tiistai 30. elokuuta 2011

Metsien mies

Nyt menee kyllä jo melkein holtittomuuksien puolelle tämän postailutahdin kanssa, mutta menkööt nyt vaikka vastapainoksi hiljaiselle heinäkuulle. :D Kyseessä on nimittäin tällä kertaa puhtaasti kuviin painottuva postaus teemalla "arkistojen aarteet" eli edellisen mäyrispostauksen tavoin tässäkin palaillaan hetkeksi viime huhtikuun paikkeille. Huomasin, etten ole näitä Lahessa räpsittyjä kuvia ehtinyt vielä lainkaan täällä julkaista, joten perästä kuuluu, olkaas hyvät! :)












Näitä "rästikuvapostauksia" tulee jatkossakin aina silloin tällöin, koska olisi sääli jättää kivat kuvat tuonne koneen uumeniin keskenään hautumaan. Tuskinpa se ketään haittaa, vaikkei näitä ihan viime päivinä räpsitty olekaan.

Iso vs. pieni (feat sakemanni ja mäyris)

Mainittuani edellisessä postauksessa aivan ohimennen mäyriksen, tajusin jättäneeni julkaisematta kuvia kyseisestä ensitapaamisesta, vaikka johan tuo huhtikuussa tapahtui. Nyt korjataan sitten sekin asia muun jutustelun lomassa. Jos haette pelkkää huumoria ettekä välitä allekirjoittaneen "vakavamielisemmistä koirapohdinnoista" (niitä tällä kertaa nimittäin riittää monen postauksen edestä), tsekatkaa vain kuvat! :)

Tuo käytännössä sukuumme kuuluva mäyrishän tottelee nimeä Roosa. Tai tottelee silloin kuin katsoo sen tarpeelliseksi. Hei, se on kuitenkin mäyris. ;) Roosan emäntä kasvoi kanssani pikkurääpäleestä aikuiseksi tuolla isäni nurkissa Hollolassa ja siinä missä ite muodostin vahvimman riippuvuussuhteeni saksanpaimenkoiriin, päätti tämä toinen kahden laumaamme kuuluneen mäyriksemme perusteella, että maastonakki on se hänelle itelleen sopivin "ensimmäinen rotu". Niinpä niin. Olisimmehan me kumpikin voineet valita rotumme vähän "viisaammin", mutta minkäs teet, kun väkisin kieroon kasvatetaan. ;)

Maastonakki Roosa vm. 2008.

Ensimmäistä noista "meidän mäyriksistämme", Pikiä, en oppinut tuntemaan kovin hyvin, sillä olin hyvin pieni, kun se lopetettiin. Se puri nimittäin vierasta lasta aivan yllättäen eikä moisen haluttu tapahtuvan toiste. Toinen lapsuutemme mäyriksistä ja mulle yksi rakkaimmista koirista koskaan, Siiri, eli 11-vuotiaaksi. Viimeisinä vuosinaan se sairasti yhtä sun toista mikä sitten koitui sen kohtaloksi. Kerron Siiristä oikein kunnolla joskus toiste, kun saan vain väännettyä paperikuvista tänne blogiin sopivat versiot, Siirin aikoina kun emme vielä digikuvien aikaa eläneet. 

Siiristä tässä vielä sen verran, että kaikesta sanoinkuvaamattomasta ihanuudestaan huolimatta se ei todellakaan ollut helppoluonteinen koira. Rauhaisalla "puolimaaseudulla" sen kanssa pärjäsi hyvin, mutta erityisesti miehiä kohtaan äkkipikaisena ja epäluuloisena (pois lukien sen omalle reviirille saapuneet vieraat) sekä  haukkuherkkänä se olisi ollut vallan ikävää seuraa kaupungissa (tästä saatiin todisteitakin muutamaan otteeseen, mutta siitäkin lisää joskus toiste). Näyttelyissä se tosin pärjäsi eikä niissä tilanteissa tietääkseni millään tavalla äksyillyt.

Roosan perusilme toisen koiran ollessa nuuhkuetäisyydellä.

