Iloisia valoisia aikoja

Eli vuorossa ulkoilukuvia tältä viikolta, ja hei, kerrankin ilman sitä samperin violettia palloa! (...joka tuli rajailtua kuvista pois, koska tokihan sen oli mukana oltava, krhm...)

Iltavirkkuuden huonoja puolia

Aina toisinaan tulee mieleen, että vaikka meikäläisen tarkoitusperä onkin pääsääntöisesti hyvä, olisi toteutustapaa ja ennen kaikkea sitä ajankohtaa syytä miettiä hieman tarkemmin. Koirapuistossakin voisi olla pikkuisen enemmän koiramaista peuhuseuraa ja aktiviteetteja, jos sinne suuntaisi joskus muulloin kuin siinä puoli yhden maissa lauantain ja sunnuntain välisenä yönä... 

Lohdutettakoon kuitenkin niitä, jotka nyt tuntevat pientä sääliä painikaveritta jäänyttä poikaamme kohtaan, että puistosta löytyneet hajut näyttivät olleen erittäin kelpo seuran korvike, yksinään juokseminenkin maistui ja vielä kun kuvissa esiintyvä "suuren suuri" keppikin (juu, justiinsa ehkä suurennuslasilla sen tuosta lumelta erottaa) hampaiden välissä pahoinpideltäväksi löydettiin, oli tämäkin reissu loppupeleissä varsin pätevä jalannostelureissu. On niitä tylsempiäkin iltapissalenkkejä (iltapa ilta, haha!) nimittäin nähty.

Liikkuuko siellä portilla joku?

Eipä taida liikkua, ei, vaikka kuinka pitkään tuijottaisi.

Tästä ei kuva enää kaunistu: kuolaa kuonolla ja keltaisella lumella 

koristeltu kivi. Ah, aivan ehtaa tauluainesta on tämä!

Puupää.

On niitä vauhdikkaampiakin puistoiluja joskus koettu, juu...

Koirapuistossa

Tiistaina allekirjoittanut vähän tärähti. Vaikka päivälenkkimme ovat normaalistikin tyyliä "mennään sinne minne polku sattuu johdattamaan" eli kotoa lähtiessä ei voi koskaan tietää mistä ittemme löydämme, en olisi ikinä arvannut meidän päätyvän sillä kertaa koirapuistoon, edellisestä kerrasta kun oli varmaankin jo vuoden päivät kuluneet.

Hiljaista on, toisinaan.

Koirapuistot tuppaavat olemaan hieman kaksipiippuisia paikkoja. Jos sattuu hyvä tuuri, puisto tarjoaa koiralle turvallisen paikan korvienvälihöyryjen purkuun ja ehkä jopa uusia kavereita puiston ulkopuolellakin treffailtaviksi. Huonolla tuurilla puisto on typötyhjä, ihmiset ja/tai koirat "täysin eri planeetalta" (käytöstavat, omistajien suvaitsevaisuus erilaisia koiria/luonteita kohtaan jne.) ja kotiinviemisiksi saa vielä täitäkin. Noh, me ei olla täitä tai muutakaan vaivaa tähän mennessä saatu, mutta niistä muista eläväisistä riittäisi kyllä marmatusta useamman postauksen varoiksi, jos tämä sellainen blogi olisi - mutta eipä ole, jos hys hys niistä kitinöistä heti alkuunsa. ;)

On täällä joku joskus ollut, hajusta päätellen.

Puistoon saapuessamme meinasin ensin, etten uskalla mennä ollenkaan, puistossa kun köpötteli iäkkään oloinen labbisnarttu kera vanhan mummelin. Ei mikään ihanteellinen yhdistelmä heti alkuun, Carolla kun sitä virtaa piisaa eikä vanha labbis ehkä moista arvostaisi. Pahennusta emme tahdo tahallaan aiheuttaa. Noh, päätettiin koittaa silti, mummelikin kun puistoon seuraa kaipaili eikä näyttänyt hermostuvan, vaikka Caro kohtasikin labbiksen ensi alkuun aidan takaa karvat pystyssä rähisten. Ihme jännitettä moiset aidat kyllä luovat ja samahan se on toki pelkän talutusremminkin kanssa.

