maanantai 4. maaliskuuta 2013

Riehukakaran oppivuodet

Mennyt talvi on jäänyt lauman yhteisten jääretkien suhteen hyvin nihkeäksi (toki ollaan käyty Caron kanssa kahdestaan useammankin kerran), joten eilen sunnuntaina päätettiin, että nyt kyllä käväistään, kun vielä turvallisesti ehtii. Suunnattiin vaihtelun vuoksi Oulun Toppilaan, missä Caro on käynyt viimeksi vajaat pari vuotta sitten kesällä, uimahommissa siis.

Kuten noin pitkän käyntitauon jäljiltä arvasinkin, oli otuksen käytös myös sen mukaista: hirveä kouhkaaminen ja ininä päällä jo autossa, kun hoksasi, että nyt ollaan menossa veden äärelle (satama-allashan oli osittain sula eikä tämä fakta jäänyt uimamaisterilta huomaamatta. :D). Odoteltiin isännän kanssa niin autossa kuin auton ulkopuolellakin useampi minuutti, kunnes takapenkkiläinen tuntui täysin rauhoittuneen. Harhaa vain, tiedettiinhän se jo etukäteen. ;) Siispä menneistä käsijomotuksista oppineena hyödynsin Caron ykkösvihollista, nykyään vain spesiaalitilanteissa esiin kaivettavaa kuonopantaa, sillä kotinurkilla maistuvasta nakistahan ei ollut noissa olosuhteissa yhtään mihinkään. Hinku jäälle oli valtava ja nakit, noh, niitähän ehtii syödä myöhemminkin. x) Hitaasti edeten, muutamien metrien välein hihnan (ja vähän kai hermojenkin, puolin ja toisin...) kiristyessä pysähdellen, saavutimme kuin saavutimmekin lopulta rantaviivan. Huh ja jee, mikä taisteluvoitto!


"Älä mölise. Ota nakki." "Okei!"


Tässä vaiheessa mietin, että voisi tosiaan panostaa "pikkuisen" ahkerammin tuohon ns. vieraissa paikoissa käymiseen (ei kai vissiin? Niin vanha on tuokin virsi, että taitaa jo homeessa olla. :p Mutta kun me epäsosiaaliset juntit niin kamalasti rakastetaan sitä metsää ja inhotaan ihmisten ilmoja, yhyy...), luovuttiin kuonopannasta ja haukuttiin kauempana rannalla vapaana juossut koira. Kiitos nyt jo maistuneen nakin, jäi haukku yhteen ainoaan "VUF!!!":iin ja keskenkasvuinen koiran kyttääminen tyssäsi lyhyeen, mutta ehdittiin kävellä vielä hyvän matkaa jäällä, ennen kuin hihna ei enää menohalujen vuoksi kiristynyt ja otus ansaitsi vapautensa. 

Persustelemalla sitä vapautta ei meilläpäin koskaan heru, mutta pirun sitkeästi tuo saamarin möhköpönttö jaksaa silti yrittää. "Jospa tällä kertaa?" Emäntäänsä se on selvästikin tullut eli millään ei tiettyjä juttuja kerrasta taikka edes kymmenestä uskota, sama kuinka yrittää sääntöjä painottaa ja periaatteessa ne siellä korvien välissä on hyvin ymmärrettykin. Vaan kun ei oikein malttaisi totella, ei sitten millään! Rasittavia luupäitä ollaan, juu. Kysykää vaikka isännältä, ellette muuten usko...

Vaan löpinät sikseen tältä erää - johan niitä tuossa olikin, viikon edestä! - sillä nyt on kuvien (osasta niistä kiitos isännälle!) vuoro.


Vapaus houkuttaa.


Joko voi mennä, joko?!


Tahtojen taistoa, osa 666.


Kappas, siltä puuttuu hihna!


Tottelevaiset pojat juoksee näin.


Ja näin.


Väliaikashow: "Tanssii lumipaakkujen kanssa".


Taas mennään.


Onnea on...


...VAPAUS!!!


1 kommentti:

  1. HAHAHAHAHHAHAH toi väliaikashow :DDDDDDDDDDDDDDD Kuolen nauruun :D

    VastaaPoista

Kiitos, kun kommentoit! :)