tiistai 31. tammikuuta 2012

Ketä kiinnostaa?

Aina välillä sitä tuntee Carosta juttua blogiin kirjoitellessaan sellaisen pienoisen piston sydämessä, kun tämä blogi on nykyään niin koirakeskeinen, vaikka alkoikin puhtaasti kissablogina. Sitten tajuaa vertailla hieman noita kolmen ensimmäisen vuoden postausmääriä kahteen tuoreimpaan vuoteen ja tajuaa, ettei mikään ole sittenkään muuttunut. Ellei tuota koiranrääpälettä olisi ja teemana toimisi pelkästään kissat, mentäisiin varmaan edelleen maksimissaan 50 merkinnän vuosivauhtia sama kuinka kiva niistä kateista olisikaan juttua vääntää. Se vaan, kun tänäänkin touhu on ollut kissojen osalta pelkästään tätä:

Häh? O_o

Hiiteen leikit, mä nukun ny.

No mitä ny taas?

Sanonko minne voit sen kittiputkes tunkea?

Vaikka minä kuinka niitä maanittelen, uhkailen ja epätoivoisesti nyyhkin, että "tehkää nyt jotain kivaa kissaihmisten iloksi!", on kaksikon asenne nätisti sanottuna "painuhan siitä koiraa kiusaamaan niiku oisit jo ja ANNA MEIÄN NUKKUA RAUHASSA!!!" Samaan aikaan koira tökkii kylmällä nenällä poskeen innosta hihkuen, että "naksutellaaks taas, jooko hei?! Tai lähetääs ulos hillumaan, jooko hei?!" Vaikea varmaan arvata, kuinka helppoa on tyytyä kohtaloonsa ja osoittaa huomiotaan sille, jota oikeasti jopa kiinnostaa. ;) 

Täytyy myöntää, että siksi tässä kai koiraihmisiä ollaankin. Kissojen suunnaton laiskuus ja välinpitämättömyys on joskus oikeasti niin käsittämätön (lue: raivostuttava) juttu, että tekisi mieli testimielessä tunkea niille joku laturijohto pyll...korvaan, josko sillä niihin vähän lisävirtaa saisi. Mutta olkaa kissojen ystävät huoleti, en lähde moista tekniikkaa testaamaan (no uskokaa nyt, en lähde! :D), vaan tyydyn kirjoittelemaan tarinoita koiran puuhista satunnaisin "edelleen nukkuva kissa" -postauksin höystettyinä, siis aivan kuten tähänkin saakka, hah!

Rentoa viikon jatkoa kaikille eli niin kissa- kuin koiraihmisillekin ellei jopa niille, jotka ovat - uskomatonta kyllä - yhtä aikaa molempia! :)

sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Naks vaan sullekkii!

Ostin tuossa loppuvuodesta kaupasta hillittömän söötin namipussukan (no hei, siinä on heijastava tassukuvio ja violetti/lila väri, joten pakkohan se oli saada!), joka päätti nyt viimein tulla kaapista ulos ja alkaa oikeisiin hommiin sen ainaisen toimettomana nysväämisen sijaan. Hommailukaveriksi se valitsi tuollaisen pienen (alla on molemmista kuva) tummanvihreän HauHau Champion -merkkisen vempaimen, jota toiset kutsuvat naksuttimeksi, toiset taasen klikkeriksi. Ite en osaa päättää eli molempi parempi! Meiltä löytyi ennestään myös Karlien naksutteluvehje, vaan kun se pitää niin himputinmoista metakkaa, on käyttömukavuus vähän niin ja näin (ja olen liian laiska sitä kikka kolmosilla vaimentelemaan). En kyllä suosittelisi ostamaan. Tuossa HauHaussa sen sijaan on peräti neljä äänenvoimakkuusvaihtoehtoa, joten enää ei naksu korvaan koske, ei sitten yhtään. Mallikin on hauska! :)


Minä kun olen äärimmäisen huono lähtemään minnekään ohjatuille (ihanan kalliille) kursseille (niin hyödyllisiä kuin ne useimmiten olisivatkin), olen opiskellut naksuttelujuttuja netistä (aiheeseen liittyvää kirjaakin olen muutamasta kirjakaupasta bongaillut, vaan kun on myyty vain ei oota, niin metsästys jatkukoon). Paljon löytyy videoita, keskustelua ja muuta ohjeistusta tähän aiheeseen liittyen, kun vaan jaksaa etsiä ja tutkiskella. Ja kun vaan ymmärtää pääpointit, mikä ei piiloblondille olekaan aina ihan helppo nakki. ;) Kahdesti ollaan nimittäin jo naksuttelu aloitettu (viime vuonna), vaan aina se on tyssännyt tunteeseen, että "ei hiivatti, teenköhän kaiken sittenkin aivan väärin?" ja sitten sitä on vain luovuttanut, aivan liian helpolla kaiken lisäksi. Mistä voi ostaa oikean asenteen ja selkärangan, kysyn vaan?! Jospa se kolmas kerta viimein sanoisi toden ja päästäisiin tuossa naksuttelussa oikeaan tekemisen makuun eikä allekirjoittanut alentuisi nössöilemään heti alkuunsa. Ainakin toistaiseksi motivaatio on todella korkealla ja varusteetkin viimein kohdallaan, kuten ekasta kuvasta näkyi, hah!