Kuten aina ennenkin (ja aina uuden koiran puistoon saapuessa), oli Caron aluksi istuttava ja rauhoituttava paikallaan ennen kuin sai luvan mennä tutustumaan mummokoiraan. Helpottaa kummasti sitä alkupöhinää, vaikka kyllähän se silti nuoren jullikan tavoin karvat ja häntä pystyssä jäykistellen uudet koirat kohtaakin sama kuinka pitkään joutuu odottamaan. Liekö päästään tuosta keljusta lähestymistavasta ikinä eroon, tiedä häntä, sillä ainakaan vielä en ole keksinyt miten moinen tapahtuisi. Labbiksen kanssa homma sujui kuitenkin tosi hyvin, se kun ei nuoremman koiran jäykistelyistä hermostunut, vaan oli tosi ymmärtäväinen. Rauhallisuus tarttui äkkiä Caroonkin ja ainoastaan muutamaan kertaan piti muistutella, ettei sitä tassua sinne niskan päälle edelleenkään asetella eikä noin muutoinkaan tarvitse kuvitella jäykkänivelisen ikäneidon painikamuksi soveltuvan.

Kukas se sieltä on tuloillaan?

Kerrankin kaveri, jonka rinnalla Caro näyttää lähes tukevalta. :D

Painikamujakin toki saatiin, sillä melko pian "mummokoirakon" lähdettyä asteli areenalle mainiolla nimellä paiskattu sakemanni/pystykorva/porokoira-mix Jurri. :p Hyvin pian oli selvää, että pojat ovat kuin kaksi marjaa: harrastavat samanlaista keskenkasvuista, joskin harmitonta urostelua vieraille ja mikä hassuinta, ikäeroakin tyypeillä on vain kuukauden verran. Toisinaan siis painittiin ja äristiin niin maan julmetusti, ja jo minuutin päästä kaivettiinkin vuorotellen samaa kuoppaa tai "jahdattiin" naapuriaitauksen kettuterrieriä aidan vierustaa myöden hurjaa vauhtia peräkanaa kiitäen. Kyllä siinä melkoinen haukku männikössä kaikui, uskokaa pois. Nauratti myös erään pikkukoiran omistajan ilme, kun hän pääsi oikein aitiopaikalta aidan takaa sitä raisuinta ja äänekkäintä poikain mittelöä todistamaan. Hän vissiin meinasi, että kohta tulee ruumiita ja hämmentyi, kun siinä Jurrin emännän kanssa vieressä vain naurettiin, että onpa noi meiän pojat kyllä täysiä vatipäitä, kun tuolla tavalla toisiaan koittelevat. :D Mutta niin, eivät ne pojat olleet "tosissaan", joten ihan huoletta saivat mähistellä ja saavat tehdä niin tulevaisuudessakin, jos satutaan puistossa kohtaamaan.

On niissä vaan jotain samaa. :p

Ei perskeles, tonne ku pääsis...

"Elä kehtaa huutaa." "Jaa mää vai?"

Aiemmin mainitun kettuterrierin lisäksi aidan takana pikkukoirapuolella nähtiin tosiaan myös pari muuta pienempää koiraa, joista ei kyllä suurta iloa meille ollut, ne kun keskittyivät pelkkään makoiluun eivätkä kauhukaksikkoammekaan kummemmin huomioineet. Jurri kyllä sitkeästi naapuriaitauksen tyypeille mielipiteitään huuteli, mutta Caron into moiseen hiipui vikkelään, mitä jopa hieman ihmettelen, mutten pahaksi toki pistä. Otuksen korvien välissä tapahtuu siis selvää kehitystä ja tuossa saatiin siitä taas yksi todiste, jihuu! Turha räkytys on, noh, turhaa. :p

Jurrilla riittää asiaa.

Päivän lehtiä lukemassa.

Jurri ottaa hepulia uusista tulijoista, Caro ei enää jaksa. :p

Eikö ne tullukaa meiän puolelle? No höh...