Mutta siihen Roosaan. Roosahan on tyypiltään aivan kuten oli Siirikin: punaruskea lyhytkarvainen ja normaalikokoinen. Varmaan sattumaa, krohöm? ;) Siihen ne yhtäläisyydet sitten loppuvatkin, erityisesti luonteen osalta. Siinä missä "pellossa elänyt" Siiri pärjäsi reviirillään vierailleidenkin koirienkin kanssa (Siirihän oli muuten laumansa pomo pitkän aikaa, rooli kun lankesi aina lauman vanhimmalle), mieltää citykoira Roosa ittensä joksikin ylipäälliköksi pomottaen muita koiria minkä ehtii unohtaen olevansa ite se vieras talossa. 

Koulutuksella on toki vaikutusta tähänkin asiaan. Roosan kohdalla on kuulemani mukaan lepsuiltu melkoisesti mikä tekee tietysti vahvaluontoisen koiran kanssa elämisestä erityisen haastavaa myöhemmällä iällä, vaikkei koiralla fyysistä kokoa ihmeemmin olekaan. Ikävä kyllä omien havaintojeni mukaan tämä koulutuksellinen hällävälismi on harmillisen yleistä pienien koirien kohdalla (saihan jopa Siirikin anteeksi paljon enemmän kuin saman lauman suuremmat koirat, eli kaukaa ei esimerkkejä tarvitse hakea). Jotenkin yleisesti hyväksyttyä. Isompien rotujen pomottaminen ja niille rähiseminen koetaan omistajan silmin "hassuna" ja jopa "kunnioitettavana ominaisuutena". "Koirillani on niiiiiin iso ego, että me ollaan aina täällä isojen puolella", on eräskin nainen useampaan otteeseen kuulteni todennut tuotuaan lähes tauotta muille koirille rähisevät ja uhittelevat pienet koiransa koirapuistoon. Kenen on vastuu siinä vaiheessa, kun isompi koira päättääkin tarttua tällaista "isoegoista" räkyttäjää niskasta, isojen koirien puolella? Ite lähden nykyään aina pois puistosta kyseisen koirakon saapuessa paikalle, sillä vaikka Caro ei puistossa ole kertaakaan kenenkään kanssa tapellut, voi se ensimmäinen kerta olla koirien kokoeron vuoksi melkoisen traaginen. 

"Tässä on sitä hymyä ny!"

Kierolla tavalla hupaisaa on, että mikäli isomman rodun edustaja käyttäytyy tismalleen samoin tai lievemmin, eli esim. remmirähjää ilman halua käydä oikeasti keneenkään kiinni, pidetään koiraa automaattisesti "sekopäisenä tappajana". Pieni koira voi sen sijaan hyppiä muiden silmille tai juosta Flexin päässä vilkasta pyörätietä ristiin rastiin miten lystää ilman, että ketään kiinnostaa asiaan puuttua. 

Omasta mielestäni koiran kuuluu suhtautua muihin koiriin asiallisesti koostaan riippumatta, vaikka onkin selvä juttu, että iso koira saa pahempaa jälkeä helpommin aikaan ja on täten muille koirille vaarallisempi. Pieni koira taasen on usein vaaraksi vain itelleen luullessaan, että pelkkä iso ego pelastaa sen isomman hampaista. Ja kun oikeasti iso koira sitten vaikka vain kerran puraisee, media kailottaa suureen ääneen kuinka suuri koira on jälleen tappanut pienempänsä. Tottahan se onkin, mutta tappelun aloittajalla ei tuossa vaiheessa tunnu olevan mitään merkitystä, koska suurin syyllinen on aina se suurempi koira, kun yleistä mielipidettä kysytään. Niin se vaan tuntuu menevän. Henk.koht. olen sitä mieltä, että suurin syyllinen näissä koirakuolemissa on poikkeuksetta huolimaton taikka koulutuksen suhteen välinpitämätön ihminen, ei yksikään koira ite, ja syytä onnettomuuksiin voikin etsiä niiden hihnojen korkeammalla keikkuvista päistä. Siellä on se vastuu siitä, ettei mitään pahaa kenellekään tapahdu, oli se koira koulutettu miten hyvin tai huonosti tahansa.