Mmmmm...namia ääntä kohti vaan, kiitosh!

Muuten, jos ja kun siellä kulisseissa kuhisee teitä pidempään naksutelleita, niin saapi aivan vapaasti jakaa kommenttiboksissa aiheeseen liittyviä vinkkejä, linkkejä sun muuta hyödyllistä infoa! Olisin erityisen mielissäni kaikista "älä vaan hölömö tee näin!" ja "hei hölömö, kannattaa tehä näin!" -tyyppisistä neuvoista, joiden avulla voisin välttää ne kaikkein typerimmät ja yleisimmät amatöörimokat, joihin on helppo kokemattomuuksissaan sortua. Minä, jos kuka, sorrun niihin aivan varmasti, ellei kukaan mua niistä jutuista valista. :D Onni onnettomuudessa toki on, ettei me tähdätä tällä naksuttelulla maailmanmaineeseen, eli ihan omaksi iloksemme yritämme uutta hömppää opetella eikä näin ollen mitään kamalan traagista tapahdu, vaikka tekniikka olisikin vähän niin sun näin. Mieluummin sitä silti tekisi asiat ennemmin oikein kuin väärin, sehän on selvä se.

lauantai 28. tammikuuta 2012

Lahjottu lapsi

No niin, se on jo melkein helmikuu eli jokohan sitä viimein voitaisiin käsitellä se joululahja-aihe pois alta... Minäkö hidas, mitäh? :p Kuvasaldo aatolta oli aika surullista katseltavaa lievästi sanottuna puutteellisen julkaisukelpoisuutensa vuoksi, mutta muutaman kuvan kehtaan onneksi näytille laitella. 


Matoa poskeen!

Ekasta paketista paljastui vihreä mulkosilmäinen mato. Äärimmäisen paha ihminen kun olen, kutsun tuota lelua kaalimadoksi. No mutta kun sehän on, minkäs minä sille voin!?

Ei kai tää lahjonta vielä tässä ollu?

Täällä haisee nom nom!

Tässä kuvassa Caro availee Pedigreen DentaStix -pakettia eli kuten meilläpäin on tapana sanoa, hammasnamipakettia. Hammasnameja Caro saa melkein joka päivä. Ei haise henki eikä pitäisi plakin ja hammaskivenkään olla riesana, kun noita napostelee. Tiedä häntä pitääkö paikkansa, mutta suurta herkkua on koiralle tuo, vaikka haiseekin hieman epäilyttävältä näin ihmisnäkökulmasta todettuna.

*armotonta tuhinaa*

Jouluinen juhlakalu ja sen lelut.

Pehmeästä sinisestä paketista paljastui vielä toinenkin pehmolelu, nimittäin iso ruskea kilpikonna, joka on tuossa kuvassa poseeraamassa yhdessä koiran ja kaalimadon kanssa. Suureksi hitiksi osoittautunut kilppari sai jouluaattoiltana melkoista kyytiä, vaan koska ne kuvat meni piloille, niin joudutte nyt vain kuvittelemaan nuo meuhkaamiset vilkkaassa mielessänne.

Mulla ei oo mitään tekemistääääääää...

Loppuun eilen napsaistu bonuskuva (leluja ei ole muuten aseteltu mitenkään kuvausta varten, eli pikkasen oli joku ehkä intoutunut leikkimään osaamatta päättää millä lopulta mieluiten leikkisi...), jonka oikeassa yläkulmassa - kun oikein tihrustaa - näkyvät myös allekirjoittaneen äitin lahjaksi ostama vihreävalkoinen kuminen hampaidenputsauslelu (kuuluu kategoriaan "kiva viskellä ympäriinsä kello kymmenen jälkeen illalla") sekä isännän sukulaiselta lahjaksi saatu nyörilelu, jonka ympärille oli alkujaan kietaistu vähän "nahkaluuta" (paketissa oli noita nyörejä kaksin kappalein sekä vielä pussillinen jotain nameja, jotka meni jo). Nyörilelun koko on sakemannille hivenen hupaisa, mutta näyttäähän tuo otus silläkin leikkivän (milläpä ei leikkisi, hah!), eli ajaa ihan asiansa koostaan huolimatta. :D 

