Slow motion -sunnuntai

Mikä sopisi sunnuntaihin paremmin kuin slow motion, hidas liike? Ja mikäpä sopisi sateisen tuuliseen syyssunnuntaihin vielä sitäkin paremmin? Tietysti haikeahko lämpöisen kesän muistelointituokio, hitaasti tietenkin. Tuo pokkarimme (jonka ehdottomana lempiharrastuksena tuntuu muuten olevan värien puhki polttaminen) pitää sisällään yhden kerrassaan mainion videokuvausmoodin, slow motionin, jota on aivan liian harvoin tullut hyödynnettyä. Ei muista, harva pää. Ajattelin tuossa, nyt kun kerrankin jotain muistin, että tänään voisi olla muutamalle kesävideolle tilausta. Unohtuu tuo harmaus edes hetkeksi aikaa. Itelleni toimii, toivottavasti teillekin. :) Ja voi pyhä perhana, että tulikin taas iso ikävä noita Päijänteen kesämaisemia. Lähdenkin tästä samantien viltin alle märisemään, moro...

(Muistakaas katsella videot parhaalla mahdollisella laadulla, hidastusominaisuus kun tuppaa sitä kuvan laatua heikentämään, joten ne kaikkein heikoimmat laadut ovat nätisti sanottuna jotain aivan hirveää nähtävää. :D)

Yltä päältä suossa

Eilen, sillä välin kun meikäläinen vietti laatuaikaa kuuman mehun ja nenäliinojen parissa, suuntasi isäntä karvakaverin kanssa suolle viime aikaisen metsälenkkeilyvajeen patoutumia purkamaan. Sain tuliaisiksi (suomennos: ehdotin, anelin ja lopulta - muiden keinojen osoittauduttua varsin tehottomiksi - vaadin ottamaan EDES pokkarin mukaan, jos se järkkäri on täysin mahdoton ajatus) muutaman kuvan ja videon paikasta, jossa en ite olekaan aiemmin käynyt, vaikka se sijaitsee meiltä katsottuna aivan tuossa kävelymatkan päässä. Sen siitä saa, kun täällä on liikaa noita potentiaalisia lenkkipaikkoja. Voi tätä kurjuutta. 

Ja sain minä tuliaisiksi jotain muutakin: nimittäin selkäänsä myöden märän ja hiekkaisen koiran. Onnellisen, myös. Oli kuulemma mun hommani puunata siitä esiin joku koiraksi luokiteltavissa olevan näköinen eliö. Arvostin, kaiken sen pärskimisen ja puunaamisen välissä.

Koirauimalassa koiraa uimassa

Pari viikkoa takaperin, juuri ennen vuoden vaihtumista toiseen, riennettiin testaamaan paikallista koirien uimahallia, Oulun Koirauimalaa. :) Kyseessä oli ensimmäinen uimalakertamme ikinä, sillä tähän asti olemme tottuneet vain avovesiin. Kyseinen paikka oli kooltaan hieman pienempi, mitä etukäteen oletimme, mutta aivan hyvin siellä useammankin koiran kanssa pystyy käymään eikä paikan olisi ainakaan meidän kannaltamme katsottuna isompi tarvinnut ollakaan. Hyvin mahduttiin kyllä. :) Samassa tilassa tilassa olivat tosiaan niin allas kuin vastaanottotiski ja takkinaulakotkin. Erillinen pesu- ja kuivaushuone sijaitsi eteiskäytävän varrella eri tilassa, mutta kuitenkin ihan siinä lähellä. Ja kuten sanottua, yksi pesupiste löytyi myös varsinaisesta uima-allastilasta.

Innokkaana vesipetona tunnettu koiruutemme oli arvatenkin aivan täpinöissään uudesta vierailupaikasta saati sitten ite altaasta, jonne päästäkseen piti ensin piipahtaa pikasuihkussa altaan laidalla. Koska olimme tosiaan ensimmäistä kertaa allashommissa, tuli paikan omistajasetä (?) avuksemme näyttämään, kuinka rampin ja ylipäätään koko uimaoperaation kanssa turvallisesti toimitaan. Tottumaton koira ei esimerkiksi välttämättä hoksaa nousta rampille oikeasta kulmasta, ja niinhän tuo Carokin koitti muutamaan kertaan kiivetä altaasta rampin sivun kautta siinä tietenkään onnistumatta eli räpiköimiseksihän se meni. x)