Mustavalkean penikan (rodusta ei ole aavistustakaan) ja keskikokoisen snautserin saapuessa puistoon alkoi meidän pojalta olla jo panokset lopuillaan, oltiinhan me oltu hösäämässä siinä vaiheessa jo yli pari tuntia. Sitkeästi pentu Caroa leikkiin haastoi, mutta touhu meni kyllä aika väsyneeksi nujuamiseksi. Puisto oli siis tehnyt tehtävänsä ja oli aika alkaa suunnitella kotiin suuntaamista. Lähtöä suunnitellessamme puistoon saapui vielä energiaa pursunnut bokserinarttu, mutta sen kanssa Caro ei kummemmin veljeillyt, mitä nyt kävi ne tutut alkurähin...tervehdykset hoitamassa. Bokseri päätyi muutenkin hyvin pian toiseen aitaukseen aiheutettuaan jonkinmoisen rähinäepisodin, kun taisi olla pikkuisen liian päällekäyvä mustaa pentua ja snautseria kohtaan. Caro ei rähinään osallistunut, vaan seurasi tilannetta kauempaa (ja arvatenkin olin pojasta tosi ylpeä taas, kun osasi pysytellä sivussa kahakasta, vaan niinhän se osaa aina, että eipä siinä mitään uutta sinällään).

"Leikitäääään!!!" "Eiku emmää jaksa enäääääää..."

Taas iski sensuuri. Mitäs aina tuulettaa, niih.

Vähän on väsy, kun ei peuhutouhu enää nappaa.

"No vähän voin sun kanssas kuoppaa kaivaa, mut painimaan en ala, ettäs tiiät, penikka!"

Loppujen lopuksi viivyttiin puistossa huimat kolme tuntia. No kun kerran mennään, niin ollaan sitten kunnolla. :p Pitää kai se joskus taas uudestaan mennä, kunhan meikänörtti vaan jaksaa tsempata ittensä tarpeeksi sosiaaliseen olotilaan. Carolta jos kysyttäisiin, kuuluisi koirapuisto jokapäiväiseen rutiiniimme, se on varma se. Ei siis passaa kysellä siltä yhtikäs mitään... ;)

Hiljainen puisto

Niin, me tosiaan käytiin siellä koirapuistossa ja tuli oikein pokkarikin mukaan otettua, toiveissa kun oli ikuistaa kuviksi aivan uusia koiruuksia. Olisihan niitä tietysti ikuistanut, jos mokomia olisi aitauksessa kanssamme pyörinyt, vaan kovin oli hiljainen perjantain alkuilta etenkin siellä isojen puolella. 

Muutama koiruus piipahti melkoisen pikaisesti jokusen juoksuaskeleen aitauksessa ottamassa (yksi schäfer, kultainennoutaja, afgaani sekä pari hyvin todennäköistä sekarotuista), vaan eivät ne kauaa ilonamme viihtyneet ja jäi sitten ne kuvatkin niistä sen vuoksi ottamatta. Mur! Näin ollen touhu meni taas lähinnä Caron ja Nanan väliseksi sohlaukseksi. Eipä sillä, kyllähän ne keskenään viihtyvät ja tekemistä keksivät, paita ja persus kun ovat. Kuvat kertokoot puolestani mitä ne eilen touhusivat, allekirjoittaneella kun on tänään sen polven lisäksi jumissa myös ajatus. ;p

Ei ihan juosten kustu homma.

Hiekoitettu kieli. 

Toinen hiekoitettu kieli. 

Matkalla Kiinaan? 

Vähän ahdasta... 

Toisinpäin mahtui jo paremmin. 

Ja sitten taas kaivettiin! 

Työmies väsyi... 

...mikä toki oli perjantaina täysin sallittuakin.

Lopuksi muutama salamalla otettu kuva, kamera kun oli kovasti sitä mieltä, että touhu alkoi mennä reissun loppupuolella aivan liian hämäräksi:

Linssilude ja takapiru.

Pieni monttu vain...

Ehkäpä siitä seuraavasta puistoretkestä irtoavat hieman jännemmät jutut ja ennen kaikkea ikimuistoisemmat koirakohtaamiset, sillä kaveeraamisen takiahan sinne aina loppupeleissä mennään. :)

Ken toiselle kuoppaa kaivaa...