Jäykähkö tunnelma.

Palataanpas nyt kaikesta paatoksesta selvinneinä erääseen tiettyyn erikokoiseen kaksikkoon. Caro ja Roosa tapasivat ensimmäisen kerran tosiaan tuossa huhtikuussa, kun satuimme kaikki kerralla samaan aikaan Hollolaan. Ensikohtaaminen ei ollut erityisen lämmin: Roosa näytti hampaitaan Caron vastatessa sille täten tyypillisellä hyeenalookillaan, siis nostelemalla niskakarvojaan. Epävarmasti taisivat toisiaan nuuskiakin. Vaan eipä aikaakaan, kun Roosa päätteli, että kyseinen hyeena voisi kaivata hieman vauhtia ja sen jälkeen touhu näyttikin tältä:

Ote ohjelmasta "Tanssii mäykkyjen kanssa"?

Auton alla vaanii vaara.

"Alta pois, nakkipaketti tullooooooo!"

Ei pienintäkään epäilystä siitä kumpi noista on omasta mielestään arvoasteikossa korkeammalla ja kumpi joustaa ennemmin kuin tappelee. Caro-parka tykkää kyllä leikkiä hippaa, muttei ehkä kuitenkaan aivan sellaista versiota mitä Roosa sille tarjosi...

Eri suunta, paras suunta.

Aikansa poliisia ja rosvoa ihan vain toisen osapuolen toiveesta leikittyään koirat hieman rauhoittuivat ja Carokin viimein uskoi, että on ehkä lopulta parempi pysytellä maastonakista sen verran etäällä, ettei tarvitse pelätä hampaiden iskeytymistä nilkkaan. Kyllä ne siinä sitten toimeen tulivat niin kauan kuin Caro sen hajuraon muisti pitää. Yksikin väärä katse pötkön suuntaan ja taas mentiin. Huokaus.

"Heitä se jo meille!"

Minähän se sitten keksin, että annetaanpas niille jotain yhteistä kivaa tekemistä josko ne siitä vaikka säkällä ystävystyisivätkin ja Roosakin hieman relaisi. "Mikäs sen parempaa kuin tennispallon heittely", ajattelin, ja aloin viskoa palloa pitkin pihamaata koirien rynnätessä innolla perään. Hommassa oli vain yksi mutta. Isoegoinen mutta.

"Enks määki sais vähän?" "No et todellakaan!"

Kyllähän ne sitä palloa kumpikin innolla tosiaan tavoittelivat, mutta eihän Caro uskaltanut Roosaa enää haastaa pelätessään, että kohta sieltä tulee nenille. Näin ollen Roosa haki palloa muutaman tovin Caron seuratessa sitä haikein mielin vailla pienintäkään mahdollisuutta koskea leikkikaluun ite. Veikkaanpa, että ihan viisasta varovaisuutta oli tuo, ellei erityisemmin kivusta tykkää. Ja täytyy myöntää, että olin kyllä kovin huojentunut siitä, ettei Caro lähtenyt Roosaa turhia haastamaan. Jännä nähdä muuttuvatko noiden välit useamman tapaamisen jälkeen vaiko eivät. Pahoin pelkään, ettei Roosaa pahemmin huvita kaveerata tulevaisuudessakaan, vaikka tykkäisinkin kovasti, että Carolle löytyisi myös noita pienempiä leikkikavereita.

"Täällä tää on turvassa..."

Ei se Roosa kauaa jaksanut sitä palloa hakea, vaan päätti lopettaa leikit hautaamalla saaliinsa maahan, vinttikoirien ja Caron yhdessä kaivamaan kuoppaan. "Jos ei leiki nakki, ei leiki kyllä muutkaan!" Reilu meininki. :D Minä sitten heittelin Carolle palloa vähän myöhemmin nakin mentyä sisälle nukkumaan, joten ei jäänyt meidän poikakaan vaille hupia.

"Minun pallo!"