Noin ylipäätään reissu oli menestys. :) Alun "ramppikuumeesta" (eli "kuinkahan pirussa tätä kaltevaa alustaa pitkin pääsee tuonne veteen?") päästiin tennispalloa altaaseen viskelemällä ja koiraa aktiivisesti innostamalla. Rampin käytön tajuamisen jälkeen altaassa uiminen luonnistui erittäinkin mallikkaasti, mitä nyt meillä ihmisillä oli hieman hankaluuksia hoksata, kuinka sijoittua niin, ettei koira pyrkisi koskaan pois altaasta kiipeämällä suoraan yli laidan. Yllättävää muuten, ettei Caro intoutunut kiljumaan uidessaan lainkaan, joten ennakkoon huvittuneella tavalla pelkäämämme hallin kaikupotentiaali jäi nyt ainakin toistaiseksi testaamatta. Avovesissähän tyyppi riehaantuu lennättämään vettä usein siihen malliin, että riemukas ulina kaikuu naapuripitäjään saakka - ellei kauemmaskin... 

Uintikokemus oli kauttaaltaan oikein positiivinen, joten ollaankin suuntaamassa uimahommiin pian uudelleen. Tokalla kerralla keskitymme riehumisen sijaan rauhalliseen uimiseen ja vältämme viimeiseen asti mokailut rampille nousemisen suhteen, tarkoitus kun on vahvistaa Caron lihaksiltaan uuvahtanutta takaraajaa eikä suinkaan kipeyttää sitä lisää. Katsotaan nyt miten rauhassa otukselta tuo homma sujuu, sillä lekuri kyllä kovasti veden kanssa lutraamista meille kuntoutusmielessä suositteli, kunhan tahti pysyy rauhallisena. Pellehyppyjä ei vissiin hyväksytä, voi höh. :p

Oma uintivuoromme oli puolen tunnin mittainen ja vaikka se ehkä lyhyeltä kuulostaa, on se tosiasiassa niin pitkä aika, ettei edes himouimari Carokaan jaksanut aikaansa kokonaisuudessaan hyödyntää. On kuitenkin aivan eri juttu uida altaassa koko ajan kuin hengailla jossain rantavedessä välillä laineiden liplatusta katsellen taikka frisbeetä hiekkaan haudaten, joten puoli tuntia on meille ja varmasti monelle muullekin aivan ehdoton maksimi. 

Korvien alkaessa kovasti lurpattaa ja ruhon noin muutoinkin täristä väsymyksestä lopetettiin uiminen siihen ja siirryttiin pesu- & kuivaushommiin. Sekin meni muuten ihan nappiin, mitä nyt Caro heti siinä altaasta pois päästyään väänsi pesutilan matolle oikein näpsäkät - köh köh - rasitusripulit. :D Vissiin aika yleistä kummiskin noissa hommissa, paikan omistaja kun ei tuntunut olevan vahingosta millänsäkään todeten myös, että siitä lattialta ne kakat on onneksi paljon helpompi siivoilla pois kuin esim. rampin karvapintaiselta matolta... :p Että juu. Kai me sitten kehdataan mennä tuonne toistekin, vaikka eka kokemuksemme olikin loppunsa osalta melko "paska reissu".

(Pokkari ei jostain syystä suostunut kunnolliseen yhteistyöhön sen enempää omissa kuin isännänkään käsissä, joten kuvissa esiintyy enemmän tai vähemmän suttuisuutta. Ensi kerralla lähtee järkkäri mukaan, jos sillä saataisiin kohinattomampia muistoja.)

Nakit jäässä

Opin tänään, että kun asioita hoksaa, ne kannattaisi yleensä hoksata jo kotona eikä esimerkiksi vasta siinä vaiheessa, kun päivän jo alkaessa hämärtyä seisot rillit huurussa keskellä metsää, ne nakkisormet jälleen kerran aivan kalikoiksi parinkympin pakkasen ansiosta jäätyneinä. :p Hoksasin nimittäin vasta tuossa vaiheessa, että takkini vetskariin tänään ekaa kertaa ripustamani sydämen muotoinen led-huomiovalo voisi olla vieläkin hyödyllisempi, jos se killuisi koiran pannassa. Siinähän se on kiva alkaa sormet kohmeessa räpeltämään lediä irti takista ja kun hommassa viimein onnistuu, putoaa härpäke kätösistä maahan lakaten samantien toimimasta, sama miten sitä koputtelee ja on-off -kytkintä renkuttaa. Se siitäkin kiinalaisesta rihkamasta taas! Onneksi oli sentäs halpa.