Me oltiin tänään sisustamassa koirapuistoa uudelleen. Joku voisi tosin väittää, että kaivettiin vain kuoppia, mutta ei, kyllä me sisustettiin. Nanakin oli muuten siellä.

Huomenna samaa reissua kuvina, jos oikein hyvin käy. Allekirjoittanut jatkaa nyt polvensa pitelyä tuolla kulisseissa, sillä voi olla, että joku black & tan -värinen luupää juoksi taas vaihteeksi sitä jo ties montako iskua vastaanottanutta lumpiota päin. Tämähän tapahtui juurikin siellä saamarin koirapuistossa, jossa olisi kyllä ollut vallan mainiosti tilaa juosta vaihtoehtoisesti vaikkapa päin mäntyä. Moinen voisi oikeasti tehdä sille otukselle joskus ihan hyvääkin, ainakin jos lumpiolta kysytään...

Pakkaspäivän koirailut

Jassoo, on sitten näköjään taas laiskottanut tämä blogaaminen oikein urakalla, kun on jäänyt UV-juhlimiset sun muut täysin raportoimatta, vaikka jo aikapäiviä sitten palasimmekin takaisin Ouluun. Vakaa aikomukseni on palata vielä etelän koirailutunnelmiin (ja kissojenkin kuulumisiin, pitkästä aikaa), mutta sitä kuvapläjäystä odotellessamme voimme tirkistellä miltä meininki näytti tänään koirapuistossa, kun pakkasta oli yli 20 astetta ja leikkikaverit vähissä.

Juu, eipä ollut tylsää silti, ei. Niin siis ainakaan koiralla. Omistaja sen sijaan jäätyi pystyyn toisen riemua ihmetellessään... Ei ole ihmisille tarkoitettuja nämä tämmöiset julmetut pakkaset, mur.

Ensimmäinen kerta

Jummijammi, se koirapuisto on viimein avattu! Voi tätä riemua, kun se piinaava kuukausien odotus on viimein päättynyt. Tuossa viime viikolla otimme kaverikoiramme Nanan (tyttö täytti marraskuussa vuoden eli on Caroa kolmisen kuukautta vanhempi) omistajineen mukaan ja suuntasimme ensimmäistä kertaa noiden kiehtovien, vastapystytettyjen aitojen sisäpuolelle.

Tämä postaus kertoo tosiaan tuosta ensimmäisestä reissustamme, vaikka toki me jo tuossa eilen piipahdimme siellä uudestaan uusia koiria tapaamassa.

Sieltä ne tuli...

...ja sinne ne meni...

Koirapuistostamme löytyy tosiaan sekä isojen, että pienten rotujen puoli. Puisto on sijoitettu tosi viihtyisästi metsän laitaan, joskin moottoritie kulkee aivan lähistöllä eikä puisto näin ollen ole äänimaailmaltaan aivan niin rauhaisa mitä kuvat ehkä antavat ymmärtää. Allekirjoittanutta tämä ei kuitenkaan millään lailla haittaa eikä näyttänyt haittaavan koiriakaan.

...ja siellä ne oli...

Pääasia on, että puistosta löytyy sekä tilaa temmeltää, että isoja puita, jotka tekevät aitauksesta paljon viihtyisämmän kuin miltä ne pelkät tasaisille puuttomille hiekka- ja nurmikentille rakennetut puistoviritykset ovat.

Nana nuuskimishommissa.

Puistoseuralaisemme Nana on siis toisen koirakaverimme Nitan kämppis. Caro ja Nana ovat jo moneen kertaan viettäneet yhdessä koiramaisen riehakkaita iltapäiviä milloin metsän laidan aukiolla oikein suunnitellusti remuten, milloin taasen aivan sattumalta lenkillä jossain pyöräteiden varsilla törmätessämme. Jo kauan ennen koirapuiston valmistumista oli selvää, että joku kerta tämän reissun porukalla teemme, niin hyvin koiruudet ovat keskenään aina toimeen tulleet.

Caron käsitys helikopterimuuvista. Tai tehosekoittimesta.

Viiden minuutin Kauniit ja rohkeat -tuijotus.

