Vanha vaiva, uusi huoli

Nyt seuraa tässä blogissa harvinaisempaa eli ei niin kamalan hauskaa juttua, mutta kerrottavahan se on tämäkin, kun asia vähän kaikkeen vaikuttaa. :( Pahoittelen kuvien puutetta, koska tämä kirjoitelma on piiiiitkä ja totisesti niitä kuvia piristykseksi kaipaisi...

Eilen oli jännä päivä niin Carolle kuin isäntäväellekin. Vähän turhan jännä, jos multa kysytään, sillä mieluummin olisin suunnannut metsäpolulle kuin eläinlääkäriin. Syy lekurireissuun on se jo viime keväänä todettu vasemman takajalan ontuminen, varominen ja ajoittainen kipuilu, joka aikoinaan kuitattiin lekurin toimesta pelkäksi venähdykseksi hoitonaan muutaman viikon kipulääke- ja hihnalenkkikuuri sekä tilanteen seurailu jatkossa. Noh, se vaivahan ei koskaan kokonaan parantunut, vaikka toisinaan sellaisia viitteitä antoikin, joten palattiin nyt selvittämään asia ns. juurta jaksain. 

Mitään ei kuitenkaan vielä varsinaisesti selvinnyt, joten odottelemme lisäinfoa ja hyvinkin todennäköistä kutsua jatkotutkimuksiin. Carolta kuvattiin niin selkä, lonkat kuin polvetkin, eikä missään niistä näkynyt sellaista vikaa, jonka voisi ontumista tai muutakaan vaivaa ainakaan lähitulevaisuudessa aiheuttaa. En sen tähden tässä ala vielä niistä pelkistä epäilyistäkään täällä höpisemään, kaikki kun on tosiaan tässä vaiheessa pelkkää jossittelua. Höpisen sitten, kun on kertoa jotain faktaa. Mutta jos viitsisitte siellä kulissa niitä "hyvän onnen toivotus" -peukkuja meidän puolesta heilutella, niin tuskinpa siitä haittaakaan olisi... :) Lääkärikin tosiaan myönsi suoraan, että jos olisimme tulleet kyseisen vaivan vuoksi tutkittaviksi ensimmäistä kertaa, olisi hän antanut tismalleen samat hoito-ohjeet kuin mitä edellinen lääkäri oli antanut, sillä vaiva voisi tosissaan olla oireidensa perusteella ihan vain se pelkkä venähdys. Iso harmi, ettei se sitä kuitenkaan ole.

Nooh, homman nimi on nyt sellainen, että saimme kuukauden mittaisen Rimadyl-kuurin ja kehoituksen ahkeraan tottisteluun (väsyttävää aivojumppaa, nääs) sekä tasaiseen liikuntaan, jotta koiran arastama takajalka saataisiin vähän parempaan fyysiseen kuntoon, se kun on kuulemma lihaksiltaan rapistunut, kiitos jalan varomisen. Riehuminen on kiellettyä. Tämähän tarkoittaa käytännössä ahkeraa hihnalenkkeilyä (voi huokaus...) ja mahdollisia reissuja uimaan taikka vesijuoksumatolle (jee!). Ja nyt seuraa paljastus: me ehdittiin jo tuossa ennen vuodenvaihdetta testaamaan paikallista koirien uimahallia (eilen selvisi, että Oulussa on itse asiassa peräti kaksi eri koirien uimahallia eli meillä on yksi paikka ihan kokonaan kokematta), mutta enpä ole ehtinyt siitäkään reissusta mitään kertoa. Yritän kertoilla pian!

Mitäs sitten vielä? Jospa sananen (tai aika monta sellaista...) eilisestä reissusta noin muutenkin kuin vaivojen osalta. Mentiin lekurille hieman etuajassa, koska tohelo minä muistin aikamme 10 minuuttia pieleen, ja kaiken lisäksi aikataulut pettivät myös lääkärien osalta, joten pääsimme tutkittaviksi vasta puoli tuntia myöhässä. Mua se ei tosin haitannut ollenkaan, sillä kyseessähän oli oiva tilaisuus treenata niitä edelleen vaiheessa olevia käytöstapoja ja oleskelua kaupungissa. Me ei viihdytä isännän kanssa ihmispaljouksien keskellä eli esim. keskustassa itekään muutoin kuin poikkeustapauksissa (no hei, epäsosiaaliset nörtit! ;) ), joten sen tähden koirankin kaupunkikäytöskoulutus on jäänyt säälittävän vähälle. Kun lähiössä pärjää, riittää se meille normaalissa arjessa aivan hyvin.

Odottelimme ensi alkuun ulkosalla varmaan sen kymmenisen minuuttia, koska sisällä oli paha ruuhka eli useita koiria, joihin ei sitä hajurakoa niin helposti saisi. Carohan ei arvostanut yhtään sellaista typerää paikallaan olemista jännittävässä kaupungissa ja täysin vajaamielinen haukahtelu ja ininä oli sitten sen mukaistakin. Olinpa ylpeä itestäni omistajana ja kouluttajana taas, not, mutta kuten sanottua, sitä saa mitä tilaa. ;) 

Mukanamme oli Caron suosikkilelu Rotta, mutta eipä sekään jaksanut kiinnostaa, kun ympärillä aukesi suuri, hajuja pursuava maailma. Kyllä se siinä odotellessa lopulta hiljeni ja rauhoittui, mutta hepulointi kera mölinän jatkui heti jatkaessamme matkaa kohti lääkäriaseman etuovea. Pysähtelemällä päästiin lopulta odotusaulaan ja painokin punnittiin. Tulos: 33,6 kg eli korkein lukema, mitä vaaka on koskaan tähän mennessä näyttänyt. Hoikka poika silti edelleen. Lääkärin mielestä vähän turhankin hoikka, joskin jalkavaivojen kannalta hoikkuus on toki enemmän hyväksi kuin pahaksi. Säkäkorkeushan tuolla on kotimittauksen perusteella suunnilleen 63 sentin luokkaa, paino sanalle suunnilleen. 

