Ei tartte sopeutua

Ei varmaan yllätä moniakaan vanhoja juttujani lukeneita, että ensimmäinen vetolenkkimme noin niin kuin "hollolalaisina" suuntautui läheiselle peltotielle paikallisten pyöräteiden sijaan. Oli hiljainen ja vähän harmaa, mutta sateeton sunnuntaiaamu, joten mikäs sen mehevämpi ajankohta vetohommiin olisikaan, liian kuumakaan kun ei ollut. Karvahelvetin tukikohdasta on tosiaan aivan mitätön matka maaseudulle ja voitte kuulkaas arvata, ettei kyseinen ulkoiluympäristö ole jäänyt meiltä huomiotta. Lisäksi koluttavanamme on metsää siellä ja metsää täällä kuin myös useampi järvi, jonne lenkin varrella pulahtaa. Luksushommia entisille kaupunkilaisille!

Jokunen sananen myös siitä uusiin kotihoodeihin sopeutumisesta. Kuten etukäteen arvelinkin, ei uuteen kotiin muuttaminen ollut Carolle juttu eikä mikään. Siellä missä ovat omat kamat, kissat ja/tai ihmiset, on homma hanskassa. Minkäänlaista eroahdistusta ei olla nähty ja jo ekana kokonaisena asuinpäivänämme otus sai viettää kissojen kanssa useamman tunnin verran keskinäistä aikaa kotona ihmisväen lähtiessä kylille asioimaan. Samanlaisella pitkät makoisat torkut ottaneen ilmeellä se otti meidän vastaan kuin aina ennenkin. Ollaan kyllä todella onnellisia tuon kyvystä mukautua uusiin asusteluolosuhteisiin, niin paljon kun on kuullut aivan toisenlaisiakin sopeutumistarinoita liittyen muuttoihin. Kiltti hauvahan tuo on pennusta asti ollut kyllä muutenkin eikä vikissyt ikäväänsä kertaakaan edes silloin, kun julkeasti emänsä luota Karvahelvetin jäseneksi kaapattiin. Hieno poika!

Se juttu, mitä "APUA, mää en kestä!!!" -tuntein odotin, oli lenkkeily uusilla ulkoilureiteillä, uusien tuoksujen tehdessä pyörrettä korvien välissä. Noh, kävikin niin, että nyt meillä on koira, jonka hihnakäytös on pääasiassa todella rauhallista. "Kuka hiivatti vaihtoi mun riehukakarani toiseen?!" on tullut hämmästeltyä moneen otteeseen, koira kun ei edes yritä singota hajujen perässä minnekään ja useimmiten pelkkä paheksuva "öh!" riittää lopettamaan kauempana kulkevien vieraiden koirien kyttäämisen. Tässä päivänä eräänä ohitettiin yksi kitarisat punaisina räyhännyt mäykky eikä Carolus sanaakaan sanonut, vaikka tuijotti ja niskakarvojaan nostelikin. Voi pyhä ylpeys! Oulun päässä haukkuva vastaantulija oli käytännössä automaattisesti myös oman hihnan päässä haukkumisen laukaiseva tekijä, teki hihnan yläpääosasto millaisia temppuja tahansa (ja niitähän muuten tehtiin, kaikenlaisia. :D).

Että niin se vain vaikuttaa missä asutaan. Entisen asuinseudun käsittämätön koirapaljous stressasi suuresti kaikkia osapuolia, kun koira oli koko ajan tutka päällä toisten koirien ja hajujen vuoksi eikä omistajakuntakaan osannut oikein relata, vaikka mitä yritti ja tiesi, että pitäisi jo osata. Nykyisillä kulmilla kaikki on toisin, vaikka kyllä täälläkin koiria on (jo pelkästään meidän talossamme ainakin seitsemän). Turhanpäiväinen urosteluvimma jäi kaupunkilähiöön eikä totisesti tule mokomaa elostelijaa ikävä. 

Isäntä sen sijaan sekosi koirankin edestä. Entinen "käytän vain max. vartin pissalenkillä, that's it!" -laiskuri lähtee nyt oma-aloitteisesti (eli ilman fyysisellä väkivallalla uhkaamista, henkistä väkivaltaa käyttäen) tutkimaan uusia lenkkimaisemia ja saattaa viipyä reissullaan jopa huikean tunnin hehkutellen palattuaan, kuinka hienon paikan otuksen kanssa löysivät. :D On se seonnut, huh!

Mitäpä tähän yhteenvetona muuta sanoisi kuin että luonto tekee ihmeitä, niin ihmisille kuin koirillekin. Vaikka emme vieläkään asu unelma-asuinpaikassamme "totaalisen korvessa", on tämä nykyinen maaseudun läheisyys ja ylipäätään muutto pois kaupungista osoittautunut prikulleen onnistuneeksi ratkaisuksi. Kun aamulenkillä voi puolihuolimattomasti reittiään suunnittelematta hups vaan ajautua järvelle, peltotielle taikka kilometrien pituisille metsäpoluille, ei tilanteesta voi muuta kuin tykätä. :)