Päijänteen aalloilla

Vuorossa otteita sarjasta "Tapahtuipa kerran" eli jälleen muistelmia tuolta muutaman viikon takaa. Kävi nimittäin niin, että harras toiveemme toteutui viimein: pääsimme muutaman päivän venereissulle Päijänteelle. Caron elämän aiempina kesinä aikataulut ovat menneet syystä tai toisesta sen verran solmuun, että olemme joutuneet tyytymään pelkkiin hätäisiin päiväreissuihin, mutta nyt, kun ei enää tarvitse kiirehtiä takaisin pohjoiseen, on aikataulujakin huomattavasti helpompaa viilailla. Erittäin todennäköisesti luvassa on vielä ainakin yksi vastaava reissu ja sehän meille passaa. 

Hengenpelastajahurtta valvoo Vääksyn rantaa.

Kanavassa kanavoimassa.

Sysmän keskustassakin muuten piipahdimme, mutta sieltä ei tullut kunnon kuvia otettua. Otukseen iskeneellä "APUA IIK RÄYH VÄYH MISSÄ ME OLLAAN RUF RUF!!!!!!!" -hepulikohtauksella ei ole varmasti mitään yhteyttä tuohon kuvien puuttumiseen. ;) Sen sijaan kanavaosuudet Vääksyssä sujuivat mallikkaasti veneestä maisemia mulkoillen ja tuhansia uusia tuoksuja sniffaillen. Toki nyt vähän piti rannalla jolkotteleville koirille jotain satunnaisia törkeyksiä huudella, mutta venepoliisia ohittaessamme osasi sentäs siivosti käyttäytyä. Jotain se ymmärtää tuokin.

Putputtelua.

Tirppakin siellä oli.

Paratiisi laidan toisella puolen.

Woohoo, perillä!

Veneen rantautumisesta saareen kului arviolta se puolisen minuuttia eteenpäin, kun uimamaisterimme oli jo riemusta kiljuen testailemassa paikallisen uimaveden lämpötilaa. Todella "yllättävää" käytöstä. x) Pääsääntöisesti tyyppi uiskenteli nudistimeiningillä, mutta pelastusliivit pääsivät käyttöön myös. Aika pätevät laiskan uimarin vetovälineetkin liivien todettiin olevan: ei muuta kuin selkämyksen kahvasta hyvä ote ja niin lipuu sulavasti astetta möhömahaisempikin laiskiainen koiran vetämänä rantaan tuosta noin vaan ilman, että koira edes hoksaa ketään hinaavansa. Ei pöllömpi homma, jos joskus ihan oikeasti jotain ikävää vesillä sattuisi.

Pottuja keittelemässä.

Oiskohan ruoka-aika hollilla jo?

Venevahti.

Veneen kannella liikkumisesta ja "siltaa" pitkin saareen ja takaisin veneeseen kulkemisesta tuli aika sukkelaan rutiinijuttu. Aluksihan se vähän tutisutti, edellisestä kerrasta kun oli jo vuosi, mutta jo parin haparointikerran jälkeen homma oli hanskassa eikä liukas veneen pinta hirvittänyt enää ollenkaan tassujen asettuessa kapealle reunalle just eikä melkein oikein. Yhteen otteeseen hieman ihmeteltiin, että missäs se koira muuten on, kun ei ole hetkeen nuotion äärellä tulenkohennuskeppejä varastelemassa näkynyt, niin eikös tuo ollut mennyt omine nokkineen veneeseen nukkumaan. Yksi karvainen pää vaan sivupressun vierestä esiin putkahti, kun nimeä huudeltiin. :p Raitisilman myrkytys oli iskenyt, vissiin. Sen kyllä huomasi myös hirmuisesta ruokahalusta, sillä niin maistui saaressa omat ruoat kuin ihmisten ruoanjämätkin ihan salaatteja ja perunoita myöten! Ei puhettakaan, että kotona maistuisi, saati tekisi mieli ihmisten eväitä muutoin kuin muodon vuoksi kerjätä.

Minkähän aallon sitä nappais, hmm...

TOI on hyvä!

Karkas, perhana...

Onneksi aina tulee uusia.

Turvallisesti - ja kirsullisesti - vesillä.

Kelpasi hengailla.

Jokohan tää läpsyttely riittäis tältä päivältä.

Kipinävuorossa.

Nuotion lämpöön on hyvä nukahtaa.

Eipä tuosta reissusta liene enää muuta kerrottavaa olevan kuin lämmintä piisasi joka päivä ja kivaa oli. Niin ja aurinkokin helotti menemään suurimman osan ajasta, vaikkei sitä näistä kuvista välttämättä arvaisikaan. Oli selvästikin liian kiirus pulikoida ja nauttia komeasta kesäsäästä, kun ei kamera tullut mieleenkään muutoin kuin taivaan ollessa pilvessä. Vaan haitanneeko tuo mittään? No eihän se haitanne.