Vaikka Roosa Carolle aika hankala uusi tuttavuus olikin, oli kohtaamisesta varmasti jollain tasolla jotain hyötyäkin. Uutta elämänkokemusta nyt ainakin kummallekin, jos ei muuta. Voihan olla, että seuraava tapaamiskerta on jo helpompi. Siinä missä ne ikävämmät puolet, muistin Roosan myötä myös paljon niitä mäyristen hyviäkin puolia, joihin aikanaan Siirin kautta sain tutustua. Eivät kaikki mäyrikset toisia koiria Roosan tavoin alista (no se asennekasvatus auttaa paljon, oli rotu mikä hyvänsä), joten varmasti myös Carolle mäyris kaveriksi sopisi. Siirihän oli juuri sellainen unelmakoirakaverin muotokuva: luonteeltaan selvästi Roosaa leikkisämpi ja huumorintajuisempi. Sellainen, joka käpertyi mielellään isomman koirakaverin kylkeen...ei kun sori, kipusi sen isomman koiran päälle torkkumaan. ;) Samanlaisen jos onnistuisi pentueesta valitsemaan, olisi mäykyn ja sakun yhteiselo varmasti melkoisen antoisaa. Saapa nähdä tuleeko moisesta joskus todellisuutta. Toistaiseksi pinnani ei ole aivan tuollaisen jästipäisen mäyriksen pituinen, sen tiedän. :D

maanantai 29. elokuuta 2011

Häiriökoira ja ihmistampio

Vaihteeksi vanhempien kesäkuulumisten pariin eli humpsahdetaan ajassa taaksepäin aina tuonne heinäkuulle saakka, tuttavani kun kaipaili tuolloin tottistreeneihinsä häiriökoiria. Häiriökoirathan ovat nimensä mukaisesti otuksia, joiden tarkoitus on häiriköidä muiden treenejä (siis olemalla ylipäätään paikalla), jottei koulutus sujuisi aina niin seesteisissä olosuhteissa, koiran kun olisi luonnollisesti toteltava omistajaansa missä tahansa. No mehän Caron kanssa lähdettiin tietysti riemulla toisten iltapäivää häiriköimään, se hommahan oli kuin luotu meille!


Häiriöasemalta päivää! Kuinka voin palvella? 

Vallu.

"Mikä hemmetin Vallu?!"

Siinä sitä olikin Carolla ihmettelemistä mikä perhana oli homman nimi. Kentän laidalle saavuttuamme köytin koiruuden auton "hinauslenkkiin", minkä jälkeen viereisistä peltilehmistä alkoi puskea jos jonkinmoista saksalaista karvaturpaa ilman, että niiden kanssa pääsi minkäänlaiseen lähikontaktiin. Harvinaisen raivostuttavaa oli se, ainakin kakaran äänestä päätellen.

Vallu reenaa.

Carokin reenaa - häiriökoiraääntään.

"Mikäs se siellä luuhaa?"

Eivätkä nuo eleetkään kyllä vihjailleet, että asiaa oltaisiin täysin mukisematta hyväksytty... Kyllä siinä nahkaremmi taisi pari senttiä pidemmäksi venyä, koiruus kun niin kovin hinkui tyyppien painimaan.

Riesa ja Vallu.

Vaikka Caron vahvuudet muihin kentän koiruuksiin nähden jäivätkin ehkä treenatuimpaan kurkkutorveen, sai sekin silti osansa treeneistä. Otettiin nimittäin leikkiharjoituksia muiden koirien levähtäessä autoissaan ja lopuksi treenattiin asiallista vieraan koiran ohittamistakin. Harmi vain, etteivät nuo systeemit suju aina tismalleen suunnitelmien mukaisesti, kiitos eräiden nimeltämainitsemattomien ihmistampioiden... 

Mokoma.

