Metsäkissoja paimentamassa

Palatkaamme viimein takaisin pääsiäissunnuntaihin, jolloin kissat pääsivät mökin pihalle raajojaan oikomaan. Tai noh, "pääsivät" tai "joutuivat", se kyllä riippuu täysin siitä kummalta kissalta asiasta mielipidettä kysyy...

Parvella turvassa, toistaiseksi.

"Lähettäiskö ulos?" "Ei." "JOOOOOO!"

Ei perhana, missä me ollaan?

Turvapaikanhakija.

Kanna mut mieluummin takas sisälle, byäääh...

Kuten aiemmin ohimennen mainitsin, kääntyvät kissojen luonteet ulkosalla aivan päälaelleen verrattuna sisätiloihin. Siinä missä Sinni on sisällä kissamaisen leikkisä ja utelias Pätkiksen ollessa huomattavasti enemmän varuillaan ja tyytyy laiskottelemaan, muuttuu Pätkis Sinniä selvästi rohkeammaksi ja aktiivisemmaksi ulos päästyään Sinnin lähinnä hakeutuessa jonnekin piiloon tai kököttäessään kauhuissaan paikallaan. Ei Pätkistäkään toki voi koiraan lenkkeilyinnokkuudessaan verrata, mutta huomattavasti Sinniä aktiivisemmin se valjaisiin kytkettynä liikuskelee ja maisemaan tutustuu, eli periaatteessa sen kanssa pystyy pienelle lenkillekin lähteä, kunhan vain ympäristö on rauhallinen eikä vieraita ihmisiä tai muuta hälyä missään näy. Sinnin kanssa lenkkeily taasen on aika pitkälti samanlaista kuin jos yrittäisi vetää perässään naruun sidottua tiiliskiveä... Ah sitä vauhdin hurmaa! ;)

Täällähän on tuttuja!

Eri teillä.

Hapan on ilme.

Eräänlaista paimennusta tämäkin.

Erikoisen kissojen pääsiäisulkoilusta teki se, että ensimmäistä kertaa ikinä mukanamme oli myös koiruus. Arvatenkin kissojen seurassa ulostautuminen oli Caron mielestä äärimmäisen jännää, joten alkuun piti vähän neuvotella millaisella innolla ja riehakkuudella sitä mustaa kirsua kissaan jos toiseenkin kiinni tungetaan. Äkkiäkös poika sen kuvion kummiskin tajusi ja tyytyi seuraamaan kattien touhuja sopivan hajuraon turvin. Oli se tosin hieman hämillään, kun oltiin kuitenkin mukamas lenkillä liikkumatta silti oikein mihinkään. Aivan selvästi herneaivo tästä kuviosta hämmentyi, mutta tyytyi osaansa tarkkailevana paimenena.

Tartten hei aurinkolasit.

Tarmokasta etenemistä.

Joku raja se on auringonpalvonnallakin.

Tai ei, ei sittenkään.

Tässähän se reissun luonne hyvin kiteytyykin: 

yksi menee, yksi haraa vastaan ja yksi vahtii. x)

Metsäkissat.

Karvaa hangella.

Menihän se aika auringonpaisteessa hengaillessakin, ei siinä mitään. Sinniä joutui paikasta toiseen aika monesti kantamaan, jos mielemme teki möllötyspaikkaa vaihtaa, mutta Pätkis käpytteli eteenpäin pääasiassa ihan omin karvaisin tassuin. Kaipa ne katit silti omalla tavallaan viihtyivät, vaikka eivät suoranaisesti riemusta kiljahdelleetkaan. Sisäkissoja, mitä sisäkissoja, ja se välttää kyllä oikein mainiosti isäntäväelle, joka ei mitään jatkuvaa pihalle pääsyn kerjäämistä jaksaisi kerrostalo-oloissa kuunnellakaan. Sitä varten on olemassa koira. ;)