Nooh, metsäiltiin sitten ilman lediä, kuten tähänkin asti. Caro sai juosta ja temuta vapaana pitkät pätkät eikä ketään näkynyt missään. Paluumatkalla kuntopolulla heitettiin vielä reipasta kävelyä ja oikein yllyttämällä yllytettyä vetämistä sisältänyt "canicrossailuosuus", joka jatkuikin aina kotiovelle asti. Äärimmäisen mukava reissu oli se! Ja erityisen mukavaa oli kotiin tultua huomata, että lenkkitakin uumeniin survomani "rikkinäinen" led-sydän se siellä taskussa oikein iloisesti punaista valoaan yksinään vilkutti aivan kuin siinä ei olisi koskaan ikinä mitään vikaa ollutkaan. Että näinpä taas näissä meidän piireissä. ;)

"Näin sen olisi pitänyt toimia", demonstroi otus.

Yksin vai kaksin?

Laitetaas perään vielä toinenkin leikkivideo samaiselta päivältä, joskin tunnelmaltaan edeltäjäänsä "hieman" verkkaisempi, vaikkakin kuvattu ennen sitä edellistä häslinkiä.

Ja jotta saataisiin hommaan vähän vaihtelua, ymppään mukaan vielä koiran, jonka on aina pakko saada olla mukana kaikessa, haluttiin sitä mukaan taikka ei. Ihailtavan sitkeästi se jaksaa Pätkiksen lähelle tunkea ja kaveruutta osoittaa, vaikkei katti suuremmin noita yrityksiä arvostakaan. Meikäläinen sen sijaan kiittelee moista sinnikkyyttä, joten koira saakin aina kovasti kehurapsutuksia tehtyään noita rauhallisia lähestymisyrityksiään, vaikka tietääkin, että vastassa tulee jälleen olemaan hyppysellinen aika hapanta naamaa. :p Caron mottipäähän ei vaan mahdu moinen epäsosiaalisuus (mikä olisikaan hauskempaa ajanvietettä, kuin pieni palloleikki yhdessä, häh?!), joten aina se jaksaa yrittää, vaikka menestys onkin melko kehnonlaista. Aina saa raasu pettyä, kerta toisensa jälkeen.

Että semmoista mähellystä tällä kertaa.

Nuo suuret ja rauhalliset

Lähes pari viikkoa takaperin tuolla Hollolan hoodeilla vasta odoteltiin sen ensimmäisen lumen tuloa. Isukin vaihtaessa armaaseen laumanliikutusvälineeseeni talvirenkaita lankesi meikäläiselle leppoisa seuraneidin rooli, viihdytettävinä asiakkainani luonnollisesti nuo aina yhtä valloittavat borzoipojat Onni ja Leo. Oli noin muutenkin kivaa treffailla poikia kerrankin ilman Caron läsnäoloa, sitä kun todella harvoin pääsee Hollolaan mennessäni tapahtumaan. Nytkin kyseinen ihme tapahtui vain siitä typerästä syystä, etteivät henkilöauton tilavuus, Ouluun raahattavat kesärenkaat + matkatavarat ja yksi koko takapenkin tilan vievä koira oikein mätsänneet yhteen. Joulupukki, tuopas meille yksi farmariauto, kiitos nam!

Lähdetään, kun keretään.

Onni tuumailee.

Vaikka kaikkein eniten maailmassa rakastankin saksalaisten paimentimien energisyyttä ja loputonta elämäniloa (joskin aina toisinaan saattaa olla päiviä, jolloin termit "rakastan eniten maailmassa" ja "vihaan yli kaiken" ovat keskenään täydellisiä synonyymeja. ;) ), on kahden vintin kanssa suoritettu lähes hartaan rauhallinen flexivaeltelu kieltämättä melko hienolla tavalla hämmentävä kokemus. Caron pantaan kun flexin yhdistää, niin jo on kuulkaas helvetti irti - kuten on pian myös koirakin. x) Kyseinen mohkula ei vaan asetu tukevasti ja turvallisesti meikäläisen käteen, ei millään (vekottimen kömpelyys on tullut testattua aikoinaan lukuisia kertoja yhdellä tehotykki-mäyriksellä kuten myös ameebamaisen rauhallisella perhoskoiralla, joten sillä talutettavan koolla ei ole tämän jutun kanssa kummempaa merkitystä).

Letkeää lenkkiseuraa.