Bongatkaa kuvasta myös IKEA:n mustekala (olkaamme IKEA-laadusta noin muuten mitä mieltä tahansa, mutta kyseisen puljun lelut ovat koiran käytössä superkestäviä verrattuna moniin "ihan oikeisiin" koiranleluihin), joka nyt vaan oli pakko ostaa kirpparilta, kun se oli niin söpö. Joo, hups...taas.

torstai 26. tammikuuta 2012

Otus kävi lenkillä

Kun tyypillä on tällainen blogi, muttei siitäkään huolimatta mitään tähdellistä asiaa, voi hän aina laittaa näytille vähän - tai paljon - kuvia, eiks jeh? Seuraavaa, eilen suorastaan hämmentävässä auringonpaisteessa kuvattua kuvasarjaa tähdittää lenkkeilevä koira, kas tähän tapaan näin:
















keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Tottiksen perusteet aloittelijoille

Tämä oikein näppärä tottisohje tuli tuolla muualla netissä vastaan, joten pakko jakaa teillekin, kun ei tässä blogissa yleensä pahemmin noihin koulutusjuttuihin perehdytä, toisin kuin suurimmassa osassa muita koirablogeja. Joku voi tietysti olla sitä mieltä, ettei tästäkään kenellekään hirmuisen suurta apua tulevaisuudessa ole...tai siis ainakaan ihmisille ei ole. Koirille tätä ei parane näyttääkään eli nyt suunnatkaa ne mahdolliset kirsut pois ruudun äärestä, jos niitä siinä vielä tässä vaiheessa norkoilee. Se on omaksi parhaaksenne, koiraihmiset, uskokaa pois!


Jo pentuna se koulutus aloitetaan!



TOTTISTA IHMISELLE :


- Paikallaolo

On tärkeää opettaa ihminen seisomaan hievahtamatta paikoillaan. Opetus tapahtuu siten, että yksinkertaisesti mennään maahan eikä enää liikuta siitä milliäkään. Aluksi ihminen repii ja riuhtoo, maanittelee ja uhkailee, yrittää lahjoa makupaloilla jne. Näistä ei kumminkaan kannata välittää. Ne ovat normaaleja reaktioita kouluttamattomalle ihmiselle. Vähitellen, johdonmukaisesti harjoittelemalla saadaan yleensä jokainen ihminen oppimaan edes välttävä paikallaolo. Alkuvaiheessa tulee vain muistaa maata tiukasti ja peräänantamattomasti aloillaan ja tuijottaa ihmistä silmiin. Kun ihminen osaa paikallaolon, ei tarvitse kuin vähän jarruttaa taluttimesta, niin hän jo kiltisti pysähtyy odottamaan.


- Taluttimessa seuraaminen

Kunnolla koulutettu ihminen seuraa koiraansa pusikot ryskyen minne tahansa. Ihmisen kunnosta ja iästä riippuen kannattaa alkuvaiheessa sopeuttaa vauhti siten, ettei ihmiselle koidu liiallista ylirasitusta. Pääsääntönä voidaan pitää, että kun talutin on koko ajan kireällä ja ihminen raahautuu perässä tasaisesti puuskuttaen, on vauhti sopiva. Mikäli epämääräistä valitusta, vinkunaa tai korinaa ilmenee, on syytä hidastaa vauhtia hetkeksi. Kunnolla ja vauhdikkaasti seuraava ihminen on jokaisen koiran ylpeys.

Ei ihminen, EI! TÄNNE, tänne me lähetään!


- Liikkeestä maahanmeno

Tämä tapahtuu taluttimessa seuraamisen yhteydessä siten, että kun vauhti on sopiva kiepsahdetaan ympäri, jolloin hän kompastuu jalkojensa ympärille kiristyvään taluttimeen ja menettää tasapainonsa. Maahanmeno on yleensä erittäin ripeä.


- Liikkeestä seisomaan jääminen

Tätä harjoitellaan niin ikään taluttimessa. Liike on yksinkertaisuudessaan seuraava: vauhdin ollessa kohtalainen pysähdytään äkkiarvaamatta esim. haistelemaan. Kun talutushihna loppuu pysähtyy ihminenkin automaattisesti. Tässä kannattaa jälleen ottaa huomioon taluttimen päässä olevan kaksijalkaisen ikä ja kunto ja soveltaa pysähdyksen nopeus sen mukaan. Mikäli vauhti on liian kova, tulee suorituksesta enemmänkin liikkeestä pyllylleen tupsahtaminen.