Allekirjoittanuthan onnistui nimittäin heti alkuun tekemään sen suurimman mokan ikinä eli menettämään otteensa remmistä jo ennen kuin yritimme ohitusta ensimmäisen vastaantulijaehdokkaan, Mokoman, kanssa! Olin asettelemassa remmiä kätöseeni paremmin, kun koira yhtäkkiä vain nykäisi rajusti ja ennen kuin ehdin edes järkyttyä, oli Caro jo karvat pystyssä rähisemässä juuri sen uroksen nokan edessä, josta oli etukäteen mainittu, ettei se tule toimeen muiden urosten kanssa, joten turpiin voi erittäin todennäköisesti tulla. x) Nolouden ja säikähdyksen määrä oli siinä vaiheessa sitä luokkaa, ettei taida asteikko moisten fiilisten kuvaamiseen enää riittää. Eipä ole montaa kertaa ote remmistä herpaantunut eikä vastaavaa missään nimessä saisi tapahtuakaan, mutta kun nyt kerran mokattiin, niin onneksi sentään koirakentällä, jossa on totuttu kommelluksiin. Tulipahan taas treeniä omistajallekin sen suhteen kuinka sitä remmiä oikein kädessä pidetään. Tiukasti ja alati tarkkaavaisena, joka ikinen sekunti. Eipähän unohdu toiste, sen verran säikähdin.

Nelijalkainen varkaudenestolaitteisto ON-tilassa.

Jostain kumman syystä Mokoma ei silti tehnyt elettäkään käydäkseen uhittelevaan teiniin kiinni. Tavallaan näin jälkikäteen ajatellessa olisi ollut pelkästään positiivista, että Caro olisi jonkun taisteluarven tempauksestaan saanut ja näin ollen ehkä oppinut hieman varomaan vastaantulijaa. Mutta ei. Karvat pystyssä ja varovaisesti nuuskivat pojat toisiaan vain sen pienen hetken ennen kuin nappasin Caron tilanteesta pois. Liekö Mokoma itekin tilannetta hämmästyi vaiko oli vain tottistreeneistä väsynyt, kun ei runtua tahtonut antaa. On myös mahdollista, että se näki Caron käytöksen läpi. Carohan kyllä kovasti esittää kovaa poikaa, jos se ite tai vastapuoli on remmissä kiinni tai aidan takana, mutta todellisuudessa kaikki on pelkkää showta: jos vastapuoli sanoo kerrankin koirakielellä "notta PERKELE!", viedään Caroa siinä vaiheessa toiseen suuntaan ja lujaa. Ei puhettakaan, että voisi tappelua syntyä. Tämä on todettu ihan mäyräkoirankin kanssa, niin noloa kuin sen myöntäminen Caron uskottavuuden suhteen onkin. :D

Riesa.

Ohitustreeni Mokoman kanssa meni tuon välikohtauksemme takia pieleen, Caro kun mielsi uroksen tuon jälkeen kaverikseen siitäkin huolimatta, että ne olivat lähinnä vain uhitelleet toisilleen, eikä sen tähden välittänyt sille remmirähjäilläkään. Sellainen se Caro on: ystävystyy helposti päästessään nuuskutusetäisyydelle, vaikka sitä ennen antaakin itestään sen kuvan, että tahtoo vain mähistä. Leikkiä se vain haluaa, mutta tuon itseilmaisun kanssa sillä on vielä "himpun verran" kehitettävää, eh... 

Koitettiin ohittelua vielä Riesankin avustuksella, mutta ihan yhtä tyhjän kanssa oli sekin eli eipä enää rähinöinti kakaralle maistunut. Ei meidän remmirähjäysongelmamme kuulemma mitenkään toivottomalta tapaukselta näyttänyt, vaikka sen kanssa joudumme edelleen painimaankin eivätkä ohituksemme todellakaan ole mistään oppikirjasta repäistyjä. Kehitystä onneksi tapahtuu niin koirassa kuin sen taluttajassakin, hitaasti mutta varmasti, vaikkei aina uskoisi, kun näitä Karvahelvetinkin juttuja lukee. Onneksi on olemassa muitakin koiruusaiheisia blogeja, joissa kaikki ei mene aina ihan putkeen. ;)

perjantai 26. elokuuta 2011

Mikä vaivaa, Pätkis?

