Näin meillä syödään

(Varoitus: luvassa jaarittelua pidemmän kaavan mukaan!)

Pitkät piuhat. Ne meillä on. Niin isännällä kuin emännälläkin. Jos ne olisivat lyhyemmät, olisi tämänkin asian hoksaaminen vaatinut ehkä hippusen vähemmän aikaa, mitä nyt vaati. Kakarasta asti enemmän ja vähemmän nirsoilleen koiran ehdittyä hippusen päälle kolmen vuoden ikään viimein hoksasimme, että hei, jos tuo tyyppi kerran syö paremmin Hollolassa muiden koirien antaessa positiivista esimerkkiä, emmekö me voisi millään ilveellä hyödyntää tätä tosiasiaa kotona korvaten nuo kaverikoirat kissoilla? Jos johonkin se teinisanonta "no DAA?!" sopii, niin hitto vie juurikin tähän. :D Sen lisäksi, että tapa innostaa koiraa syömään innokkaammin, parantaa se lauman jäsenten suhteita. Onpahan jotain, mitä voivat tehdä yhdessä. Carohan tekisi kissojen kanssa mielellään vaikka ja mitä, mutta vastapuoli ei ole niin kamalasti ideasta innoissaan...

Ollaan ruokittu koko lauma samaan aikaan nyt tovin ajan ja systeemi vaikuttaa oikein lupaavalta. Kissat saavat ruokansa ensin, Caro viimeisenä. Ainahan tämäkään ei toki toimi. Toisinaan Sinnillä ei ole nälkä, jolloin kissasta ei näy jälkeäkään ja sen ruoka jää kokonaan tarjoilematta (keittiöön ns. väkisin tuotuna se vain vilahtaa karkuun heti tilaisuuden tullen), ja välillä Carokin meinaa, että "no aivan sama, jos noille maistuu, mut mä en silti syö". Olikohan se viimeksi tämän viikon maanantai ja tiistai, kun tyyppi ei syönyt mitään ennen tiistai-iltaa, vaikka kahdesti päivässä kippoa tyhjennettäväksi tarjottiin. Aiemmin täytettyä aktivointilelua se sitten pyöritteli pitkin lattiaa namien toivossa, eikä me sitä siltä kielletty. Söipähän edes jotain. Aina välillä noita kausia tulee, mutta onneksi nykyään harvemmin kuin nuorempana nappularuokavalion kanssa.

Pätkis on ainoa, joka ei ruoasta kieltäydy. Koskaan! Se on sitä kissalajia, joka saattaa maata kiipeilypuussa unillaan tuntitolkulla lähes liikkumatta, mutta heti, jos raotan kissanruokakaapin ovea aikeenani täyttää tyhjentyneet kupit, napottaa katti kääntyessäni jo siinä jalkojen juuressa. :p Ja jos on oikein onnekas, ehtii nähdä, kuinka tyyppi kirjaimellisesti juoksee nukkumapaikaltaan keittiöön. Mutta niin, se tosiaan vaatii sitä onnea, niin ninjamainen siirtymistoimitus kyseessä on.

Tänään videokuvasin huvikseni porukkamme aamuruokailun. Tällä kertaa operaatio sujui juuri niin kuin toivottiinkin, eli näin sen kuuluisi sujua aina. :) Caro jopa hamusi ruokailun lopuksi kissojenkin eväitä, mutta se siltä on kiellettyä. Kissojen aterioiden jämät tyyppi saa syödä vain, jos kuppi on viety sen omalle ruokapaikalle eli ne jämät sille varta vasten annetaan.

"Kaipa tota kehtaa syyä..."

Hyvin maistuu joka sorkalle.

Aivan kuppien maahan laskemisesta saakka en kehdannut kuvata, sillä kyseessä on Caron syömisen kannalta kriittisin vaihe. Tuossa vaiheessa tuo päästään vajaa otus tarkkailee, miten ympäristössä toimitaan. Se tsekkaa, maistuuko ruoka kissoille eli kannattaako senkään syödä (ja tekee tätä toisinaan myös kesken ruokailun), ja mikäli huomaa ihmisen tuijottavan itteään, saattaa hyvinkin vain nuuskaista ruokaa peruuttaen sen jälkeen paikaltaan jääden johonkin lähelle makaamaan, jolloin se ruokailu on sitten siinä eikä paluuta ole. Kyllä, se on juurikin NOIN tarkkaa. Tämän vuoksi ruoka vain tarjoillaan ja sen jälkeen ollaan kuin ei ruokailijoita huomattaisikaan, kunnes koira on päässyt eväänsä kanssa vauhtiin eikä enää katseista välitä. Useimmiten kuppi syödään tyhjäksi asti, mutta toisinaan kelpaa vain puolet. Rippeiden määrästä ja sisällöstä riippuen ne joko tarjoillaan seuraavan aterian yhteydessä taikka heitetään kerralla huitsin Nevadaan.

Mutta se siitä. Näillä eväillä toivottelen teille oikein mukavaa viikonloppua! Älkääkä sitten turhia nirsoilko, sillä se on viimeinen juttu, mitä viikonloppuna saa tehdä. :p