Maastokisat - Osa: "Amatöörit areenalla"

Back in Oulu! :) Nyt on raivattu koneelle tilaa ja päästään niihin taannoisiin maastoasioihin. Väkrään aiheesta usemman postauksen, päivä kun oli osaltamme hirmuisen pitkä ja niin tulisi olemaan yhteen pötköön ahdettu postauskin, joten säästetään kaikkien hermoja ja tehdään monta pienempää (no joo, tosi pieniä, eh...) juttua.

Kisapaikan maisemia.

Kuonopannan laittoivat, jumankauta!

Nakki napittaa.

Missä muka näät jotain karvoja?

Homman nimihän oli tosiaan se, että koska borzoit olivat sunnuntaina kisavuorossa ensimmäisinä, oli meidänkin oltava paikalla jo ennen puolta kahdeksaa mm. lääkärintarkastuksen vuoksi. Leiriydyttiin parkkiksen reunaan mukavan rauhalliseen paikkaan, joten seurueemme hermoheikot, Roosa ja Caro, saivat suhtautua ympäristöönsä tuomitsevan epäilevään sävyyn turvallisen välimatkan päässä kisakoirista, joille emme mitään traumoja halunneet aiheuttaa. :D Jos totta puhutaan, ei tuo parivaljakko mitään totuttua suurempaa hepulia tilanteesta ottanut. Roosan kohtalona oli vapista (jäi hieman epäselväksi vapisiko se mukamas olematonta kylmyyttään - hyi kauheeta: plussakeli, toppatakki ja vain kaksi, KAKSI, peittoa lämmikkeenä! Eläinrääkkäystä!!! - vai jännittyneisyyttään, mutta vapisipahan nyt kuitenkin) vällyjen välissä tila-auton takapenkillä, kun taasen Caro keskittyi avaamaan ääntään (ja täytyy todeta, että jos ei sillä huudolla ääni auennut, ei se tule aukeamaan koskaan) ja vetämään sikeitä oman automme takapenkillä. Välillä toki ulkoiltiin myös.

Leolla meno päällä.

Onnilla vielä vähän enemmän.

Onnin ja Leon luonne-erot näyttäytyivät selkeästi heti saavuttuamme kisapaikalle. Onni on kotosalla äärimmäisen rauhallinen koira, joka ottaa aikansa kaikessa, mitä se tekee. Ei kiirettä mihinkään, ei hötkyilyä. Ruoankin se syö niin hitaasti märehtien, ettei mitään järkeä. Kuitenkin aina kisapaikalle päästyään samainen otus muuttuu aivan täysin. Se tietää, että kohta juostaan, ja sen sitten koiran terävästä olemuksesta huomaakin. Virtaa ja viettiä piisaa. 

Sen sijaan Leo on suhteellisen muuttumaton kaikissa olosuhteissa muistuttaen siinä mielessä hurjasti Caroa, joskin vinttikoiramaiseen tyyliin: tietynlainen hösellys on päällä aina ja kaikkialla riippumatta siitä missä ollaan. Toki nuo (ikuiset?) kakarat myös rauhoittuvat lepäämään, mutta jos jossain jotain tapahtuu, ovat ne heti pomppimassa mukana kuin mitkäkin vieteriukot. :p Ilmankos ne niin hyviksi kavereiksi ovat keskenään muovautuneetkin.

Mentäis jo eikä pönötettäis.

Aika paljon ois noita leikkikamuja.

Onnin ja Leon "kohtaloksi" koitui aivan yllättäen ei enempää eikä vähempää kuin koko kisapäivän avaus, parivaljakko kun arvottiin juoksemaan päivän ensimmäiseen lähtöön keskenään. :p Leo oli tosiaan kisaurallaan täysi ensikertalainen, joten vaikka luonnollisesti menestystä toivottiin, oli päätavoitteena kunnon juoksu ilman keskeytystä. Onnilta odotettiin jokusen kisan kokeneempana enemmän. Itehän olen noista vinttikoiraharrastuksista hyvinkin pihalla, ensikertalainen kun olin kisoissa minäkin (onneksi ei tarvinnut juosta ;) ), mutta sen päivän mittaan opin, että keskeytykset ovat melko yleisiä eikä koiran ohjaajalla ole läheskään niin paljon vaikutusvaltaa asioiden kulkuun, mitä on tuolla tutummalla palveluskoirapuolella. Koira joko juoksee tai ei, ja siinä on ohjaajan paha asiaan kaukana maalialueella juoksua seuratessaan puuttua. Aika hermoja raastavaa, etten sanoisi. 

Ny mennään eikä meinata!

Onni ottaa kiinni.

Äsh, eikö toi lärpätin ikinä pysähy?

Leon peli on menetetty.

Hermoja raastavaa oli myös huomata, kuinka vaikeaa on kuvata juoksevia vinttikoiria. Aivan toivotonta, ainakin mukanani olleella järkkärillä. Pokkarilla pääsi huomattavasti lähemmäs saaden siten myös parempia kuvia, mutta tokihan huomasin tämän vasta, kun Hollolan pojat olivat jo sen juoksunsa juosseet. x) Kyllä sai taas olla ylpeä itestään ja taidoistaan kuvaajana... Ensi kerralla kuvaan kyllä omien poikien juoksut suoraan videolle enkä lähde elättelemään toiveita täydellisistä valokuvista, ne kun eivät omalla kalustollani ainakaan tuollaisissa pilvisissä olosuhteissa millään onnistu.

Kaverille kans!

Noh, ite juoksuhan meni sitten sillä tavalla, että kumpikin pojista juoksi sohjoisen radan läpi (Onni tosin eksyi matkallaan kertaalleen hankeen vedettyään yhden mutkan pitkäksi :D), joten keskeytyksiä ei nähty. Tosi hienoa! Kun kaikki 14 urosta oli juossut, todettiin Onnin päässeen finaaliin toiseksi parhain pistein Leon jäätyä ensimmäisenä pudonneena pois finaalista. Harmitti, mutta minkä teit. Onneksi kisa oli kakaralle kuitenkin vasta ensimmäinen ja meni yleisesti ottaen hyvin, joten on syytä odottaa ihan valoisaa tulevaisuutta juoksu-uralla ja olla ylpeä tuostakin saavutuksesta. :) 

Siitä, miten Onnin finaalissa kävi, jutellaankin sitten myöhemmin samoin kuin siitä millaisia koiruuksia kisa-alueella pyöri, ja mitä kaikkea Caron ja Roosan kuvioihin kannustusjoukoissa kuului.