Eipä ole ollut Pätkiksen loppukesä tämä, mutta parempaan päin ollaan menossa. Nimittäin tuossa viime viikolla alkoi mokoma katti taas vuoden tauon jälkeen pissailla milloin lattialla lojuneisiin pahvilaatikoihin, milloin taasen omaan sänkyynsä. Ei ole normaalia touhua se semmoinen. Jotain oli taatusti pielessä. Myös hieman väsyneen oloisesti tihrustava katse kieli ongelmista.


Virtsatulehdustahan siinä tietysti heti epäiltiin, Pätkis kun on moisista ennenkin kärsinyt puhumattakaan nyt niistä isommista vaivoista, kivistä ja kiteistä. Vastahan siitä hieman yli vuosi on aikaa, kun Pätkis leikkauspöydälle vaivoineen joutui ja joulukinkuksikin samassa rytäkässä naamioitui.

Jostain kumman syystä Oulun eläinlääkärit tuntuivat viime viikolla olevan epätavallisen työllistettyä porukkaa ja niinpä me sitten saimmekin hyvän tovin soitella ja selvitellä, ennen kuin löysimme vapaan ajan edes jonnekin seuraavaksi päiväksi, perjantaiksi.


Tarkoitus oli lähteä treffaamaan lekuria pissanäytteen kanssa, mutta tulipa siinä sitten pikkuisen noita mutkia matkaan, vaikka ennen ollaan melko helpostikin moinen näyte kotona saatu otettua. Siinähän kävi nimittäin niin, että Pätkis meni ja lasketti omaan sänkyynsä oikein kunnon lammikon siinä viitisen tuntia ennen vastaanottoaikaa ja eikös se ollutkin sen jälkeen täysin toivotonta ottaa mitään näytteitä, katin rakko kun tyhjeni kerralla eikä yli neljä tuntia vanhaa näytettä olisi voitu tutkiakaan, vaikka olisinkin näytekippoineni kissapedin laidalle vahingon sattuessa ehtinyt. 


Ei siinä auttanut muu kuin ilman näytettä mennä, Pätkis kun ei lukuisista juottamisyrityksistäni ja vessamaanitteluistani huolimatta tehnyt enää elettäkään kyykistelläkseen. Kyllähän se runsaasti vettä joi, kuten aina tapaa tehdä, mutta se hiljaisempi pää ei siltikään laulaa luikauttanut. Allekirjoittanutta lievästi sieppasi, kun oli etukäteen oikein suureen ääneen kehuskellut, ettei se näytteen ottaminen tulisi mikään ongelma tälläkään kertaa olemaan. Eipä vissiin! 

Onneksi kohdallemme sattui äärimmäisen mukava lääkäri, joka ei turhia näytteen puutteesta nipottanut. Harvinaista kerrassaan, sillä yleensähän sitä otetaan yhtä sun toista ylimääräistä näytettä puoliväkisin, kun ei asiakkaan sanaan luoteta himpun vertaa. Pätkiksen sairasteluhistorian kuultuaan (ja koska oli perjantaikin, eli aika turha tehdä tutkimuksia viikonloppua vasten) määräsi hän kattiraasulle muutaman päivän kipulääkekuurin, antibiootit ja vielä siihen päälle sekä pissavaivoista kärsiville että terveille kissoille soveltuvaa ravintolisääkin. Ja olihan kissassa toki jotain muutakin hoidettavaa, jonka paljaalla silmällä tämmöinen vähän tyhmempikin näki, eli aivan tuosta vain ei lääkkeitä heruteltu.



Nimittäin meille täysin yllätyksenä tullut hammaskiven aiheuttama ientulehdushan se sieltä karvaturvan uumenista löytyi! Eihän meillä olla koskaan kissojen ikeniä ja hampaita tajuttu katsella ja kun Pätkis on siellä lekurissakin vähintään muutaman vuoden välein tarkastettavana piipahdellut ilman mitään mainintaa suuongelmista, emme ole osanneet pitää mokomia silmälläkään. Eipä niitä ole aiemmin tainnut kyllä ollakaan. No jatkossa tutkitaan sitten ajoittain nuo ikenetkin, ettei moinen vaiva vain uusiudu, ja hammaskiven poistokin on tässä lähitulevaisuudessa edessä, koska muutoinhan nyt jo parantunut ientulehdus palaa melko varmasti takaisin.