Koirapuistoon saapuessamme paikalla ei ollut muita koirakkoja, joten eipä siinä muu auttanut kuin ottaa ilo irti uudesta aitauksesta tutussa seurassa. Oikeastaan se oli parempikin niin, Caro kun meinaa vähän arastella uusia tilanteita kokemusten puutteessa. Oli hyvä saada nuuskutella koiruuspaikkaa rauhassa ennen kuin tarvitsi vaivata päätään uusilla sosiaalisilla kontakteilla, jotka epäilemättä ovat se koirapuistojen jännittävin elementti.

Vapaapainia hangessa.

Suu auki, täältä tulee hauki!

Siinä muita koiria odotellessa ei toki tylsää ehtinyt tulla, kun elikot pistivät keskenään ranttaliksi. Nana on luonteeltaan melkoinen pomottaja (eivätkös ne naiset aina tuppaa vähän sellaisia olemaankin?), joten lempeämielisempi Caro sai tosissaan pistää hanttiin, ettei olisi ollut jatkuvasti tantereessa lunta haukkomassa, kipakka akka niskassaan.

Poskipusu kera hampaiden.

Nana on nimittäin keksinyt, että Caron kaulassa hampaillaan roikkuminen on parasta hupia, mitä maailma voi sille tarjota, ja tätähän sitten luonnollisesti harrastetaan aivan jatkuvasti. Vasta puistoreissun loppuvaiheessa Caron huumorintaju Nanan retuutuksen suhteen alkoi loppua ja poika alkoi sanomaan takaisin.

Hyvä vitsi? Hah hah ha! Ha...ha...ha...

Onneksi saksanpaimenkoirilla on useimmiten keskenään hyvin yhteneväinen huumorintaju, joten vähän karskimmatkin otteet leikkiessä sallitaan. Monien muiden rotujen edustajilla on Caron kanssa usein kestämistä, koira kun niin mielellään läpsisi kaveria tassuillaan kuin heikkopäinen, sillä "se nyt vaan on hauskaa!". Toisten koirien mielestä moinen lätkiminen on pelkästään rasittavaa, joten Caro totisesti osaa arvostaa sitä, kun vastapuoli murinan sijaan lätkiikin vain reilusti takaisin ottamatta asiasta nokkiinsa. :D

Nyt pitää pysähtyä miettimään asioita vakavalla otteella.

Viimein koirapuiston portilla alkoi tapahtua ja isojen koirien puolen ovi kävi. Paikalle saapui pari kappaletta vieraita koiria ja Caro suorastaan jähmettyi jännityksestä tajutessaan, että koirat olivat vapaina - aivan kuin Caro itekin. Mikä pelottava ajatus, ettei yksikään ihminen olisi nyt sanomassa, ettei toisen luo saa mennä. Kaikki päätökset olivatkin yllättäen tämän kokemattoman kymmenen kuukauden ikäisen koiraparan harteilla ja voi kuinka se tuntuikin huolestuttavalta ajatukselta.

Ei helkatti. Huomaiskohan toi koira mua, jos naamioituisin näin?

Myönnetään, että jännittihän tämä uusi tilanne myös omistajaa, sillä kyseessä oli kuitenkin vieras ympäristö ennalta tuntemattomine koirineen eikä näin ollen ollut mitään varmuutta siitä kuinka Caro uudessa tilanteessa käyttäytyisi. Caro elää kuitenkin vielä sitä pentukoirien mörköikää eli kaikki uusi ja vieras meinaa pikkuisen pelottaa (ja pelko ilmaistaan sitten räyhäämällä "pelottelijalle" kuin viimeistä päivää), joten koirapuiston kokemukset ovat sille kultaakin kalliimpia askeleita kohti aikuisiän varmuutta.

Mille ihmeelle nää haiset? Mikä nää oikein niiku oot?

Ahdistelijat työssään.

Jännitys oli kuitenkin täysin turhaa, niin hienosti kaikki lopulta sujui. Siinä missä tottuneempi puistoilija Nana juoksi tervehtimään vanhaa tuttua pystykorvaa (joka muuten kuulemma vähän arastelee saksanpaimenkoiria saatuaan yhdeltä rodun edustajalta selkäänsä joskus taannoin. Oli äärimmäisen hienoa huomata, ettei moisesta tapaturmasta ollut jäänyt omistajalle "kaikki saksanpaimenkoirat ovat hulluja" -asennetta, eli hän ei näyttänyt olevan Carosta ja Nanasta lainkaan huolissaan, mikä varmasti antoi rohkeutta myös hänen koiralleen) ja tämän pienempää terrierikaveria, jäi Caro kauemmas tilannetta arvioimaan.

