Oikein kuuman mustaherukkamehun höyrystämiä terveisiä täältä Nenäliinavuoren uumenista vaan kaikille! Se on aivan selvästikin sunnuntaisten lenkkikuvien katselun aika, sillä sen tuoreempia kuvia ulkoilmasta tulette tuskin ainakaan ennen viikonloppua näkemään, kiitos tämän ihastuttavan kuumeilupöpön, jonka Karvahelvetin isäntä katsoi asiakseen jakaa anteliaasti eteenpäin (kylläpäs arvostankin tätä tosi persoonallista lahjaa, kovasti!). Eipä sillä, että postausaiheista puutetta tulisi, kun rästipostauslistaa mietiskelee, hah hah. Mutta palataanpas siihen sunnuntaipäivään, sillä eihän tämän ole tarkoitus mikään pöpöpäiväkirja olla.
Autuaan tietämättöminä tulevien päivien metsäilylakosta suuntasimme niin kutsuttuun lähimetsään, jonka - hassua kyllä - olemme löytäneet vasta aivan äskettäin. Meillä on noita lähimetsiksi hyväksyttäviä kasvustoja tässä enemmän ja vähemmän, mutta jostain kumman syystä tämä kyseinen tapaus on jäänyt täysin unholaan syystä, jota näin paikkaan perehtymisen jälkeen on varsin vaikea ymmärtää. Vastasataneelta lumelta puuttuvista jalanjäljistä päätellen kyseistä mahtavaa lenkkipaikkaa ei ole kyllä hoksannut moni muukaan, mikä tietysti vain lisää metsän mahtavuutta, sillä emmehän me sosiaalisesti rajoittuneet sinne toki muita kaipaile, hyi olkoon! :p (No okei, Ouluun jääneet Nanan ja Nitan ottaisimme peuhukamuiksemme ihan milloin vain, sitä ei käy kiistäminen...)
Jokainen sen varmasti arvaa, mitä me siellä metsässä lähinnä teimme: valokuvailimme, kaivoimme monttuja ja söimme keppejä, tietenkin. Voitte ihan ite päätellä, että kumpi meistä teki ja mitä. Saatiin me hippusen vaihtelua myös, kun kaiveltiin tämän keppejä syöneen osapuolen kitusia ottaaksemme selvää, miksi kyseinen tyyppi näytti siltä kuin olisi vaivihkaa teurastanut menninkäisen. Tai jotain muuta vastaavaa. Kas näin:
Kyseessä oli kuitenkin vain väärä hälytys. Ketään ei oltu teurastettu eikä edes pahoin haavoitettu. Jatkossa olisi kuitenkin syytä miettiä kannattaako niitä hampaanvälejä harjailla kokonaisilla kuusenoksilla vaiko sittenkin jollain vähän vähemmän, hmm, hasardilla välineistöllä. Vaan arvaahan sen muistuvatko nämä aatokset siinä vaiheessa mieleen, kun se seuraava mehukkaan näköinen havupuun oksa sattuu kohdalle ja hampaita alkaa jälleen suloisen ilkikurisesti kutkuttaa. Juu-u, no tekevälle sattuu.
Loppumattomien havupuun oksien jälkeen positiivisinta lienee ollut se, kun saimme nauttia auringosta ensi kerran moneen viikkoon. Kai sitä riemua sen vartin (ooh!) verran kesti, kunnes oli jälleen aika vajota perisuomalaiseen marraskuun harmauteen. On se riemu pienistä asioista tähän vuodenaikaan revittävä, ei voi muuta sanoa. :p Tänään, vielä jäljellä olevan tiistain ajan, sitä revitään meillä hyvästä kirjasta, sylissä nukkuvasta kissasta ja tulevien päivien postausaiheiden pohdiskelusta satunnaisia muita piristeitä unohtamatta.
Kivaa tiistaita teille! :)














































