Kumivene

Sateen ja tuulen hallitsema syyspäivä. Liekö maailmassa kitkerämmän suloista ajankohtaa kesäpäivien muisteluun? ;) Äkkiseltään en mitään tuskallisempaa keksi, joten näillä mennään.

Haluaisin kertoa teille nyt yhdestä Caron suurimmista kesäisistä intohimoista heti sen parhaan, uimisen, jälkeen. Se on kumiveneily. Se voisi olla myös soutuveneily, mikäli meillä soutuvene käytössämme Päijänne-reissuilla olisi, mutta kumiveneeseen on ainakin toistaiseksi tyytyminen. Eikä kumiveneessä sinällään muuta vikaa olekaan kuin kömpelöt souteluominaisuudet (vene on tosi raskas soutaa eikä vauhdikas soutelu onnistu teknisistä syistä ollenkaan), jotka torppaavat melkoisen tehokkaasti halut pidempiin souteluretkiin.

Joko mennään?

Porukalla.

Hiljainen ilta.

Mitä koiraystävällisyyteen ja yleiseen kelluskelukelpoisuuteen tulee, on leveä kumivene oikein mainio peli kesäiseen hengailuun. Reunalta voi myös kätevästi ponkaista järveen vilvoittelemaan, jos akuutti tarve iskee. Siis koiralle. Emäntä on aivan liian kömpelö kavutakseen takaisin korkean reunan yli, joten jättää nuo uimahetket suosiolla niille, jotka voi hilata takaisin veneeseen esim. aina yhtä kätevällä niskapers-otteella. 

Oli miten oli, koiraeläimen hinku veneilemään on hillitön - aina. Ei olla nähty kertaakaan, etteikö tyyppi olisi tunkemassa kalastamaan lähtevien mieshenkilöiden matkaan jääden kuitenkin turvallisuussyistä rannalle ääneti ruikuttamaan tai kertaa, jolloin kysymys "Mennääks soutelemaan?" olisi saanut vastineekseen muuta kuin ketarat oikosenaan veneen perälle loikkaavan koiran. Jopa yöllä, loppukesän öiden ehdittyä pilkkopimeiksi, olen yhyttänyt Caron kumiveneestä istumasta, valmiina seikkailuun sen ilmeisesti hyvinkin pitkäveteisen nuotion äärellä kököttelyn sijaan. Ikävänä emäntänä olen lähtenyt soutelemaan kuitenkin vain silloin, kun olen omin silmin nähnyt minne olemme tarkalleen ottaen edes menossa. ;)

Kutkutteleva karikko.

Matkalla jonnekin.

Pikkukiviä.

Kellutaan.

Olkoonkin, että Caron mielestä veneily on parasta milloin vain, jäivät omalta kohdaltani rakkaimpina mieleen ne kahdenkeskiset hetket, kun kesä oli kuumimmillaan ja toden totta kauneimmillaan. Eräänä upeana elokuun päivänä soutelimme erään suuuuuuren selän laidalle jääden sinne pitkäksi aikaa kellumaan ja katselemaan, kun lähes parikymmentä purjevenettä kisasi kauempana selällä muita sinne tänne touhottavia veneitä unohtamatta. Välillä rantauduimme pienelle karikolle jaloittelemaan ja pohtimaan milloinka sitä malttaisi palata saaren toiselle laidalle muiden luo. En muista malttoiko Caro varsinaisesti uida karikolla, mutta mahdollisuus toki oli. Ikimuistoisia olivat myös ne myöhäisen illan souteluhetket, joina Päijänne oli täysin tyyni ja äänetön lukuun ottamatta ammattikalastajien veneiden jylhää huminaa jossain kauempana. Noilla kiireettömillä reissuilla, jos missä, lepäsi niin emännän kuin karvakorvankin mieli. :)

Syyskuussa lokkisaarta hyvästelemässä.

Hitot saaresta, meillä on kumivene. Tuu jo sen kameras kanssa, nii lähetään!

Purjevenebongarin iltapäivä.