Näin viikon verran kestäneen antibioottikuurin jälkeen tilanne näyttää enemmän kuin hyvältä eli ikenet ovat tervehtyneet eikä vääriin paikkoihin pissaamistakaan olla jouduttu todistelemaan. Pätkis vaikuttaa siis tällä hetkellä kaikin puolin tervehtyneeltä, mutta mikäänhän ei tietysti vielä ole varmaa. Karvahelvetissä mutustellaankin vielä muutaman päivän ajan vaaleanpunaisia pillereitä toivoen, etteivät oireet palaile antibioottikuurin loppumisen jälkeen ja ettei kyse ole mistään tämän isommasta vaivasta, tällä kertaa.

keskiviikko 24. elokuuta 2011

Juhannuksen paluu

Se tapahtuu sittenkin: "kissojen juhannus" -postaus on viimein valmiina ehtien jopa julkaisuun saakka virallisen kesäkuukauden puolella! Mitäs me pienestä kahden kuukauden viiveestä välitettäisiinkään, häh? ;)

Niin, asiaan, jos sellaiseen voi tässä blogissa edes puolivahingossa päästä. Pätkis ja Sinni saivat kuin saivatkin tänä vuonna perinteikkään juhannusulkoilunsa, josta joutuivat luopumaan väliaikaisesti vuosi sitten, kiitos koiranpennun, jonka ulkoiluttamisessa riitti lauman isäntäväellä hommaa aivan tarpeeksi, penikka kun ei todellakaan noihin aikoihin vielä sisäsiisti ollut. Tänä vuonna kaikki oli koiran puutarhaletkun aktiivisuuden osalta kunnossa, joten kissojen reissulle ei ilmennyt mitään esteitä.


"Täällä mä varmasti oon täysin huomaamaton, eiks niin?"

Lievää jännitystä ilmassa...

Aivan aluksi suhtautuminen ulkomaailmaan oli hyvinkin hämmentynyttä ja kaikenlainen ylimitoitettu pälyily, hätkähtely ja pusikoissa kökötys melko kovaa valuuttaa.

 
Tuumailua.

"Eih, taas siellä menee joku!"

"Jos mä katon niitä tarpeeks pahasti, ne varmaan lähtee karkuun..."

"Joo, ihan varmaan!"

Koskaan ei voi tuijottaa liian tiivisti.

Auta armias mitä kauhistusta olisi normaali arkipäivän hässäkkä aiheuttanut, kun hipihiljainen juhannuslähiökin tuntui toisinaan aivan liian jännittävältä kauempana kävelevine ja pyöräilevine ihmisineen. Viis siitä lähtikö niistä ääntä vaiko ei, kauhean uhkaavaa oli moinen toiminta joka tapauksessa eikä yksikään kulmilla liikkuja jäänyt kissamaisilta katseilta rekisteröimättä.

"Miltähän toi kurren korva maistuis?"

Aistit treenattavina.

Sinnin sukupuussa on pointteria?

Sinni oli edelleen Pätkikseen verrattuna jokseenkin jänishousumpi ulkosalla tai ainakin tuntui viihtyvän enemmän kuin mainiosti erinäisissä pusikoissa mikä ei kyllä taluttajia suuremmin miellyttänyt, he kun eivät voineet olla lainkaan varmoja siitä mitä kaikkea noiden kasvustojen seassa kissan lisäksi lymyilikään. Täysin ei Sinniltä raaskittu viidakkoseikkailua kieltääkään, mutta kovin pitkälle näkymättömiin ei otusta silti hiippailemaan päästetty, varmuuden varalta.

"Päästä mut piiloon, tyhmä ihminen!

"Minnehän tota seuraavaks sukeltais?"

Piiloutumisen mestari? No ei ehkä ihan vielä...

"No en varmana kierrä. Kierrä kuule ite vaan!" 