Odottelu sisätiloissa meni yllättävänkin hyvin etenkin sen jälkeen, kun otin varuilta päällä olleen kuonopannan pois. Aivan selvästi kyseinen viritys vain ahdisti koiraa ja teki siitä suotta levottomamman kuin se muutoin olisi ollut (eli vaikka vetosähläykseen siitä apua olikin, oli käyttö sisätiloissa aivan tarpeetonta). Mölinää tuli vähemmän, mitä alkuvuodesta 2012, ja jopa rauhoittuminen sujui siihen malliin, ettei tarvinnut avata sanaista arkkuaan edes yhdelle läheltä ohi köpötelleelle spanielille tilanteessa, jossa olin aivan varma sen avautumisen alkamisesta. Edistystä, edistystä! Satuttiin valikoimaan istumapaikka, jonka äärellä muuan sakemanni, ilmeisesti narttu, oli juuri ennen meitä hengaillut, joten siltä kohtaa tuli kyllä lattia aika huolella puhtaaksi nuoltua. No eipä se mitään, jos lattian nuoleminen vie huomion muista koirista paremmin kuin oma lelu. :p Kunhan joku rauhallinen tekeminen homman hoitaa, niin sillä hyvä.

Lääkärin kanssa meni mallikkaasti, eli heti olivat kuin vanhoja kavereita keskenään. Selkää kokeillessa yksi kohta teki kipeää ja tällöin Caro kääntyi lekurille kiljaisemaan, mutta se oli kuulemma vain toivottu reaktio, jotta syitä oireiluun voisi helpommin selvittää (vaikkakaan sieltä varsinaisesta selkärangasta ei kuvien perusteella mitään lopulta löytynytkään. Voihan selässä toki jotain muuta jumia olla, sitähän ei vielä kukaan tiedä). Lekuri tarjosi Carolle namia anteeksipyynnöksi satuttamisesta, mutta ei kai nirsolle sellainen kelvannut. "Pyh, pahaa kakkaa!" ja niin sylkäistiin nami tutkimuspöydälle. :p Rauhoituspiikkiä otus ei huomannut ollenkaan ja pian siinä lattialla, isäntäväen turvallisessa seurassa uuvahti toivottuun "horrokseen" herätäkseen taas emännän silittelyyn ja höpinään, kieli toiselle puolelle leukaa typerän näköisesti kuivahtaneena. Ei olisi saanut edelleen puoliksi toisessa ulottuvuudessa olleen vinksahtaneelle naamalle nauraa, mutta mitä muuta siinäkään voi? x) 

Röntgenhuoneesta poistuimme kuonopannan kanssa, sillä lekuri meitä varoitteli rauhoitusaineen aiheuttamasta mörköjen näkemisestä ja ylimääräisestä rähinäherkkyydestä ollen varoituksineen oikealla asialla, sillä odotushuoneessa takaisin rähisseen mäyriskaksikon (no hei, ne nakit aloitti! ;p) lisäksi otus haukkui myös lekuriaseman editse kulkevalla kävelytiellä "ei millekään", autolla ohittamamme koirakon sekä kodin lähellä näkemänsä viattoman lapsiperheen. Toisaalta hissin ovella vastaan tullutta naapuria se ei tuntunut edes huomaavan, vaikka normaalisti olisi ilman muuta halunnut häntä nuuskimaan etenkin, kun kyseisellä naapurilla on koirakin. Ilta kului sohvalla ja lattialla alussa viltin alla ja sen jälkeen ilman sitä torkkuessa. Yhden siivun leikkelettä lohdukkeeksi annoin saaden koiran hetkeksi terävöitymään (hyvä, etteivät silmämunat ulos pullahtaneet, kun palasin jääkaapille ihan omat syömiset mielessäni!) ja iltapissalla olivat taas hajut kiinnostaneet, mutta siinäpä se terhakkuus loppupäivän osalta olikin.

Vielä olisi kaikenlaista aiheeseen liittyvää mielen päällä, mutta päästän teidän pahasta (tämä teksti on jo tällaisenaan rikollisen pitkä, kääk!) ja jatkan aiheesta myöhemmin. :) Lyhyesti ja ytimekkäästi lisään vielä, että tuleva kuukausi tulee olemaan täynnä aivojen aktivoimista, sillä johonkinhan se korvienvälienergia on purettava, kun sinne umpihankeen taikka ainakaan vetomielessä canicrossaamaan ei ole mitään asiaa eikä tuolla koiralla sitä virtanappia voi pysyvästi OFF-asentoon painaa. Ehkä me kaivamme taas sen naksuttimen naftaliinista, sekin touhu kun on tässä aivan tyystin huomiotta jäänyt...

Että tällaista tällä kertaa. Ikäviä juttuja, mutta näillä mennään, kun ei muutakaan voi. Hammasta purren ellei jopa hieman kiroillenkin eteenpäin vaan!