paino sanalle suunnilleen. 

Odottelu sisätiloissa meni yllättävänkin hyvin etenkin sen jälkeen, kun otin varuilta päällä olleen kuonopannan pois. Aivan selvästi kyseinen viritys vain ahdisti koiraa ja teki siitä suotta levottomamman kuin se muutoin olisi ollut (eli vaikka vetosähläykseen siitä apua olikin, oli käyttö sisätiloissa aivan tarpeetonta). Mölinää tuli vähemmän, mitä alkuvuodesta 2012, ja jopa rauhoittuminen sujui siihen malliin, ettei tarvinnut avata sanaista arkkuaan edes yhdelle läheltä ohi köpötelleelle spanielille tilanteessa, jossa olin aivan varma sen avautumisen alkamisesta. Edistystä, edistystä! Satuttiin valikoimaan istumapaikka, jonka äärellä muuan sakemanni, ilmeisesti narttu, oli juuri ennen meitä hengaillut, joten siltä kohtaa tuli kyllä lattia aika huolella puhtaaksi nuoltua. No eipä se mitään, jos lattian nuoleminen vie huomion muista koirista paremmin kuin oma lelu. :p Kunhan joku rauhallinen tekeminen homman hoitaa, niin sillä hyvä.

Lääkärin kanssa meni mallikkaasti, eli heti olivat kuin vanhoja kavereita keskenään. Selkää kokeillessa yksi kohta teki kipeää ja tällöin Caro kääntyi lekurille kiljaisemaan, mutta se oli kuulemma vain toivottu reaktio, jotta syitä oireiluun voisi helpommin selvittää (vaikkakaan sieltä varsinaisesta selkärangasta ei kuvien perusteella mitään lopulta löytynytkään. Voihan selässä toki jotain muuta jumia olla, sitähän ei vielä kukaan tiedä). Lekuri tarjosi Carolle namia anteeksipyynnöksi satuttamisesta, mutta ei kai nirsolle sellainen kelvannut. "Pyh, pahaa kakkaa!" ja niin sylkäistiin nami tutkimuspöydälle. :p Rauhoituspiikkiä otus ei huomannut ollenkaan ja pian siinä lattialla, isäntäväen turvallisessa seurassa uuvahti toivottuun "horrokseen" herätäkseen taas emännän silittelyyn ja höpinään, kieli toiselle puolelle leukaa typerän näköisesti kuivahtaneena. Ei olisi saanut edelleen puoliksi toisessa ulottuvuudessa olleen vinksahtaneelle naamalle nauraa, mutta mitä muuta siinäkään voi? x) 

Röntgenhuoneesta poistuimme kuonopannan kanssa, sillä lekuri meitä varoitteli rauhoitusaineen aiheuttamasta mörköjen näkemisestä ja ylimääräisestä rähinäherkkyydestä ollen varoituksineen oikealla asialla, sillä odotushuoneessa takaisin rähisseen mäyriskaksikon (no hei, ne nakit aloitti! ;p) lisäksi otus haukkui myös lekuriaseman editse kulkevalla kävelytiellä "ei millekään", autolla ohittamamme koirakon sekä kodin lähellä näkemänsä viattoman lapsiperheen. Toisaalta hissin ovella vastaan tullutta naapuria se ei tuntunut edes huomaavan, vaikka normaalisti olisi ilman muuta halunnut häntä nuuskimaan etenkin, kun kyseisellä naapurilla on koirakin. Ilta kului sohvalla ja lattialla alussa viltin alla ja sen jälkeen ilman sitä torkkuessa. Yhden siivun leikkelettä lohdukkeeksi annoin saaden koiran hetkeksi terävöitymään (hyvä, etteivät silmämunat ulos pullahtaneet, kun palasin jääkaapille ihan omat syömiset mielessäni!) ja iltapissalla olivat taas hajut kiinnostaneet, mutta siinäpä se terhakkuus loppupäivän osalta olikin.

Vielä olisi kaikenlaista aiheeseen liittyvää mielen päällä, mutta päästän teidän pahasta (tämä teksti on jo tällaisenaan rikollisen pitkä, kääk!) ja jatkan aiheesta myöhemmin. :) Lyhyesti ja ytimekkäästi lisään vielä, että tuleva kuukausi tulee olemaan täynnä aivojen aktivoimista, sillä johonkinhan se korvienvälienergia on purettava, kun sinne umpihankeen taikka ainakaan vetomielessä canicrossaamaan ei ole mitään asiaa eikä tuolla koiralla sitä virtanappia voi pysyvästi OFF-asentoon painaa. Ehkä me kaivamme taas sen naksuttimen naftaliinista, sekin touhu kun on tässä aivan tyystin huomiotta jäänyt...

Että tällaista tällä kertaa. Ikäviä juttuja, mutta näillä mennään, kun ei muutakaan voi. Hammasta purren ellei jopa hieman kiroillenkin eteenpäin vaan!