Sen sijaan rentojen vinttien kanssa flexeily tapahtuu kuin hidastetussa filmissä ainakin tuolla mukavan avaralla maaseudulla, jossa muiden koirien jättämät hajuviestit ja ylipäätään vieraisiin koiriin törmäily ovat useimmiten pelkkää haavetta vain. Kisaympäristössähän noistakin sitä terhakkuutta löytyy (etenkin Onnista, joka suorastaan syttyy tajutessaan, että "iik, kohta juostaan taas!"), mutta normiarjessa rauhallisuus tuntuu olevan pojille täysin luonnollinen juttu, mitä nyt Leolla onkin selvästi Onnia eloisampi ja sekä ihmisistä että muista koirista kiinnostuneempi luonne. Onnin ollessa pääsääntöisesti se "suuri ja hiljainen" (joskin tyyppi ulvoo hetkittäin kuin päätä vietäisiin, mikä tosin ei kuulemma ole lainkaan borzoille ominainen piirre) on Leo ajoittain hyvinkin wannabe-paimen haukkumisineen ja leikkimielisine luonteineen. :) Molemmissa luonteissa on puolensa, mutta otettiin tarkasteluun kumpi pojista tahansa, on energiataso ja perusolemus noin muutoinkin Caroon verattuna aivan toiselta planeetalta. Aina se jaksaa huvittaa, vaikkei mikään uutinen olekaan, onhan noita jo useampi vuosi ihmetelty ja ne rotuerot moneen kertaan todettu. :) Hauska rotu, todella!

Taas ollaan vaan ja hengaillaan.

Leo ja luonnonkiharat.

Seisoskelu on ihan käypä harrastus sekin.

Menisköhän tää lehmästä?

No vasikasta ehkä just ja just, värinsä ja kokonsa puolesta nääs.

Oli lumi, meni lumi

Noh, nautittiin me siitä se mikä ehdittiin ja kaipahan sitä joskus lisääkin tänne sataa. Paree ois ja mielellään aika vikkelään myös! :p Pidemmittä puheitta kuvia yhdeltä metsälenkin tapaiselta, jonka aikana aurinkokin melkein paistoi, muttei sitten kuitenkaan. Jänisti, perhana!

Lainareviirillä

Ei se kummoista mielikuvitusta vaadi, jotta arvaa mitä Carolus puuhaili päivät pitkät aiemmin mainitulla mökillä. :) Se nuuskutti läpi kaikki nurkat ja puiden rungot (no okei, ei ehkä aivan kaikkia runkoja kuitenkaan, niitä kun meinaan piisasi silmänkantamattomiin ja siitä pidemmällekin), paimensi laumaa, kaivoi jumalattoman kasan monttuja (olipahan meillä ihmisilläkin sitten jotain tekemistä, kun niitä täyteltiin vain huomataksemme pian saman montun olleen jälleen ympäriinsä räjäytetty, ehheh ja voi huokaus!), vahti reviiriä, haukkui satunnaiset läheisellä tiellä kulkijat, viskoi käpyjä sinne tänne ja tietysti myöskin ui siinä samaisessa järvessä, jonka jäällä osallistui elämänsä ensimmäisiin pilkkivalvojaisiinsakin tuossa menneenä keväänä.

Vaan sen verran on koiraotus kerrostaloelämään tottunut, että ei sitä huvittanut yksinään pihalla hengailla, ellei siellä muita seurana ollut. Siellä se terassilla oven luona makoili ja sisälle kysyvä ilme naamallaan haikaili, jos vähänkään yritettiin vihjailla, että "oohan ny hetki keskenäs ja nauti omasta pihasta". Samanlainen se on kyllä aina Hollolassakin ollessamme ollut eli sisälle ihmisten seuraan haluaa, vaikka monesti olisi vinttikamujakin pihalla viihdykkeenä. Tottumiskysymyksiä varmaankin, vaikka toisaalta samanlainen se oli kyllä Sisukin toisin kuin aiemmat samanrotuiset edeltäjänsä, joista jokainen oli ainakin muistaakseni äärimmäisen hyvin vaikka täysin yksinäänkin ulkona viihtyvää sorttia. Noh, en nyt ala vannomaan ihan jokaisen osalta, vanhan ämmän muisti kun voi jo hieman reistailla eikä niitä koiriakaan ihan vain muutamaa vuosien kuluessa niissä nurkissa asustellut, kuten olen joskus jo kertonutkin. :)

Tähän perään liuta kuvia mökin lähellä sijaitsevalta pieneltä uimarannalta, jonne suuntasimme rääpäleenuittohommiin (ja myös muutama otos turkinkuivattelusta ilta-auringossa kylpevällä terassilla). Normaalisti emme virallisille ihmisten uimarannoille millään ilveellä tunkisi (jotkut käytöstavat ne on meilläkin, vaikkei aina uskoisi. :D), mutta koska kyseinen ranta on hyvin syrjäinen ja noin elokuun lopulla kaiken lisäksi jo täysin autioitunut, uskalsimme koiraa siellä dippailla. Ja otushan toki tykkäsi, tietysti, koska tuo uiminen nyt vaan on aivan parasta maailmassa, IKINÄ!