Ja riittihän tuota nuuskuteltavaa ryteikköjen laitamillakin samoin kuin puita, joiden ympärille oli oikein kiva kietoutua taluttimineen. Flexi on kyllä ehta paholaisen keksintö, mutta kissojen kanssa silti oikeastaan ainoa edes jollain tavalla toimiva talutin. Siinä missä Sinni kynti tiheitä heinikoita vaatien jatkuvaa tarkkailua ja ollen milloin missäkin solmussa Flexeineen... 

"Mikä maavara?" 

"Ei saakeli, ei kai toi vaan oo koira?"

...tyytyi Pätkis mieluummin istumaan puun alla päätään käännellen tai tassuttelemaan nurtsille istahtaneen taluttajan kylkeen kehräämään ja vaivihkaa henkistä tukeakin hakemaan. Ragdollin huhuttu koiramaisuus kyllä tuolla ulkosalla erottui, sillä kun lähdettiin liikkeelle, Pätkis totisesti muisti miten hihnassa kävellään, vaikkei lenkkeilyn ammattilainen olekaan. Kattihan tassutti menemään kuin juna, vaikka samaan aikaan toisaalla Sinnin taluttaja joutui käyttämään kaikki maanittelukeinonsa pitääkseen maatiaisen näköetäisyydellä tai ylipäätään edes jonkinlaisessa liikkeessä. Pelkkä tylsä kävely ei edelleenkään ollut Sinnin suosikkihommaa, mutta Pätkis tuntui tykkäävän.

"Ai säkin olit täällä!"

"Ärh, aina tota nysvääjää saa ootella..."

Possujuna. (Ikävä kyllä paras 
"yhteiskävelykuva". Aina ei vaan osaa...)

Vain hyvin harvoin jaksoivat katit toisiaan ulkosalla huomioida, mutta eivätpä nuo tuota kaveeraamista harrastele nykyisin muutenkaan, niin kovin erilaisiksi niiden luonteet ovat ajan myötä muotoutuneet. Sinni tuntuu olevan ystävyyden kehittämisestä selvästi Pätkistä kiinnostuneempi, mutta harvemmin sekään jaksaa enää yrittää, Pätkis kun antaa liiasta lähentelystä palkaksi pelkkää kipakkaa tassua niin että Sinnin otsatukka vaan pölähtelee. Mokoma myrtsi. Varmasti ne silti jonkinlaista seuraa ja tukea toisistaan saavat, vaikka eivät varsinaisia sydänystäviä keskenään olekaan.

"Tää ei liiku tästä enää, ettäs tiiät."

Kedon kaunein kukka? Noh, kookkain ainakin...

"Äääää, mä en jaksa enääääää!"

Parin tunnin happihyppelyn loppupuolella Pätkis totesi viimein, että nyt muuten saa urheilu riittää ja heitti pitkälleen nurmikolle samalla silmin nähden kuumissaan läähättäen. Yritinhän mä sille hienovaraisesti vihjaista, että olisi ehkä hieman järkevämpää maastoutua vain parin metrin päässä levittäytyneen mäntymetsikön varjoon eikä siihen suoraan auringonpaahteeseen, mutta eihän se hönö taaskaan mun neuvojani kuunnellut saati hihnan nyppimisestä vironnut. Ei auttanut muu kuin napata tuota runsasmuotoista juhannusneitoa kainaloista ja hilata se toipumaan varjoon, kun ei kerta omaa parastaan ite ymmärtänyt.

"Uiiiiii, just siitä niin!" 

"Joko se on hyvä? Kyl mun puolesta vielä vähän vois, etsäviitsisitsä..?"

Riittihän tuota hengailuenergiaa loppujen lopuksi vielä pieneen furminointituokioonkin ennen kuin palailtiin katit kainalossa ja turkit tuuletettuina kotiin lepäilemään. Saapa nähdä vieläkö tälle kesälle ulos kissojen kanssa ehditään. Toivoa sopii! Viikonlopun säät lupaavat ainakin hyvää pitkästä aikaa myös Oulun korkeudelle eli miksipä ei, siinä tapauksessa. :)