Hiljaa hyvä tulee

Ollaan Caron kanssa kaikessa hiljaisuudessa aloiteltu tuota kesäkauden kunnonkohotusoperaatiota ja kuten asiaan kuuluu, on aloittelu suoritettu hyvinkin maltillisesti: viime viikolla käytiin kahdesti ja eilen sitten sen kolmannen kerran. Tällä viikolla tarkoitus on ehtiä vielä vähintäänkin kerran ellei jopa kahteen otteeseen. Intoahan meillä kumpaisellakin piisaisi, mutta perässä juoksija on suoraan sanoen rapakuntoinen (eikä omista kyllä niitä asiaan kuuluvia juoksukenkiäkään ennen kuin maa sulaa), joten jo yksinään se pitää tämän parivaljakon aisoissa eikä tule hosuttua liikaa. :p 

Välineet on joka tapauksessa oikein hyviksi todettu, vaikkakin meikäläinen edelleen välttelee niitä vetovyönsä persremmejä, koska ne nyt vaan ovat kaikessa kirjavuudessaan rumat (miksi ne eivät voi olla huomaamattomasti mustat, häh?!) ja ajatus moisten kanssa köpöttelystä keskellä vilkasta lähiötä nyt vaan tuntuu aika, hmm, kyseenalaiselta. :D Mutta lupaan kyllä päästä eroon tästä värivammaisuuden aiheuttamasta rajoittuneisuudestani ensi kuuhun mennessä, lupaan lupaan! Tiedän varsin hyvin itekin, että pöljäähän tällainen on, mutta tämä sopeutumisasia nyt näyttää vain ottavan oman aikansa.

Sarjassamme "Varjot, jotka tulevat sun uniin"

Näillä mennään.

Sellaista noin seitsemän kilometrin metsälenkkiä ollaan tosiaan kierrelty (vaihdoin bugittavan Sports Trackerin RunKeeper-kännysovellukseen ja johan alkoi homma toimia, joten nyt onnistuu se matkankin mittaaminen). Reittimme on monin tavoin sovellettavissa ja vastaavaa lenkkiä me kierretään monesti myös ilman vetovälineitä. Vetopäivien matkoistakin Caro saa mennä vaihtelevan osan vapaana (mm. aina lenkin alussa jonkin matkaa), joten myös sitä vapaamuotoista liikuntaa ja touhotusta on tarjolla. Alku- ja loppulenkit eli kodin ja metsän väliset tiet hoituvat tietysti remmilenkkeillen ja naapuruston koirille viestejä jätellen. Varsin leppoisaa menoa siis, koska kuten monesti sanottua, meillä ei turhia pingoteta eikä kisoihin tähdätä.

Aina on aikaa auringonottotauolle.

Ei kai me mennä vielä kotiin, eihän?

Parasta tässä on, että harrastuksesta hyötyvät niin koiruus kuin emäntäkin: kivaa yhteistä tekemistä ja kuntokin siinä sivussa kasvaa. Caro suorastaan rrrrakastaa vetämistä ja varsinkin, kun moista saa tehdä oikein luvan kanssa. Ei ole aina joku pysähtelemässä ja ynähtelemässä paheksuvasti, kun napanuora kiristyy. ;) Vaikuttaisi jopa siltä, että vetoharrastuksen aktivoituminen on parantanut myös hihnakäytöstä, eli vähentänyt - joskaan ei kokonaan poistanut - tarvetta pysähtelyyn hihnan kiristyessä. Taitaa poika ihan oikeasti hoksata, että vetääkin saa, muttei aivan missä ja milloin tahansa. Tavallaan olenkin kokenut hyväksi, että noita vetohaluja on tallella eikä oppi vetämättömyydestä ole mennyt liian hyvin perille. Ennemmin mä pysähtelen silloin tällöin tuolla pyöräteillä liian innokasta menijää muistutellen kuin yritän canicrossata hihna löysällä silmiin tapittavan mallioppilaan kanssa. Aiheeseen liittyviä keskusteluja luettuani olen kuullut jälkimmäistäkin tapahtuneen, koirat kun ovat sisäistäneet sen hyvän hihnakäytöksen idean jopa turhankin kirjaimellisesti. Nykytilanne onkin meillä mielestäni oikein hyvä: sopivassa suhteessa menohaluja ja käytöstapoja, niin hyvä siitä tulee. :p