- Luoksetulo

Tämäkin on ehdottoman tärkeää opettaa jokaiselle ihmiselle. Yleensä heillä on, laiskoja kun ovat, vain tapana seisoskella paikoillaan ja karjua koiraansa. Tämähän ei vetele. Paras tapa opettaa luoksetulo on tehdä itsensä niin vastustamattomaksi ettei ihminen voi olla tulematta. Voi esimerkiksi rynnätä autoteille tai lasten leikkipuistoon kakalle. Keinot ovat monet. Eräs varma keino on kieriskellä tuoksuvassa raadossa tai ahmia pilaantunutta ruokaa tai kalanperkuujätettä. Kun ihminen on tullut kiertelemättä luoksenne, ei kiitosta saa unohtaa. Märkä pusu keskelle naamaa kalan uimarakko suupielestä roikkuen on kiitos, jota ihminen ei heti unohda!

Caron versio toimivasta luoksetulotreenistä (jota muuten treenattiin 
joka päivä monta kertaa parin ekan yhteisen kuukautemme aikana): 
ei muuta kuin kiviä syömään ja johan se akka kiiruhtaa oikein nätisti!


- Taluttimetta seuraaminen

Tämä on helppoa opettaa sen jälkeen kun luoksetulo on kunnolla opittu. Luoksetuloon vain lisätään se, että aina kun ihminen on melkein kohdalla, siirrytään hieman etäämmäs ja taas hieman etäämmäs jne… Tällä tavalla ihminen oppii taluttimetta seuraamisen ihan huomaamattaan. Ihmisen karjumisesta ja naaman punoittamisesta ei kannata välittää, ne kuuluvat alkuvaiheessa asiaan, kun paras ystävämme haluaa osoittaa innostustaan ja kannustustaan taitavalle koiralleen.


Kun toistat näitä asioita päivittäin, voit olla varma edistymisestäsi. Muista kuitenkin, että koulutettavana on ihminen, ystäväsi, ja koulutuksen tarkoituksena on olla mukava harrastus sinulle, vaikka samalla luultavasti teetkin ihmisestäsi hermoraunion.

- - -


Ihminen, hei! Saat tän luun heti, ku tottelet nätisti, etkä 
yhtään aiemmin, ettäs tiiät.

Caro on todistetusti omat koulutusoppaansa lukenut! Ainoa tapa, jota Caro ei ole mua opettaessaan hyödyntänyt (ellei hyödyntänyt sitä sitten aivan pikkupentuna, en muista), on tuo paikallaolon kriittisin treenivaihe eli maassa makaaminen. Näkemykseni mukaan koulutuksessani on siirrytty suoraan taluttimessa jarruttamiseen, tuon liikkeestä seisomaan jäämisen tyyliin. Tämä siksi, että Carolla ei tuolla ulkona ole olemassa mitään halua maata paikallaan, jos vaihtoehtona on edetä mihin tahansa ilmansuuntaan (myös kohti maan keskipistettä ja mitä korkeammalle, sen parempi lasketaan mahdollisiksi ilmansuunniksi, toim.huom.). Eipä se ilmeisesti juuri sen vuoksi ole mua moisella tekniikalla kouluttanutkaan, vaan kuten tiedetään, koulutustapoja on monia ja jokaisen on löydettävä se itelleen sopivin! ;)

tiistai 24. tammikuuta 2012

Koirahan se siinä!

Talvisia (ooh, jopas jotain! Oikein talvisia, näin tammikuussa!? Jo on aikoihin eletty!) koirakuvia olisi tarjolla. Ottakaas koppi? Näiden oli muuten tarkoitus olla aurinkoisia kuvia, mutta siitä hetkestä, kun eräs nimeltämainitsematon hämäläinen keksi, että sinne ulos kuvailemaan lähdetään, kului juuri se ratkaisevan pituinen aika (hämäläisen kohdalla se osuvin termi olisi kai "jumalattoman kauan"), ettei näkynyt enää vilaustakaan auringosta, kun sinne ulos lopulta ehdittiin. Huokaus.


Luurangot ovat taas IN, näköjään.

Samoin on pönötyksen laita.

Whiiiiii, mulla ei oo jalkoja!

Taas meni hiutaleet silmään, yhyy...

Lähipärstä.

Tässä teemme oman osamme lumitöistä.

Se hengähtää.

Terhakka lumessakahlaaja.

Niin, tuo risu oli vielä hetki sitten osa tuota koivua, kröhöm...

Siellä se taas menee. Jonnekin.

Sieltä se taas tulee. Jostakin.

Päivän venyttelyt menossa.

No niinpä taas, kapulanhan se vaihteeksi löysi.


Jotta semmoista menoa tällä kerralla täällä Oulun suunnalla. Huomenna jotain muuta.


maanantai 23. tammikuuta 2012

Olipa kerran hiiri...

Takaumia viime kuulta Lahesta eli kuvien kertomaa tarinaa siitä, mitä tapahtui, kun kilpikonnan väriset kissa ja hiiri joulun pyhinä kohtasivat. Ei, se ei ollut kaunista nähtävää, ainakaan hiiren ittensä mielestä...