Ota kiinni, jos saat!

Muutaman minuutin tarkkailun jälkeen Carokin uskalsi tulokkaita nuuskimaan eikä pienintäkään rähinää koirien välille syntynyt. Eikä ihme, sillä nyt kun ahdistava talutinremmi oli poissa, saivat koirat luvan olla koiria ja turha jännite oli poissa. Saksanpaimenkoiria oletusarvoisesti jännännyt pystykorvakin intoutui haastamaan Caroa leikkiin, mikä oli kyllä todella riemastuttavaa katseltavaa. :)

Ai oliko täällä joku pikkukoirakin jossain? Missä muka, häh?

Pystykorvan kaveriterrieri sompaili joukossa mukana, vaikka pientä rotua edustikin, eikä tästäkään mitään haittaa koitunut. Caro oli itse asiassa paljon kiinnostuneempi puistosta ja pystykorvasta, kuin pienestä terrieristä, tiedä sitten miksi. Voihan olla sen tajunneen itekin, ettei olisi viisasta haastaa pientä koiraa painiin, tai sitten niiden kemiat eivät muuten vaan tarpeeksi kohdanneet.

Pojat kovin ujoina.

Ja taas ahdistellaan kilpaa.

Samaa ei voinut sanoa Hugosta (?), joka pelmahti paikalle hieman myöhemmin. Caron mielestä tämä musta kippurähäntä oli todella hauska ilmestys ja erittäin potentiaalista leikkikaverimateriaalia.

Caro turvallisissa tarkkailuasemissa.

Juostaan kilpaa sitten tähän suuntaan!

Pikkukoira-aitaukseen putkahti myös vilkas spanieli, jonka olemus huokui halua leikkiä aivan kaikkien kanssa. Tiedä sitten miksi omistajasetä ei suvainnut saapua samalle puolelle kanssamme, vaikka paikalta jo toinenkin pieni koira löytyi. Ehkä hän meinasi, että aitausmerkintöjä täytyy orjallisesti noudattaa, tiedä siitä sitten. Oli vaan jotenkin niin säälittävää katsella toisten leikkiyrityksiä inhottavan aidan ollessa välissä. En jaksa uskoa, etteikö noin sosiaalinen spanieli olisi vallan hyvin tullut toimeen vähän isompienkin otusten kanssa.

Loppuverryttely sen vanhimman kaverin kanssa.

Myöhemmin saapuneet koirakot lähtivät sitten yksi toisensa jälkeen kotejaan kohti meidän jäädessämme vielä toviksi koiria leikittämään. Lumi vaan pöllysi elikoiden peuhatessa kuin olisivat vasta puistoon saapuneet. Energiaa noilla kahdella kyllä piisaa muidenkin edestä eikä siinä paljon pikkupakkaset (vaatimattomat 20 astetta oli tuonakin puistoilupäivänä) mieltä paina. :p

Olipa kerran tosi luomu talviturkki.

Ja mitäs reissusta jäi sitten käteen? No roppakaupalla uusia kokemuksia tietenkin! Caro osoitti tulevansa mainiosti toimeen koiran kuin koiran kanssa, vaikka välillä sitä selvästi jännitti ja joskus piti jopa singahtaa itteään pienempiä karkuun (ette sitten kuulleet tätä multa, hysss!). Rennosti mukana mesonnut kamu Nana antoi varmasti olemuksellaan lisävarmuutta Caron olemiseen ja helpotti uuteen tilanteeseen sopeutumista. Ensimmäisessä koirapuistoreissussamme ei siis ollut mitään muuta harmiteltavaa kuin turhan kova pakkanen (kameran mekaniikka jähmettyi vähintään yhtä pahasti kuin kuvaajan sormet ja varpaatkin) sekä pieni spanieliparka, johon niin mielellämme olisimme tutustuneet lähemmin. No ehkä joku toinen kerta sitten?