Pilkillä

Oululaisen maiseman kylpiessä äärimmäisen herkullisen näköisessä (not) räntäsateessa, on kai enemmän kuin sovelias aika palailla viikon takaisen lauantain auringonpaisteeseen järvitunnelmaan. 

Koska paikallisen mökkijärven jää oli edelleen turvallisen vahvaksi todettua (mitä nyt jään alta kuului eläimellisen karmivaa huokailua), uskaltauduimme porukalla pilkille. Myös Caro pääsi, luonnollisesti, mukaamme kyseistä omituista talviharrastetta ihmettelemään ja ihmettelemistä sillä riittikin, pilkkireissu kun oli sille elämänsä ensimmäinen.

Kuvia joudutte taas tuijottelemaan enemmän kuin laki sallii, mutta minkäs teet, kun oli niin kuvauksellinen meininki, ettei malttanut kameraa käsistään laskea. Lauantain kuvasaldo huiteli pitkän matkaa yli 500 kuvassa, mutta ihan niin montaa kuvaa TE ette joudu läpi kahlaamaan, lupaan sen. :D

Juokse, poika, juokse!

Aina sitä laumaa valvotaan.

Kelpasi spurttailla!

Lumiturpa.

Mörköjä kiikarissa, RUF RUF!

Kuten sanottua, kaikki pilkkimiseen liittyvät kuviot olivat Carolle täysin uutta huttua, sillä meren jäällä kohdattuja pilkkijöitä me ollaan tutkailtu ainoastaan pitkän matkan päästä. Mökkiseurueemme vanhin isäntä oli livahtanut jäälle jo ennen karvahelvettiläisiä, mutta Carohan oli asiasta täysin tietämätön. Näin ollen hölmistys oli koiralla suuri, kun se häntä pystyssä haukkuen juoksi kaukana kököttäneen epämääräisen möykyn luo valmiina sitä oudoista puuhistaan komentamaan ja vasta perille päästyään tajusi, että ei perhana, sehän onkin tuttu eikä mikään uhkaava pahis. Mokoma pölijä...

Mikäs piru...?

Mitä nää sieltä kaivat?

Mulle sitä vettä! Mulle, mulle!!!

Kohta otetaan taas koppi.

Avustaja "avustaa", omasta mielestään ainakin.

Tule iso kala, älä tule pieni kala.

Mörön osoittauduttua oman lauman jäseneksi ja näin ollen täysin vaarattomaksi, alkoi tutustuminen ite pilkkimispuuhiin sekä oman että mökki-isännän seurassa. Kaira tuntui olevan se kaikkein jännin juttu, kaivoihan se tosi jännästi koloa jäähän ja levitti luntakin ympäriinsä. Caron mielestä omilla tassuilla ja hampailla avittaminen kuului ehdottomasti sen työnkuvaan pilkkijänä, joten siinä ne sitten yhdessä jäätä kairasivat, avantoa jäähiluista putsailivat ja kai hieman pilkkivätkin, epämääräisen, vastarannalle saakka kaikuvan koiraölinän säestämänä tietenkin. Olipa siis ihme, ettei kalansaalis ollut yhtä miniahventa kummempi, ja senkin fisun eräs katala eläinrakas hippi (kröhm...minä...kröhm...) päästi takaisin avantoon sääliessään pientä raukkaparkapoloista...

Keppihän se piti jäällekin kaveriksi raahata.

Aina yhtä hauskaa touhua.

Hetken hiljaisuus.

Auringonpalvontaa.

Jolkoti jolkoti.

Heitätkö sen kepin vaiko etkö heitä?

Haku päällä.

Risusta asiaa.

Lentävä lähtö.

Ei riemulla rajaa, kun risua raahaa!

Alkuillan auringossa.

Pilkkipaikan vahti.

Korvan kärki kateissa.

Kotimatkalla.

Loppujen lopuksi me käytiin tuona päivänä pilkillä peräti kahteen eri otteeseen, vaan mikäs siinä oli järvellä hengaillessa, ihmisten ja koiran. Ainuttakaan vierasta ihmistä emme jäällä koko pääsiäisen aikana nähneet, vaikkei mökkimme ainoa mökki tai edes asuintalo kyseisen järven rannalla ollut, joten melkoisen hienot oli olosuhteet koiraa vapaana pidellä. Ai että, kaamea ikävähän tuonne tulee, ellei nyt  heti lopeta muisteloita ja riuhtaise mieltään takaisin arkeen, tänne räntäsateiseen kaupunkilähiöön. Huokaus sentään. Kai se on lottoa laitettava tänään vetämään, että olisi edes pieni sauma saada vastaavat maisemat omalle takapihalleen joku kaunis päivä...